Arjen sankarina vuoristokylässä

Marraskuinen päivä Lahdessa on niin harmaa kuin se Suomessa tähän aikaan voi olla. Leena Kaartinen, 63, on lähdössä vuosilomansa jälkeen takaisin työmaalleen Afganistanin vuoristoon. Siellä aurinko paistaa usein ja valo värittää vuoret satumaisin sävyin. Maalaamista harrastava Leena Kaartinen osaa arvostaa näitä näkymiä kuten myös Hazarajatin alueen köyhiä, mutta ystävällisiä ihmisiä.

– Pääsen sinne rauhoittumaan, hän sanoo tarkoittaen viime viikkojen pyöritystä julkisuudessa. Siitäkin hän näyttää selvinneen yhtä tyynesti kuin niin monesta muusta yllättävästä tilanteesta.

Ei Leena Kaartinen täysin tuntematon tekijä ole ollut tähänkään asti. Lahdessa yksi jos toinenkin tunnistaa hänet ja onhan hän kirjoittanut useita kirjojakin.

Näkyvin kuuluisuus rävähti päälle tänä vuonna, kun amerikkalainen Time-lehti valitsi hänet niiden 37 eurooppalaisen joukkoon, jotka ovat vuonna 2005 eniten parantaneet maailmaa. Se tiesi matkaa Lontooseen hakemaan pystiä ja asumista viiden tähden hotellissa. Valittujen ryhmään kuuluivat muiden muassa sellaiset kuuluisuudet kuin rokkari Bob Geldof, tenori Placido Domingo, elokuvaohjaaja Pedro Almodóvar sekä jalkapalloilija Thierry Henry.

– Olin juuri ennen tätä tunnustusta ollut hyvin turhautunut. Ajattelin, että kyllä Jumala nyt nauraa taivaassaan nähdessään, miten minut näin nostettiin kunnian kukkuloille, Leena Kaartinen kertoo huvittuneena.

Tätä pientä naista luonnehditaan käveleväksi sisun määritelmäksi. Kävelevä on liian yksipuolinen sana. Yhtä hyvin hänen voi nähdä suihkivan suksilla umpihangessa tai sompailevan nelivetomaasturilla. Rohkeutta ja luovuutta hän tarvitsee tilanteissa, joita ei lääkärikoulutuksessa opeteta: miten poistetaan luoteja tai tehdään leikkaus pelkällä sveitsiläisellä monitoimiveitsellä.

Afganistan on
ensirakkaus

Leena Kaartinen läksi vuonna 1971 ensi kerran Afganistaniin avustustyöhön ja vuoristomaasta tuli hänen ensirakkautensa. Hän on tehnyt pari työjaksoa myös Etiopiassa, mutta tilanteen salliessa aina palannut Afganistaniin. Vuonna 1985 hän perusti äitiysklinikan Kabuliin. Sissit olivat järjestäytymässä vuorille eikä läheltä piti –tilanteita ei voinut välttää.

– En pelännyt koskaan itseni puolesta. Uskon, että kohtaloni ei ole talebanien, sotaherrojen tai rakettien käsissä, Leena Kaartinen sanoo.

Syksyllä 2001 Leena Kaartinen odotteli Suomessa pääsyä takaisin Afganistaniin. Se oli levotonta talebanien hallintoaikaa. Hän oli ajatellut, ettei missään nimessä menisi suomalaiseen sairaalaan töihin, mutta mieli muuttui, kun häntä pyydettiin Päijät-Hämeen keskussairaalaan lastenlääkäriksi. Mieleinen pesti äitiysloman sijaisena kesti vuoden 2002 elokuuhun saakka.

Leena Kaartinen pääsi Afganistanissa jatkamaan vuonna 1999 aloitettua terveysprojektia, joka aluksi keskittyi äiteihin ja lapsiin. Nykyisin terveysprojekti koskee koko kyläyhteisöä. Projektin näkyvin muoto ovat Punaisen Ristin kunnostaman klinikkaterveyskeskuksen palvelut. Klinikka on eräänlainen kunnansairaala, jossa tehdään hätäleikkauksia, umpisuolenpoistoja ja keisarinleikkauksia. Lähin vastaavantasoinen sairaala on sadan kilometrin päässä.

