Sairaalapapilta odotetaan rohkeutta ja aikaa

Sairaalassa papilta odotetaan jokapäiväistä läsnäoloa. Luottamus syntyy siitä, että pappi näkyy ja tulee tutuksi.

– Ei sairaalapappi ole mikä tahansa kriisityöntekijä, joka kutsutaan paikalle kun hätä tulee, lasten syöpäosastolla työskentelevä erikoislääkäri Katriina Parto pelkistää.

– Sairaalapastori kuuluu yhtenä erityistyöntekijänä osastomme työtiimiin. Hoitojaksot ovat usein pitkiä ja myös papin työ on pitkäjänteistä. Kokoonnumme yhteen kerran viikossa, käymme yhdessä läpi potilaiden tärkeät asiat ja pohdimme kokonaistilannetta, Katriina Parto selvittää.

– Keskustelemme siitä, kuka mihinkin menee ja ketä missäkin tarvitaan. Siinä pappikin voi ratkaista, kenen huoneeseen hän suuntaa.

Katriina Parto korostaa, että papin pitää tulla tutuksi osastolla, sillä harvoin kukaan potilas tai omainen tulee oma-aloitteisesti pyytämään pappia paikalle. Jos hän on mukana jokapäiväisessä arjessa, hän voi olla tukena myös kriisin kohdatessa.

– Emmehän me hätätilanteita voi etukäteen  ennustaa.

Luottamus perustuu
tuntemiseen

– Meillä oli pitkään oma pappi, Taru Varpenius, mutta nyt hän saa olla meillä vain kolmena päivänä viikossa. Tietysti saamme tilalle jonkun toisen, mutta vaihtuvat kävijät eivät voi korvata pitkäaikaista potilassuhdetta.

– Meillä ei oikeastaan ole käyttöä keikkapapeille, Katriina Parto tiivistää ja korostaa jokapäiväiseen työskentelyyn rakentuvaa luottamusta ja toiminnan tietynlaista kynnyksettömyyttä.

– Eivät potilaat tai heidän omaisensa jaksa ottaa vastaan eri päivinä eri pastoreita.

Tampereen yliopistollisen keskussairaalan lasten teho-osastolla työskentelevä erikoislääkäri Taina Arvola on samaa mieltä kollegansa kanssa. Hän tuntee sairaalapapin tarpeen varsinkin äkillisissä tilanteissa.

– Erityisesti silloin, kun vanhemmat menettävät lapsen, perhe on ymmärtävän tuen tarpeessa. Silloin sairaalapapilta tarvitaan rohkeutta kohdata vanhempien ahdistus. Siihen ei pelkkä koulutus anna valmiita avaimia ja taitoja, tarvitaan myös elämänkokemusta ja empatiaa, Taina Arvola muistuttaa.

– Mitä pitempään lapsen sairaus jatkuu, sitä tärkeämpää on, että perheellä on tukenaan pysyvä hoitotiimi. Keskinäinen luottamus syntyy vähitellen, kun tullaan tutuiksi ja pappi pitää tarjolla omaa apuaan.

Taina Arvola on huomannut, että sairaalapappi voi tukea myös niitä perheitä, joilla ei itsellään ole omaa hengellistä taustaa tai henkilökohtaista uskoa.

– Tällaisissa tilanteissa papilta vaaditaan todellista hienotunteisuutta. Meillä on tapana kysyä potilaalta, haluavatko he tavata papin vai psykologin. Molempia tarvitaan. Joku pyytä jompaakumpaa, muutamat haluavat tavata molempia.

Taina Arvola muistuttaa, että papilla on ammattinsa vuoksi myös aivan erityiset kysymykset hoidettavana. Kuolemantapausten yhteydessä hän auttaa käytännön asioiden järjestelyissä.

Hätä ei
katso kelloa

Lastenhoitaja Paula Frondelius joutuu työssään vastasyntyneiden teho-osastolla vaativiin tilanteisiin, kun lapsi syntyy vammaisena tai vauva ei jääkään elämään.

