Papit linssiluteina

Perjantaina ensi-iltansa saavan Aku Louhimiehen Riisuttu mies -elokuvan raadollisista ja osin varmaankin epäuskottavan pinnallisina pidettävistä pappiskuvauksista tullaan keskustelemaan kriittiseen sävyyn sakastien kätköissä. Ei maar me tuommoisia tomppeleita sentään olla!

Elokuvassa varsinkin piispat ovat niljakkeita, mutta neljän nuoren papin toilailuja ja persoonia yritetään ymmärtää inhimillisestä vinkkelistä. Siitä he näyttävät olevan samanlaisia sähläreitä kuin useimmat muutkin aikalaisensa. Tässä voi nähdä positiivisenkin puolen. Ainakaan näiden nykypappien ei voi sanoa olevan ”kaukana kansasta”, kuten aina valitetaan.

Modernia suomalaisuutta rakentaneissa peruskertomuksissa papit edustivat rahvaalle herrasväkeä ja valtaa. Hekin saivat herravihasta osansa. Kun kirkkolaitoksen puoliväkisin sivistämät Seitsemän veljeksen jälkeläiset alkoivat rakentaa torppiaan, niin kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian legendaarinen Jussi Koskela, he lähestyvät kirkkoherraa lakki kourassa. Jussi menee pappilaan pyytämään omistusoikeutta kivisestä suosta muokkaamaansa maahan ”levottomana ja aristelevana”.

Edvin Laineen elokuvassa (1968) Matti Raninin esittämä kirkkoherra Salpakari on kovin ihanteellinen ja isänmaallinen, mutta selvää sopimusta torpan maista hän ei suostu koskaan tekemään. Punaisten torpparien ja työläisten kauna ja kapinahenki kirkon herroja kohtaan on syttynyt.

Linnan ja Laineen (1955) Tuntemattomassa sotilaassa paloaukealle kokoontuu kenttähartauteen vastentahtoista väkeä: ”Jäykkiä kasvoja, synkkänä harittavia silmiä ja rypistyneitä kulmia. Koska nämä miehet eivät tunteneet minkäänlaista hartautta, osoittivat he kunnioitusta jumalalleen olemalla synkän ja vihaisen näköisiä.” Heiveröiseksi uhoajaksi kuvatun papin komentaessa ”Rukous-asento!”, muuttuvat ilmeet vieläkin vihaisemmiksi.

Lukemattomat miehet presidentti Mauno Koivistoa myöten (Koulussa ja sodassa, Kirjayhtymä 1998), ovat todistaneet, että Jumala oli sotien melskeessä heidän lohtunsa ja linnansa. Mutta pappeihin ja kirkkoon on Koiviston tapaan pidetty usein kriittistä etäisyyttä niin kameran takana kuin kirkonpenkissäkin.

Väärän kuninkaan päivänä
narri nauraa herroille

Vanhoissa suomifilmeissä esiintyy jo Minna Canthin Papin perheessä (1891) muotoilema ankara ja vanhoillinen, nuorison pyrintöihin nähden taantumuksellinen, mutta ehkä sittenkin kehityskelpoinen papin arkkityyppi. Vielä tutumpi on vähän hölmö ja kaikkea muuta kuin katu-uskottava komedioiden ja puskafarssien pappi. Kun tämä kaksinaismoralistiseksi ja hurskastelevaksi todennäköisesti paljastuva hahmo säntää esiin, tulisi katsojan päästää ensimmäinen hörönauru.

Karnevalistinen nauru kääntää yhteisön roolit ja hierarkiat hetkeksi ylösalaisin ja sallii narrien hekottaa suoraan herroille, joita arjessa ainakin edessäpäin joudutaan kunnioittamaan. Kovin mielenkiintoisia pappiskuvia nämä komediat eivät tuottaneet, vaikka niillä epäilemättä oli sosiaalinen tilauksensa.

