Markku Koivisto, Luther-säätiö ja muut kirkolle kiusalliset: Näytetäänkö ovea tarpeettomasti?

Markku Koiviston luterilaisuutta koskevia vastauksia käsitellään Tampereen tuomiokapitulissa seuraavan kerran 27.2. Mikäli vastauksia ei pidetä riittävinä, hän saattaa menettää pappisoikeutensa.

Samaan aikaan Luther-yhteisöä on useista suunnista pyydetty tekemään johtopäätöksensä ja eroamaan omaksi kirkokseen.

– On outoa, jos kirkossa keskitytään nyt siihen, kenelle osoitetaan ovea, Helsingin yliopiston vs. professori Sammeli Juntunen ihmettelee. Hän suree asioiden mittasuhteiden katoamista. Juntunen mainitsee toisenlaisena tämän päivän esimerkkinä ihmislähtöisen spiritualiteetin nousun.

– Sellaiset suuret asiat kuten luontainen spiritualiteetti saavat rauhassa rantautua luterilaisuuteen, ilman että kukaan oikeastaan kyseenalaistaa niiden luterilaisuutta. Luontaisen spiritualiteetin ajatus lähtee siitä, että kirkko lähtee rakentumaan ihmisessä olevasta luonnollisesta uskonnollisesta kaipauksesta. Kristillinen käsityksen mukaan perisynti turmeli ihmisen jumalasuhteen. Jos kirkko lähtee rakentumaan tuosta perisynnin turmelemasta ajattelusta, silloin saatamme olla lähellä harhaoppia, Juntunen miettii.

Opillinen
liikkumavara

Juntusen mielestä kirkon pitäisi pohtia oppinsa ennen kaikkia suurissa linjoissa kuten strategioissa.

– Opillinen liikkumavara on Koiviston kohdalla hämmästyttävän pieni, Juntunen huomauttaa ja vertaa Koivistoa tai Luther-yhteisön opetuksia vaikkapa Antti Kylliäisen avaraan taivaaseen, Sakari Häkkisen Jeesuksen neitseestäsyntymisen kumoamiseen, Kari Kuulan moderniin tyhjiin raukeamiseen entisen helvetin sijasta.

– Hyväksyntää riittää, kunhan ei edusta sitä mihin on ennen uskottu. Esimerkiksi Luther-yhteisö edustaa pappisviran suhteen perinteistä näkemystä, jota edustavat maailman suuret kirkot ja jota myös luterilainen kirkko on vuosisatoja edustanut. Minusta Luther-yhteisöä ei voida opillisin perustein ajaa ulos kirkosta, sanoo itse naispappeutta kannattava Juntunen.

Juntunen pidättäytyy ottamasta kantaa homoparien siunaamiseen, joskin Kotimaa-lehdessä hän on käynyt aiheesta keskustelua kuten myös Koivistosta. Juntunen jatkoi äskettäin jälkimmäisen aiheen käsittelyä Helsingin kristillisellä opistolla karismaattisuutta pohtivassa teologiseminaarissa.

– On surullista että ovia pidetään nyt auki sisältä ulos, kun esimerkiksi Markku Koivistoa ei kuitenkaan todettu harhaoppiseksi. Kiinnittämällä tähän huomiota en tarkoita että hyväksyisin kaiken Koiviston opetuksen ja toiminnan: minusta esimerkiksi ihmisten kutsuminen eteen on epäluterilaista ja vierasta, Juntunen sanoo. Hän ei ole itse käynyt Nokia-mission tapahtumissa kertaakaan.

Kun Sammeli Juntunen perehtyi Tampereen tuomiokapitulin selvitykseen Markku Koiviston opista, hän kuitenkin yllättyi. Hänelle muodostui käsitys, että ”Koivistosta runnottiin teologisesti huonompi kuin hän vastaustensa perusteella on”. Hän kiinnitti huomiota siihen, että vaikka Koivisto keskusteluissa tuomiokapitulin kanssa sanoutui irti oppiensa ylilyönneistä, siihen ei reagoitu – toisin kuin liberaaleista ajatuksista keskusteltaessa.

Timo Aro-Heinilän kirjassa Markku Koivisto - Harhaopppinen pappi? on dokumentoitu asiaa kapitulin pöytäkirjaotteilla. Niissä Koivisto painottaa muun muassa seuraavia asioita tai ainakin hyväksyy ne: että sisäinen Hengen ilmoitus ei mene yli Raamatun sanan, että Hengen yliluonnollisia manifestaatioita ei välttämättä tarvita, että armolahjat eivät tule kristityn ansiosta tai korkeamman pyhityksen asteen vuoksi.

