Maailma panee pelimiehetkin polvilleen

Julkiseen häpeäpaaluun pantiin tällä kertaa väsymättömänä pidetty ”pelimies” Ilkka Armas Mikael ”Ike” Kanerva. Katoavaiseksi osoittautui mainen kunnia, juuri palautunut. Tammikuussa juhlittiin hienosti työssä onnistuneen ulkoministerin 60-vuotispäiviä. Maailmalla milloin venäläisten, milloin naisten perässä tunnetusti juosseelle tuhlaajapojalle oli annettu anteeksi.

Kun huhtikuu, kuukausista julmin ja valoltaan kovin sekä paljastavin, oli hädin tuskin alkanut, julisti Jyrki Katainen aprillipäivän kunniaksi – tumma ja syvä äänensä väristen – että hyvän, joskin inhimillisesti heikon veljen luottamus oli sitten loppu.

Synnittömien messusta ei vetonaulaksi

Miten mediatapaus Kanerva näyttäytyi kirkollisessa pelikentässämme? Tuomion hengestä ei voitu syyttää ainakaan turkulaisia. Mikaelin seurakunta, joka juuri kirkkoherra Jouni Lehikoisen johdolla kunnostautui karkotetun pakolaisen suojelijana, piti huomassaan harhautuneen ministerinkin. Pääsiäislauantaina Kanerva toimitti Tuomasmessua ex-piispa Ilkka Kantolan kanssa. Hän luki Sanaa, ja olisipa kantanut ristiäkin, ilman turvallisuusriskiä tosin, toisin kuin Jeesus.

”Jumalanpalvelusta ei tarvitsisi pitää ollenkaan, jos siihen osallistuisi vain synnittömiä ihmisiä. Kantolan ja Kanervan erottaa muista ihmisistä vain se, että he ovat jääneet kiinni. Jos sinne vain nuhteettomia haluttaisiin, voi olla ettei montaa löytyisi”, arvioi pappi Veli-Pekka Hänninen (mtv3.fi 18.3.).

Kanerva näyttää nousevan kanveesista kuin kumipallo. Pettyneitä kannattajiaan pelimies lohdutteli jo ”hyväntuulisena” (IL 7.4.): ”Olen tavannut sanoa, että kortti tuo ja kortti vie. Nyt se perhanan sim-kortti vei kaiken.”

Ministerinpostista luopuminen sujui reippaasti. Turkulainen tähtää kuntavaaleihin ja keskittyy ”Kasitiehen”.

Ei, ei ole Kanervasta perinteisen protestantin housuihin. Syntejään katkerasti katuvan luterilaisen luonnerooliin tässä jumalattomassa medianäytelmässä kuuluisi kai tuhkassa kieriskely ja säkkiin pukeutuminen.

Kyynelehtimisen sijasta Ike iskee sokeuduttuaankin silmää kuin turkkulainen heimoveli, Tuntemattoman sotilaan kersantti Urho Hietanen: ”Silmi ei ol. Ei käy poramine. - - En mää välit. Mää olen tavalise surutoinen poika.” Tai rippituolista juuri iloisena ja puhtaana palannut katolilainen kummisetä.

Saattaapa suruttomaan asenteeseen sisältyä ikivanhaa kiinalaista elämänviisauttakin. Sen mukaanhan tärkeää on loppupeleissä vain purjehdus ja puutarhanhoito – eivätkä nekään nyt niin kauhean tärkeitä ole.

Myrkynsylkijöille ja likaa tonkiville sioille

Moraalilla ja moralisoinnilla on yhtä raju ero kuin hurskaudella ja hurskastelulla. Iso katekismuksessa Martti Luther ruoskii toisten ”salaisia syntejä” paljastavia panettelijoita ja ”myrkynsylkijöitä”, jotka ovat ”alituiseen urkkimassa lähimmäistään saadakseen siepatuksi edes jotakin moitittavaa”.

”Jos he hitusenkaan tietävät, he juoksevat uutisineen joka loukkoon. Nautiskellen he kahnuttavat itseään saadessaan tonkia toisten likaa kuin mitkäkin siat, jotka kellivät loassa ja sitä kärsällään kääntävät.”

Luther saarnasi samasta synnistä:

”Hurskaan miehen on puolustettava vanhurskaudellaan syntistä, hurskaan vaimon on annettava kunniansa pahimmalle huoralle. Sillä tätä ei tee maailma... Siellä todistetaan hurskaus vain siten, että osataan nyrpistää nenää syntisille.

Nämä ovat oikeita kristillisiä tekoja, että kaadutaan alas, kietoudutaan ja sotkeudutaan syntisen lokaan niin syvälle kuin hän siinä on ja otetaan päälleen hänen syntinsä ja kaivaudutaan hänen kanssaan ylös. Kristitty menettelee kuin lähimmäisen synnit olisivat hänen omiansa. Minun uskoni ja vanhurskauteni täytyy tulla asetetuksi Jumalan eteen peittämään lähimmäisten syntejä.

Tekopyhyyden olemus on, ettei se voi seurustella syntisten kanssa. Kaiken täytyy tapahtua lain ankaruuden mukaisesti. On vain pelkkää jahtaamista ja takaa-ajoa, ei mitään armahtamista, vaan silkkaa rankaisemista, moittimista, tuomitsemista, nuhtelemista ja vauhkoamista.”

Kuulostaako tutulta?

Teksti: Janne Villa