Henkilökunta koostuu enimmäkseen paikallisista nuorista naisista, joille on kursseilla opetettu perusterveydenhoitoa. Ryhmät käyvät kylissä kouluttamassa kyläterveydenhoitajia. Lal-wa-Sarejangalin kunnassa on150 000 asukasta, jotka asuvat 630 kylässä. Alueella on vain kolme lääkäriä ja hekin kaikki ulkomaalaisia. Paikallisia lääkäreitä kaivataan kipeästi lisää.

Turhautumista
ja onnistumisia

Leena Kaartinen ei mielellään puhu Afganistanin politiikasta eikä siihen lyhyt tovi riittäisikään. Lyhyesti kerrottuna Afganistan on ollut 1950-luvulta alkaen sekä suurvaltapolitiikan että erilaisten ryhmittymien ja sissiliikkeiden välisten nahistelujen näyttämö. Sotatilaa kesti 25 vuotta. Ääri-islamilainen Taleban-hallinto kukistettiin vuonna 2001.

Aseriisunta alkoi muutamia vuosia sitten, mutta aseita on vieläkin maassa paljon. Väkivaltaisuuksissa on tänä vuonna kuollut lähes 1 500 ihmistä.

– Minulta kysytään usein, että eikö Afganistanissa ole kovin levotonta. Levottomuudet ovat hyvin paikallisia, Kaartinen kertoo.

Viitisen miljoonaa Iraniin ja Pakistaniin paennutta afgaania on alkanut palailla kotimaahansa.

Iraniin paenneet shiialaiset saivat siellä koulutusta ja pääsivät irti haitallisista tavoista. Myös Kabulista tuli shiialaisia vuoristoseudulle. Heidän edistyneempi hygieniansa on tukenut klinikan pyrkimyksiä alentaa suurta äiti- ja lapsikuolleisuutta.

­ On aikoja, jolloin turhautuu. Naapurissa kuoli vauva, kun hänen napanuoransa katkaistiin likaisella partakoneenterällä. Työ on haasteellista, kun itse joutuu hoitamaan potilaat, jotka kuuluisivat oikeastaan teho-osastolle. Varsinkin talviajat ovat rankkoja kun eletään pienessä yhteisössä niin työ- kuin vapaa-ajat.

– Toinen puoli on se, että positiivista palautetta saa paljon. Oppii iloitsemaan parantuneista vaikeista tapauksista. Riskisynnyttäjät osaavat nykyisin hakeutua klinikalle entistä paremmin ja heitä pystytään pelastamaan.

Teiniraskaudet ovat yleisiä. Tytöt menevät naimisiin 16-18-vuotiaina, mutta 14-vuotiaat synnyttäjätkään eivät ole harvinaisia. Koska viljelymaata on vähän, suurilla lapsijoukoilla ei ole elinmahdollisuuksia. Syntyvyyden säännöstely onkin alkanut kiinnostaa afgaaneja.

Potilaat maksavat hoidosta vähän, koska täysin ilmaista hoitoa ei arvosteta.

Yhden omaisen tulee olla jokaisen potilaan mukana. Köyhien omaiset auttavat klinikalla esimerkiksi lumenluonnissa.

Opetetaan
kalastamaan

Leena Kaartisen mielestä on innostavaa olla Afganistanissa juuri tällä hetkellä, vaikka maalla onkin vielä edessään pitkä tie. Vuosi sitten saatiin ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu presidentti ja 18. syyskuussa pidettiin maan ensimmäiset parlamenttivaalit.

– Naiset olivat ylpeitä päästessään äänestämään.

Kyläyhteisöt vedetään mukaan kehitykseen. Niille ei anneta valmista kalaa vaan opetetaan ne kalastamaan.

– Meidän pitää tukea heitä jaloilleen pääsemisessä ja yritettävä kaikin keinoin välttää ylhäältä alaspäin katsovaa -asennetta, Leena Kaartinen sanoo.

Edistystä on tapahtunut. Teitä kunnostetaan, uusia taloja nousee, Kabulissa rakennetaan joka puolella. Täysin raunioituneeseen kaupunkiin on nyt saatu sähköt ja vesijohtoverkostoa uuusitaan.

Toivo elää ainakin vuorilla. Nyt on varovaisen optimismin aika.

Leena Kaartinen heittää repun selkäänsä ja aikoo katsastaa vielä Evon maisemat ennen lähtöään vuoristolaistensa luo Lal'n kylään.

Teksti Riitta Huotari