– Kun tällaista ikävää tapahtuu, ei vanhempia voi jättää yksin, Paula Frondelius sanoo.

– Tuollaisina hetkinä on suurenmoista, että voimme saada apua sairaalapapilta. Kun surulliset asiat on kerrottava, lapsen vanhemmat tarvitsevat lähelleen ihmisen, joka osaa lohduttaa ja tukea, jolla on siihen aikaa ja halua.

– Hoitajana minun on usein riennettävä toisaalle, mutta Taru tulee ja jää vanhempien vierelle.

Eikä avuntarve katso kellonaikaa.

– Jos lapsi on vakavasti sairas ja hänet halutaan kastaa, hoitaja voi suorittaa hätäkasteen, mutta toisinaan vanhemmat toivovat silti paikalle pappia. Me soitamme Tarulle, vaikka olisi ilta tai viikonloppu ja tiedämme hänen tulevan, ellei hän ole aivan maanäärissä, Paula Frodelius vakuuttaa.

Myös henkilö-
kunnan pappi

Sairaalapappi on myös hoitohenkilökunnan  työpaikkapappi.

– Taru Varpeniuksen apua olen itsekin tarvinnut, Taina Arvola myöntää.

– Joskus työstä johtuvaa järkytystä on tarpeen selvittää toisen kanssa, joskus omien henkilökohtaisten kysymysten käsittelyä helpottaa keskustelu oman papin kanssa.

Katriina Parto muistuttaa, että oma pappi hoitaa myös henkilökunnan vihkimiset ja lasten kasteet.

– Tietysti hän myös saattelee meidän omat rakkaat hautaan, hän lisää.

Paula Frondelius kertoo omakohtaisen tapauksen:

– Mieheni isä, lasteni pappa, oli täällä sairaalassa. Olin luvannut pojalleni soittaa ja kertoa, miten pappa jaksaa. Kun appeni kuoli, minusta tuntui mahdottomalta sanoa asiaa puhelimessa. Murrosikäiselle lapselle annettua lupaustakaan en voinut pettää, enkä voinut lähteä kotiin kertomaan. Taru tuli vastaan käytävällä ja kysyi heti, mikä minun oli.

– Kun kerroin asian, hän tuli vierelleni, kun soitin.

– Se tuki auttoi, Paula Frondelius muistelee.

Lääkäri ja hoitaja saavat myös palautetta pastorin toimista. Taina Arvola tuntee vanhempien myönteiset kokemukset ja Paula Frondelius  tapauksen, jossa kuolevan vauvan isä moneen kertaan kiitteli siitä, että pastorin avulla saatiin hoidettua kiperä paperisota, jotta lapsi saatiin kastettua isänsä nimiin.

– Tällaisissa kysymyksissä tarvitsemme luotettavaa asiantuntijaa, Paula Frondelius korostaa.

Työ valitsi
tekijänsä

Kun Taru Varpenius nuorena teologian opiskelijana päätti lähteä Niilo Rauhalan viransijaiseksi Kemiin, hän ei aavistanut, että sairaalatyöstä tulisi hänen ammattinsa.

– En ollut koskaan käynyt niin pohjoisessa enkä tiennyt sairaalatyöstä mitään. Pitkän päivän junassa körötellessäni mietin, olinko aivan järjetön lähtiessäni tällaiseen yritykseen. Sitten muistin Raamatun kehotuksen pysyä rohkeana ja lujana, ja käsitin, että juuri siitä oli kysymys.

– Oikeastaan työ valitsi minut, Taru Varpenius sanoo nyt. Hän puhuu johdatuksesta ja uskoo rukouksen voimaan omassa ja muidenkin elämässä.

– Aina ei tarvitse puhua niin paljon. Sanoilla voi tehdä paljon pahaa, hän miettii.