Yhteiskunnallisen ja vasemmistolaisen elokuvan kaudella 1960- ja 70-luvuilla kirkonmiehet eivät olleet kovin korkeassa kurssissa. Siinä ilmapiirissä Risto Jarvan ohjaama komedia Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975) oli lämminhenkisyydessään virkistävä tuulahdus. Antti Litjan esittämä, Amerikasta vuosien jälkeen kotikonnuilleen palaava pastori Aimo Niemi oli hyvin sympaattinen nahjus. Tavallisen pienen ihmisen kokoinen ja liiankin helposti lähestyttävä.

Ahdistuneet papit
joutuvat pienelle paikalle

Dramaturgi Outi Nyytäjä mietti vuonna 1996, miksei Suomessa synny kristinuskoa syvältä luotaavaa elokuvaa. Hän arveli, että uskonnolle kolea kulttuuri-ilmastomme saattaisi olla lämpenemässä ja kristillistä tematiikkaa käsittelevälle elokuvalle voisi olla tilausta. Ohjaaja Olli Saarela vastasi huutoon heti seuraavana vuonna. Hän halusi tehdä elokuvan hengelliselle palvelukselle omistautuneen kristityn elämästä.

Saarelan ja Heikki Vuenton käsikirjoittama Lunastus on rankka kuvaus kansalaissodan aikaiseen korpikylään kansankynttiläksi lähteneestä kappalainen Sillmanista (Kari Heiskanen). Kilvoittelussaan heilahteleva hengenmies esittää ihanteellisen kristityn peruskysymyksen kenties syvällisimmin siihenastisessa suomalaisessa elokuvassa: Mitä tehdä kun ihanteet ja todellisuus joutuvat törmäyskurssille?

Ankarasta jaakobinpainistaan huolimatta kappalainen asettuu yhteisönsä opettajaksi ja omatunnoksi. Punaisen ja valkoisen tulen välissä korventuvat ylevät kristilliset periaatteet, kun etiikka näyttää sodan keskellä olevan helmien heittämistä sioille. Myös saatanallinen sisäinen palo ja Jumalan puhdistava tuli korventavat kahdelta suunnalta, kun kappalainen joutuu kohtaamaan demoninsa ja tukahdutetun seksuaalisuutensa. Papin ylevyys, ahdistus, epätoivo ja intohimo lähestyvät raamatullisia mittasuhteita.

Elokuvia, joissa kristillisiä teemoja käsitellään niille oikeutta tehden, nähdään ani harvoin näillä leveysasteilla. Mutta pian Lunastuksen jälkeen nähtiin toinenkin tasokas esitys aiheesta. Heikki Kujanpään ohjaama ja pappina aiemmin työskennelleen Veli-Pekka Hännisen Pieni pyhiinvaellus (2000) selvittelee koskettavasti kysymyksiä synnin, sovituksen, armon ja anteeksiannon suhteista.

Pohjalaisessa 1950-luvun körttiyhteisössä elävä tyttö salaa avioliiton ulkopuolisen raskautensa ja synnyttää tallin oljilla kuin Pyhä Äiti konsanaan. Häpeä lienee liian suuri, jos hän pitää lapsen? Tyttö jättää jälkikasvunsa linja-autoon.

Häntä riivaavat hillittömät syyllisyydentunteet, joita kuolemaa tekevä körttiläispappi (Esko Nikkari) helpottaa viimeisillä voimillaan. Toisin kuin Lunastuksen riivattu kappalainen, vanha pastori kykenee tarjoamaan hirvittävän henkilökohtaisen tragedian keskelle armon ja anteeksiannon mahdollisuuden.

Synti ja rikos ovat jo itsessään rangaistus, eikä niiden sovittaminen maallisten tuomarien edessä ole se vaikein tehtävä. Pappi auttaa tyttöä tekemään tilinsä selväksi Jumalan edessä ja pakottaa myös yhteisön tutkailemaan omaa syyllisyyttään tapahtuneeseen. Pappi syyttää itseään ja yhteisöään ankaruudesta, joka on johtanut siihen, että tyttö on joutunut synnyttämään lapsensa salassa. Hän pyrkii eroon ajattelunsa ahtaudesta ja haluaa nöyrtyä sen tosiasian edessä, ettei hän voi olla Jumalan tilalla tuomarina.

