Taivasikävä autuuden alkulähteille

”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…” ”Oi Herra, jos mä matkamies maan, lopulla matkaa nähdä Sun saan…” Sama sielun ikävä sunnuntaiaamun messussa kuin tämän maailman tangomarkkinoilla ja messuilla, kaikilla turuilla ja toreilla.

Keskeneräisiä ja levottomia kahden maailman kansalaisia kalvaa pohjimmiltaan taivaskaipuu Jumalan yhteyteen – vaikka sen kohdetta ei tiedostaisikaan.

Taivasikävä-käsitteen taustalla on kirkkoisä Augustinuksen (354–430) ajatus, että syntymästä lähtien ihmisessä on sisäänrakennettuna sellainen ikävä ja sielun nälkä, joka ei täyty syömisellä eikä juomisella. Se kaipuu on suurempi kuin mikään maallinen tyydytys.

Taivasikävä ja ihmisen ikävä toisen luo ovat heijastusta samasta paratiisin peruskaipuusta. Teologian tohtori Martti Lindqvist (1945–2004) painotti, että pääsääntöisesti kaikilla ihmisillä on tarve tulla rakastetuksi ja olla sylissä.

Ainoa kuva, minkä hän näki ajatellessaan kuolemaansa, olikin syli: ”Se kertoo minulle levosta. Voi olla, että muilla on toisenlaisia kuvia, koska heidän elämänsäkin on ollut toisenlaista.

Kulkurille, jonka sielu on ollut hyvin levoton ja jonka jalkapohjat ovat hiertyneet tuhansissa elämän poluilla vastaan tulleissa kivissä, syli sopii hyvin huilauspaikaksi pitkän päivätyön päättyessä. Eikä se ole minulle nimetön syli. Sinähän siellä olet maankiertäjiä vastassa”, Lindqvist herkisteli kirjassaan Kaikki on läsnä.


PÄIVITYS JUMALAN KESKUSMUISTISSA

Kirkon työntekijöille raamattukoulutusta antava pappi ja eksegeetti Mika Aspinen on tutkaillut taivasikävän ilmenemismuotoja Raamatussa.

– Uuden testamentin kirjoittajat näkevät taivaan Jumalan todellisuutena, joka on täydellinen mutta meiltä salattu. Siksi sitä yritetään kuvata erilaisin likiarvoin ja vertauskuvin, hän toteaa.

Aspinen ajattelee, että ihmisen logiikkaa on turha soveltaa tuonpuoleisen kuvaamiseen. Esimerkiksi apostoli Paavalilla (1 Kor. 15) taivas ei näyttäydy tämän ajan hyvien asioiden täydellistymänä vaan täysin toisenlaisena.

– Ei ole siis kysymys siitä, että raihnainen ruumiini saatettaisiin kuntoon ja kieroutunut mieleni oiottaisiin, vaan jostakin paljon suuremmasta.

– Joku on esittänyt tietokonevertauksen Jumalan (keskus)muistissa olevasta identiteetistämme, jonka hän luo uudelleen: Ei pelkästään päivitys versiosta 1.0 versioon 2.0, vaan kokonaan uusi käyttöjärjestelmä, jota ei ruoste raiskaa eikä virus vaaranna.

– Jos tällaiset analogiat tuntuvat banaaleilta, ne osoittavat, kuinka nopeasti hauraat kuvamme taivaasta ovat vaarassa hajota, jos niitä lähtee liikaa analysoimaan. Taivaskuvamme toimivat parhaiten ihmisen ikuisen taivasikävän ilmauksina, arvioi Mika Aspinen.

Hänen mielestään Raamatussa kirkkaimmin taivasikävästä puhuu Paavali pelätessään henkensä edestä vankilassa (Fil. 1). Apostoli haluaisi jo päästä Kristuksen luo, mutta toisaalta oma tehtävä tuntuu olevan kesken.

– Kumpikin perspektiivi herättää hänessä iloa ja toivoa. Paavali on vakuuttunut siitä, ettei yhteys Kristukseen katkea kuolemassakaan. Kuolema ei ole enää elämän synkkä vastakohta vaan taivastoivon täydellistymä.

TEKSTI: JANNE VILLA
KUVAT: JANI LAUKKANEN ja ISTOCKPHOTO

Lue lisää taivaskaipuusta 7.5. ilmestyvästä Sana-lehdestä.