Meidän kirkko kohtaa Goljatin

Vuonna 2007 luterilaisesta kirkosta erkani elävänä arviolta 37 481 kuolematonta sielua. Kuluttajiksi niitä kai nykyään kutsutaan, jaloillaan äänestäjiksi.

Kuulostaa pelottavasti kuin äänestäjien kalastaja Erkki Tuomiojan hiljaiset huokaukset jumalattoman kosmoksen sekä lainavaloa loistavan tiedeuskovaisten yhteisön puoleen olisi kuultu. Toverihan esitti, että lapsiparkojen mielet tulisi myrkyttää vastedes ateismilla.

60-lukulaisen raikasta ajatuksenjuoksua osoittava demarikellokas on nähnyt entistä Neuvostoliittoa ja itäblokkia peesatessaan miten hyvää, kaunista ja totuudellista jälkeä tulee, kun kansaa Tuomiojan tapaan ”suojellaan ja varjellaan” uskonnolliselta kasvatukselta.

Ajan hermolla elävä kirkko ei kristinuskon murskaamiseen maassamme suostu. Laskiaissunnuntaina kirkoissa kautta maan luetaan Jeremiaan madonlukuja luopumuksessa elävälle kansalle:

”Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse? Jos joku eksyy tieltä, eikö hän käänny takaisin? Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä? Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni?”

Eikä tässä kaikki. Kirkkohallituksen asettama Kirkon strategia 2015 -työryhmä on laatinut mietinnön Meidän kirkko. Osallisuuden yhteisö. Enimmiltään pätevästi muotoiltu ja päätelty teksti sisältää paitsi hurskaita myös käytännöllisiä ajatuksia siitä, miten kirkon tulisi uudistua.

Paluu pakana-maan kartalle

Strategiassa tunnustetaan kirkkohistoriallisesti merkittävä muutos. Länsimaiset kirkot ovat joutuneet uudelleen lähetystilanteeseen kirkosta eroamisen myötä!

On ”jouduttu perusteellisesti pohtimaan, mikä on kirkko ja sen perustehtävä maailmassa. Tässä prosessissa kirkon missionaarinen luonne ja identiteetti on alkanut jälleen avautua". Jo oli armas aikakin.

Kun länsimaat palaavat pakanamaan kartalle, vuorovaikutus ”etelän vireiden kirkkojen kanssa” vahvistaa pohjoisen kirkkoja. Näkeepä työryhmä senkin, että kaivattua uutta verta luovutetaan jo etelästä verenvähyydestä kärsiville pohjoisen kirkoille:

”Euroopan vanhojen kirkkojen oman elinvoiman vuoksi on tärkeää, että ne osaavat toivottaa maahanmuuttajien jumalanpalvelusyhteisöt yhteyteensä.”

Lännen vanhat valtakirkot pienevät kuin pyy maailmanlopun edellä, missä eivät ole marginalisoitumassa. Onko Suomen kirkon kohtaaman Goljatin toinen nimi välinpitämättömyys, väliaikainen uskosta luopuminen vai sen loppuminen?

Meidän kirkko on sellainen

Lisää rytmiä vereemme vaativa strategia on nimetty nuorekkaan ja tuttavallisen epämuodollisesti: Meidän kirkko. Maiskutellaanpa kotvanen strategista sanaparia. Putkahtaa mieleen pettämätön iskulause hiekkalaatikolta: Meidän iskällä on isompi auto kuin teidän iskällä.

Rahvaanomaista ehkä, mutta luumu tapasi tummua, jos joku näin uhosi, ainakin rekkakuskien pojille.

”Meidän kirkko.” Kyllä vain. Pari piirua kirkkorahvaan pariin ollaan kielenkäytöllisesti Kaanaan ajoista astumassa.

Lieneekö runoilija Jorma Etto innoittanut lempeään psykokirkkoanalyysiin:

”Meidän kirkko on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen: metsä kirkkoni olla saa!

Tuolta tulee Meidän kirkko ja ähkyy, on tässä ja ähkyy, tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy kun toinen heittää kiukaalle vettä. Sellaisella Meidän kirkolla on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.

Eikä Meidän kirkkoa erota suomalaisesta mikään, ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.”

Teksti: Janne Villa