Hauraudessaan häkellyttävän vahvasta körttipapista tulee henkeä, lihaa ja verta aidosti oleva, uskottava hengenmies, joka osaa välittää hätääntyneelle tytölle kouriintuntuvasti armon.

Kari Heiskasen ja Esko Nikkarin luomia pappiskuvia vasten peilautuvat tulevat, vakavassa mielessä tehdyt draamat hengenmiehistä.

Naispappi valloittaa
valkokankaallakin

Kristilliset kysymykset ja toimijat tekivät näkyvän paluun mediaan 1990-luvulla. Kulttuuri-ilmapiiri vapautui vähitellen uskonnollista keskustelua pitkään dominoineesta materialistien harhasta, jonka mukaan kristinusko kuuluu menneeseen aikaan.

Naispapit tekivät suorastaan läpimurron valkokankaalla ja kotiteattereissa. Niin Aku Louhimiehen Levottomat-elokuvan (2000) Irina Björklund ja Peter Lindholmin Pieni pala Jumalaa -tv-sarjan (1999) Marjaana Maijala kuin Kotikadun Laura Malmivaarakin ovat esittäneet sympaattisia ja temperamenttisia papinalkuja, joilla on vielä paljon selvitettävää itsensä, ihmissuhteidensa ja Jumalansa kanssa.

Hyvässä ja pahassa aikamme ihmisten joukossa kuin kala vedessä uivina he eivät edusta näitä taiteessa ja viihteessä niin usein nähtyjä uskovaisia outolintuja, huvittavia hölmöjä tai ankaria kammotuksia.

Takavuosikymmeninä draaman perusasetelmana oli usein se, että pappi edusti herravihaiselle kansalle auktoriteettia, jota vastaan piti kapinoida tai jonka hölmöydestä ja tekopyhyydestä piti tekemän pilaa. Suuren yleisön ensi kertaa näkemät naispapit hellyttivät viimeistään sydämet näkemään ihmisen alban alla.

He siirsivät kuvauksen painopisteen pappiin tuntevana ihmisenä eikä etäisen instituution edustajana. Toisia nämä hengennaiset voivat työssään auttaa, mutta itsensä ja parisuhteidensa kanssa heillä on vaikeuksia.

Onko pappi
riisuttu pyhyydestä?

Viime vuosina pappia on katseltu kameran linssin takaa ikään kuin kaverina, tasavertaisena lajitoverina, joka kamppailee samanlaisten kysymysten ja heikkouksien kanssa kuin kuka tahansa kadunmies tai -nainen. Inhimilliseltä kannalta tämä on epäilemättä totuus papeista, jotka ovat samanlaisia syntisiä eli ihmisiä kuin kaikki muutkin. Pappisvihkimys ei tarjoa tässä ajassa oikopolkua pyhien joukkoon. Pyhä sana tulee totisesti julistetuksi saviastioiden kautta.

Virkaa toimittaessaan pappi edustaa kuitenkin kirkkoa ja pyhyyden ulottuvuutta arjen keskellä. Voi kysyä, onko pyhän ulottuvuuden esiintuominen jäänyt pappien työssä taka-alalle, jos ajan merkkejä tutkailevat taiteilijat näkevät nykypapit niin tiukasti tähän aikaan sidottuina hahmoina, jotka on riisuttu tyystin pyhyydestä Aku Louhimiehen tapaan.

Voisiko jonkinlainen rukouksessa elämisen ilmapiiri tai ”Kristuksen tuntemisen tuoksu” välittyä viran kautta vähän selkeämmin vai onko tämä liikaa pyydetty? Onko kysymys kristillisen spiritualiteetin heikkoudesta ja puutteista vai ylimitoitetuista odotuksistamme?

Toisaalta, odotammehan elokuvataitelijoiltammekin täyttä antautumista asialleen ja viihdyttäjiltämme hyvää viihdettä.

Janne Villa