Lisäksi Koivisto korostaa, että parantamiskokouksissa hän ei ole halunnut olla ylitse muiden eikä näe itseään “voideltuna Jumalan kenraalina”, että uskonnollinen suggerointi ja manipulointi on väärin, että hän ei hyväksy uudestikastamista ja että piispalla ja tuomiokapitulilla on oikeus ja velvollisuus valvoa hänen toimintaansa luterilaisen kirkon pappina. Kapituli on arvioinut selvitystä ”opinnäytetyönä kapitulia varten” ja syyttää Koivistoa lähes kaikista yllämainituista kohdista.

Raamatun
arvovalta

Kapitulin selvityksen kolme ensimmäistä kohtaa: fundamentalistinen raamatuntulkinta, uskonratkaisun yksipuolinen korostus ja pyhitys Jumalan ja ihmisen yhteistyönä saivat Juntusen sanomaan näkemyksensä ääneen.

– Minusta ne ovat ongelmallisia. Jos ne pitävät paikkansa, niin ne tekevät kirkkomme ekumenianharjoituksen hyvin vaikeaksi. Ne ovat myös Koivistolle epäreiluja. Sellainen on omiaan hajottamaan kirkkoa aivan tarpeettomasti, Juntunen sanoo ja peräänkuuluttaa halua rakkauteen ja sovintoon molemmille puolille: on etsittävä, mikä on Raamatun ja tunnustusten valossa Jumalan tahto.

– Evankelis-luterilaisessa kirkossamme raamatunkäytön kriteerit ovat nykyisin levällään. Mikään kirkon virallinen taho ei ole pitänyt yllä näkemystä siitä, miten ’luterilainen sola scriptura -periaate’ pitäisi ymmärtää oikein. Voidaanko siis sanoa että Koivisto on ymmärtänyt asian väärin?”, Juntunen haastaa.

Professori Sammeli Juntusen mielestä luterilaisen tuomiokapitulin on hankalaa mennä tuomitsemaan Koivistoa opetuksesta, jossa hän nostaa Raamatun kauas yli tradition, sillä niin luterilaisuus on Tunnustuskirjoihinsa nojautuen yleensä tehnyt.

– Kirkossamme on tahoja, joille Raamattu ei ole Jumalan sanaa lainkaan, vaan korkeintaan ihmisten todistusta Jumalan teoista historiassa. Yleisesti nähdään Raamattu niin epäyhtenäisenä, ettei siinä itsessään ole mitään oppia. Yhtenäinen oppi on tuotava Raamattuun sen ulkopuolelta, kirkosta, kuten papeille on jo kauan opetettu. On esitetty myös antropologiseen tutkimukseen tukeutuen, että pysyvää on Raamatun luonne ’pyhänä postulaattina’ ja että sen käytännön sanoma vaihtelee hyvinkin paljon eri aikoina.”

Sammeli Juntusen mielestä on hyvä asia painottaa Raamatun arvovaltaa.

– Minusta Koiviston pyrkimys painottaa Raamatun normatiivisuutta on tervetullut suuntaus kirkkoomme, jossa kirkkoyhteisön tekemä tulkinta Raamatusta on nousemassa yhä merkittävämmäksi Raamatun itsensä kustannuksella.

Protestantismissa sama suunta on kansainvälisestikin yleinen. Jos näin käy, vaarana on se, että kirkko näkee Raamatussa vain omat kasvonsa, oman tapansa nähdä maailma, kokea spiritualiteettia ja käyttää Raamattua virikekirjallisuutena, Juntunen miettii.

Sammeli Juntusen mielestä on ongelmallista myös se, miten osoitetaan toiminta kirkon tunnustuksen vastaiseksi ilman että toiminnan takaa löytyy harhaoppi. Tai mitä tarkoitetaan uskonratkaisussa ”yksipuolisella vetoamisella ihmisen tahtoon”, kun vaikkapa Paavali, Pietari tai Johannes Kastaja ”taivuttelivat ihmisiä parannukseen”?

Myöskään Koiviston käsitys pyhityksestä ei ole kapitulista luterilaisen tunnustuksen mukainen. Hän opettaa uskovan ihmisen hengellisestä kasvusta ja kuuliaisuudesta siten, että ihminen jalostuu asteittain pyhemmäksi, puhtaammaksi ja enemmän Pyhää Henkeä omaavaksi.

– Jos edellä mainittu näkemys on epäluterilainen, tulisi monen muunkin itseään arvostavan ja rehellisen kirkkomme papin ilmoittautua epäluterilaiseksi. Suomalaisista Luther -tuntijoista ainakin Tuomo Mannermaa, Antti Raunio ja Simo Peura ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lutherin uskonkäsitykseen kuuluu myös ajatus pyhityksen kasvusta ja tahdon uudistumisesta yhteistyöhön Hengen kanssa, Sammeli Juntunen sanoo.

Teksti Ulla Remes
Kuvat Seppo Haavisto