– Sairaalassakin odotetaan paljon sanoja, diagnooseja ja vastauksia kysymykseen miksi. Vastauksia on vähän tai niitä ei ole ollenkaan. Usein kuitenkin riittää pelkästään se, että on lähellä että antaa aikaa.

Taru Varpenius kertoo, että potilaat tai omaiset saattavat kysyä, onko pastorilla kiire, silloin voi arvostaa toista jäämällä luo, pienillä teoilla voi osoittaa haluaan auttaa. Ihmiset saattavat myös syyttää itseään lapsen sairaudesta.

– Yritän jotenkin välittää ajatuksen siitä, että sairaudesta ja menetyksistä huolimatta Jumala ei ole ihmistä hyljännyt, hän sanoo ja lainaa Tuomo Mannermaata:’Jollakin käsittämättömällä tavalla Jumala on hyvä’.

Yhteistyötä
ja avunantoa

Taru Varpeniuksen mielestä pastori ei voi tehdä sairaalassa mitään ilman keskinäistä luottamusta ja yhteistoimintaa toisten työntekijöiden kanssa. Sairaalapastori on potilaita, omaisia ja henkilökuntaa varten.

– Kun lapsi on sairaana, silloin koko perhe kaipaa tukea. Vanhemmilla on huoli lapsen terveydestä ja oma jaksaminenkin voi olla lujilla.

– Olen kuulolla, mutta en tyrkyttäydy. Hoitajat kyllä tietävät, milloin voin auttaa ja usein huoneeseen kurkistaessani tunnen, olenko tervetullut, hän kertoo.

Hyvin harvoin hän sanoo tulleensa torjutuksi.

Taru Varpeniuksen työskentelytapa saattaa kuulostaa arkiselta:

– Luen lapsille, leikin heidän kanssaan, pelaan, juttelen, syöttelen ehkä vaihdan vaippoja. Joku äiti saattaa soittaa ja pyytää käymään lapsensa luona, koska äiti itse ei pääse.

– Kun minun ei tarvitse pistää eikä antaa lääkettä lapset, saattavat kuvailla minua hauskasti: ’missä on se, joka ei tee mitään’, hän naureskellen kertoo ja kiteyttää työnsä periaatteet lukemaansa viisauteen: ’tärkeätä ei ole, ovatko tehtävämme suuria vai pieniä, tärkeintä on saada ne Jumalalta.

Surevan
kumppanina

Sairaalapastori on usein surevan vanhemman matkakumppani luopumisen surun alkutaipaleella.

– Lapsen kuoltua vanhempien pitää hoitaa monet hautaamiseen liittyvät kysymykset. Kerron kaikesta jo sairaalassa, mutta sitten vielä soittelen ja tarjoan apuani, jos sitä tarvitaan.

Seija Rauhalalla on kokemusta lapsen menettämisestä ja tuen tarpeesta.

– Tuskin olisin selvinnyt ilman Tarua, hän muistelee kymmenkuisen vauvansa menettämistä.

– Kun esikoisemme Max kuoli suolisolmuun, minusta tuntui etten nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin oman tuskani.

– Suorastaan huusin hätääni, sillä tuntui käsittämättömältä, että äsken terve lapsi oli yhtäkkiä poissa. Onneksi pääsin tapaamaan sekä sairaalapastori Taru Varpeniusta että mielenterveystoimiston psykiatria, muistelee Seija Rauhala, nyt kahden terveen lapsen äiti.

Hän kertoo tarvinneensa aikaa ja kuuntelijaa.

– Hain ja sain apua monesta paikasta. Menin myös Messukylän seurakunnan sururyhmään, mutta luulen että suurimman tuen sain sairaalapapilta. Hän ei koskaan vilkuillut kelloa eikä tarjonnut patenttiratkaisua. Hän kesti senkin että kapinoin yhä uudestaan ja kysyin: miksi?

Teksti Terttu Härkönen
Kuvat Merja Ojala