Kirkko on meille korvaamattoman rakas

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjassa on koskettava kuvaus suomalaismiehen rakkaudentunnustuksesta. Kansalaissodan jälkeen kuolemantuomiosta armahdettu Akseli Koskela palaa huonokuntoisena kotiinsa. Arkeen on palattava. Elämään ja työhön on tartuttava, vaikka voimat ovat menneet ja epätoivo valtaa mielen.

"Millä minä selviän…"on miehen kysymys itku sisimmässään.

Elina vakuuttaa: ”Kun me olemme selvinny tähän asti, niin me menemme tästäkin eteenpäin. Ajattele mitä kaikkea on ollu… ja kuinka pientä tää on sen rinnalla.”

Akseli saa kovasti ponnisteltuaan sanottua rakkaudentunnustuksen vaimolleen: ”En minä ilman sinua jaksas…”

Saattaako sen paremmin sanoa?

Kirkkoa arvostetaan ja arvostellaan

Me kipuilemme kirkossa merkillisen ongelman kanssa. Yhtäältä kristillinen usko ja kirkko ovat rakkaita. Toisaalta sille ei nähdä merkitystä ja kirkosta erotaan.

Erilaiset mielipidemittaukset kertovat kirkon kasvavasta arvostuksesta. Erityisesti diakonia ja kasvatus ovat kansan suosiossa. Työtä hädän ääripäässä arvostavat monet sellaisetkin, jotka eivät halua kirkkoon kuulua.

Me olemme tänään huolissamme kirkosta eroamisesta. Vaikka kansankirkkoomme kuuluu yhä yli 80 % kansasta, eroamistahti on tiukka, peräti puolen prosenttiyksikön luokkaa vuodessa.

Kirkosta eroamisen taustalla on monenlaisia syitä. Erotaan, kun kristillisellä uskolla ei koeta olevan henkilökohtaisesti merkitystä. Tai eron taustalla voi olla henkilökohtaisia pettymyksiä. On toivottu apua, mutta on jääty sitä vaille. On saatettu pettyä pappeihin tai seurakunnan työntekijöihin.

Joillekin eroaminen on protesti kirkon linjavalintoja kohtaan. Ärtymystä saattavat herättää kirkon yksittäisten työntekijöiden kannanotot. Jotkut odottavat vahvoja perinteessä pysyviä kannanottoja, toiset taas suvaitsevaisuutta.

Moni eroaja korostaa jättävänsä nimenomaan kirkon ja paikallisseurakunnan, ei Jumalaa eikä uskoa. "Kyllähän minä uskon, vaan en minä siihen kirkkoa tarvitse", kuulee sanottavan.

Kirkon puolesta kirkkoa vastaan

Samanaikaisesti kun me pohdimme keinoja, joilla sitoutumista voitaisiin lisätä, halutaan kirkkoa vastaan myös hyökätä. Kuka tarjoaa internetin välityksellä palvelua kirkosta eroamisen helpottamiseksi, kuka muotoilee sen puoluepoliittiseksi periaateohjelmaksi monikulttuurisuudesta. Yhteiskuntamme henkinen kivijalka tahdotaan murtaa tarjoamatta kummoista tilalle.

Yleisellä tasolla herätysliikkeiden suhdetta kirkkoon on kuvattu sananparrella ”kirkon puolesta, kirkkoa vastaan”. Herännäisyydelle kirkko onkin niin rakas, että sitä on rohjettu kritisoida.

Mutta herännäisyyttä on viime vuosina syytetty myös liiallisesta kirkollistumisesta. Pitäisikö siis olla nakertamassa kirkkoa sisältäpäin samanaikaisesti kun ulkoa hyökätään. Pitäisikö meidänkin yhtyä iänikuiseen naispappeuskeskusteluun? Olisiko meidänkin nähtävä kirkko vain kuolleeksi kuoreksi todelliselle kristillisyydelle?

Vastaus on: EI! Meillä ei ole pelastuksen asiassa suurempaa viisautta tai lisättävää siihen, mitä kirkossamme on.

Kansankirkon pyhyys ei perustu meihin ihmisiin, vaan Kristukseen. Tavalliselle suomalaiselle seurakunnan jäsenyyden merkitys käy selville vasta silloin, kun ihminen on hädässä tai kun elämän mieli on hukassa.

Kirkon kannalta olennainen on hetki, jolloin ihminen on niin riisuttu, että hän joutuu sanomaan: ”En minä ilman sinua jaksas…” 

Kirkko ja kristillinen usko ovat meille korvaamattoman rakkaita. Armollinen Vapahtaja, ilman sinua me emme jaksas!