Tuhlaajat ja syntiset samassa veneessä

Luonnonkatastrofien koettelemana ja uhkaamana aikana saattavat katastrofielokuvatkin taas levitä. Yksiviivaisen väkivaltaviihteen, katastrofigenren ja Mad Max -leffojen mutaation seurauksena filmille tarttunut Doomsday (Tuomiopäivä) asettaa pelkokertoimensa tartuntavaaran varaan.

Virustauti tappaa satojatuhansia brittejä. Hallitus rakentaa Skotlantiin muurin, joka estää sairastuneiden alueiden ihmisten pakenemisen terveiden puolelle. Selviytyjät jäävät 30 vuodeksi eristyksiin.

Kun uusi epidemia iskee Lontooseen, hallitus lähettää iskujoukon muurien sisälle etsimään vastalääkettä vitsaukseen. Karanteenialueelta löytyy ensinnä itsetarkoituksellista väkivaltaa sivistyneen käytöksen sijasta vieraille osoittavia barbaareja. Niin ihmiset kuin elokuvakin ovat taantuneet eettisesti primitiiviselle tasolle. Ihmissielun saavutukset ja Henki unohdettu.

Kannibaalipunkkarien – joita joviaaleista skoteista ei luonnollisesti voisi konsanaan kehittyä – lisäksi alueella asustaa toinenkin heimo. Sitä johtava Kane (Malcolm MacDowell) on vain vähän valistuneempi itsevaltias. Toivoa ja armoa ei tunneta oman linnan muurien ulkopuolisien osalta.

Ulkokultaisena tavoitteena on ollut kai yhdistää hahmossa Shakespearen Kuningas Learin hulluus ja Coppolan Ilmestyskirja.Nyt -elokuvan komentaja Kurtzin psykopaattisuus suljetun yhteisön kammoon. Mutta lyhyeksi jää matka pimeyden sydämeen.

Mestariteosten kanssa yhteismitaton tuomipäivän apokalypsi Doomsday panee kumminkin pohtimaan, millaisen vastavoiman barbariaan palaamiselle kristityt tarjoavat tulevaisuuden katastrofien tuottamissa kriisiyhteisöissä.

Kirkon kanki-Kaikkoset sanelevat tahdin?

Luterilaista kirkkoakin sanotaan kriisiyhteisöksi. Syytökset ja vastakkaiset visiot viuhuvat Suomen Siionissa:

”On pöyristyttävää, miten patavanhoillinen porukka määrää kirkon menoa ja meinkinkiä! Pystyyn kuolleessa instituutiossa tahdin sanelevat Kanki-Kaikkostakin jäykemmät dogmaatikot, naisten alistajat ja byrokraatit”, tietää kirkosta vieraantunut, paikan päällä asiaa tarkistamattakin.

”Kauhistuttavaa, millaisen luopumuksen tilassa koko kirkko on! Oikeaa uskoa taidetaan tavata enää tosiuskovaisten yhteisöissä”, pelkää pahoin toinen, pyhien pienyhteisöstä unelmoiva.

Joku saattaa sanoa suoraan, ettei pelastusta ole oman kuppikunnan ulkopuolella. Ääriliberaalipappi puolestaan päästäisi kaikki taivaaseen, ja toinen sellainen kieltää uskovansa mihinkään kristinuskon keskeiseen oppiin.

Uudistusmielisimpien mielestä kirkon toiminta ja uskonkäsitykset kehittyvät aina auttamattoman hitaasti ”nykyihmisen vaatimuksia vastaaviksi”; kirkon perinteiselle linjalle uskolliset konservatiivit taas ihmettelevät, miksi muutoksia muka pitäisi tehdä jokaisen ajan tuulen ailahtelun myötä.

Kaitse minun lampaitani! Luotsaa tässä sitten kirkkovenettä, parahtaa piispa.

Onko vika minussa vai minun ympärillä

Moni kirkollisveronmaksaja kuvittelee katsomusten riemun- tai kuolonkirjosta huolimatta koko kirkon olevan ”ahdas ja tuomitseva”. Kun kysyy, vastaavatko omat kokemukset mielikuvaa, osoittautuu usein, että henkilön itse kohtaamat kirkon toimijat ovat kyllä olleet keskimäärin poikkeuksellisen mukavia, ”ihan tavallisia ihmisiä”…

Kristinuskon sanomaa ja oppia tulkitaan toki eri tavoin, mutta usein usko tuottaa hedelmänään lähimmäisenrakkautta, tai ainakin vilpitöntä pyrkimystä siihen. – Edellä kärjistetysti kuvatuissa ryhmissäkin uskoa ja rakkautta esiintyy yllättävän paljon!

Luterilaisen kirkon piiriin mahtuu joka tapauksessa niin monenmoisia toimijoita, että jokainen löytää taatusti itseään ärsyttäviä mielipiteitä ja syntisiä. Jälkimmäisten ryhmä on siksi suuri, että päästääkseen itseä sapettavista aineksista eroon pitäisi vaihtaa koko poppoo (paitsi Perko–Pyysalo -).

Siellä missä Raamattua, kirkon yhteistä uskonperintöä ja Kolmiyhteistä Jumalaa tai lähimmäistä ei ensinkään kunnioiteta, ei liene enää kyseessä kristinusko. Teologiselta kannalta ihmisten rajaaminen ulos kirkosta on kuitenkin vaikeaa.

Kirkossa on vanhastaan nähty – ja Luther yhtyi tähän – että vain Jumala tietää, mikä on kunkin ihmisen sydämen todellinen tila. Vain räikeimmät julkisynnit ja harhaopit ovat kaikkien nähtävissä, ja niidenkin harjoittajille on aina tarjolla armoa ja parannuksenteon mahdollisuus.

Toisten syntisten mollaamisen sijasta saattaisi olla syytä kysyä itseltään, miten voisi ”kilpailla keskinäisessä kunnioittamisessa” tai osaltaan vaikuttaa myönteisesti kirkon ilmapiiriin.

Teksti: Janne Villa