Ajattelu käy armon kautta

Ortodoksiksi kastettu Petri Sarvamaa, 49, liittyi luterilaiseen kirkkoon puhtaasti käytännön syistä.

Helsingin Roihuvuoressa varttunut poika oli 11-vuotias, kun muuan ortodoksinen nuorisopappi tuli hänen oppikoululleen keräämään kokoon piskuista laumaansa.

Lähiökoulussa oli vain kolme ortodoksia, ja näiden olisi pitänyt siirtyä oman opinahjonsa luterilaisesta uskonnonopetuksesta pänttäämään ortodoksista uskoa kaupungin keskustaan.

– Menin itkua vääntäen kotiin ja sanoin, etten halua alkaa käydä uskonnontunneilla kaupungilla! Äiti totesi, että vaihdetaan kirjat sitten luterilaiseen kirkkoon.

– Se oli ihan naurettava juttu.


Aikalisä kirkosta
eroamiseen

– Teininä 1970-luvulla olin kauhean kapinallinen, enkä suostunut menemään rippikouluun. Myös 1980-luvulla kirkko oli minulle erittäin etäinen, loittonin siitä entisestään. Olin jo eromassa kirkosta vuonna 1990, mutta jouduin ottamaan aikalisän, kun veljeni kuoli.

– Veljeni oli ortodoksi. Siunaustilaisuus pysäytti miettimään, että vaikka minulla ei ole mitään uskontunnustuksellista suhdetta kirkkoon, niin ehkä kuitenkin kuulun mieluummin kirkkoon kuin olen kuulumatta, Petri Sarvamaa kertoo.

Hänen luterilainen äitinsä Kaija Mollerus on kotoisin Pohjanmaan Karijoelta. Isä Boris Saharoff, ortodoksi, syntyi Pietarissa porvarisperheen lapsena; isoisä oli yksi tsaarin hovihankkijoista. Kun lokakuun vallankumous puhkesi vuonna 1917, oli ”selvä peli”, että perheen oli paettava maasta.

Nimensä 1930-luvulla Sarvamaaksi muuttanut perhe päätyi Terijoen kautta Pohjois-Karjalaan. Petri syntyi Joensuussa.

– Isän antama kasvatus oli erittäin lujasti sinivalkoinen. Kommunisteja haukuttiin tiukasti, ja isän ikonin edessä paloi aina tuli. Olin itse nuorempana epäpoliittinen, mutta sen verran piti kapinoida, etten ottanut hänen mielipiteitään ihan sellaisenaan.

– Jotkut ajatukseni ovat ehkä muuttuneet konservatiivisemmiksi. Toimittajana olen kuitenkin pyrkinyt aina siihen, etteivät omat poliittiset käsitykseni saa vaikuttaa työssä mihinkään suuntaan.


Henkinen ketju ei
katkennutkaan

Isä kuoli vuonna 1999. Kuolemaan liittyvät tapahtumat ja kirkolliset toimitukset vahvistivat Petrissä vähitellen muodostunutta käsitystä, että kirkolla on tarjottavaan kallisarvoistakin antia – armollisuutta. Hän halusi kiinnittyä isänsä suvun ortodoksiseen perinteeseen.

– Huomasin silloin sellaisen elämänkaareen liittyvän kiinnostavan seikan, että kun ihminen tulee noin nelikymppiseksi, hän alkaa katsella kaikkea eri tavalla: asiat saavat laajempia merkityksiä ja näyttäytyvät suurempien kokonaisuuksien osana. Tämä kehitys on vain vahvistunut lähestyessäni 50 vuoden ikää.

– Isä eli 91-vuotiaaksi, ja ehdin perehtyä hänen kanssaan sukumme historiaan. Juuri siinä vaiheessa kun olin itse vihdoin valmis ottamaan suvun perinnön – myös uskonnollisen perinnön – vastaan, hän poistui.

Petri Sarvamaalla on ensimmäisestä avioliitosta kolme aikuista lasta ja nykyisestä 1- ja 6-vuotiaat lapset. Jälkimmäinen sarja, ortodokseiksi kastettu, saa kasvatuksensa kautta tiiviimmän kytkennän suvun uskonnolliseen traditioon.

– Olen siirtämässä heille pikku hiljaa ortodoksista perintöämme. Kohta 7-vuotiaan poikani kanssa olemme jo käyneet muutamia kertoja Uspenskin katedraalissa.

– Lapsille on kyllä vaikeaa opettaa mitään uskonnosta! Jokainen taitaa tehdä samat virheet. Olen huomannut, että jos tuputan pojalle mitään vähänkään, niin metsään menee... Hän on hyvin kriittinen, ja esimerkiksi kuvat Jeesuksesta ristillä aiheuttavat voimakkaita reaktioita ja kysymyksiä.


Ohuita lankarihmoja
armon maailmaan

Heinävedellä sijaitseva Valamon luostari on tullut tutuksi Sarvamaan perheelle. Kesämökki on sen lähettyvillä. Petrin veli isän ensimmäisestä avioliitosta, alun perin luterilaiselta siviilinimeltään Pekka Lepistö, vihittiin vuonna 2004 ortodoksimunkiksi. Isä Trifon asuu Valamossa.

– Se että oma veljeni on munkkina, on totta kai tuonut minua henkisesti paljon lähemmäs luostaria. Olemme keskustelleet suhteistamme uskontoon.

Onko hurskas velipoika johdatellut Hengen syvyyksiin?

– Olen uskon asioissa suoraan sanottuna vielä niin alkutaipaleella, ettei näillä hengellisillä meriiteillä kannata paljon kehuskella.

Mitä uskosi sitten sisältää?

– Ajattelen asioita nykyään aina silloin tällöin armollisuuden käsitteen kautta. Yritän suhteuttaa asioita armoon. Minulla on ohuita hengellisiä lankarihmoja siihen maailmaan…

– Kun painan tuolla räntäsateessa, jatkuvasti liian kiireisenä, suoriudun päivittäin todella huonosti siitä, miten kohtaan läheisimmät ihmiseni. Tämä on se painolasti, joka on koko ajan niskassa ja päälläni.

– Hyvin työkeskeiseen, arkiseen ja maalliseen elämääni on tullut – edes johonkin kohtaan – ohut hengellinen yhteys. Sen kautta yritän suhtautua tähän kaikkeen. Toinen asia on, onnistunko soveltamaan armoa arkeeni. Mutta se on kuitenkin tullut osaksi elämääni, Petri Sarvamaa hakee sanoja.


Usko hiipi elämään
hakemattakin

Miten tunnistat armoon liittyvän ajatusprosessisi nimenomaan hengelliseksi etkä esimerkiksi psykologiseksi pohdinnaksi?

– Siitä, että saan juuri näiden armoon liittyvien juttujen kautta syvempiä vastauksia siihen, kuinka tulisi suhtautua tähän arkiseen taivallukseen vastoinkäymisineen. Ja ne vastaukset ovat jotain ihan muuta kuin se vanha tapa hakata päätään seinään.

– Totta kai pyrin edelleen ratkomaan arkisia tilanteita suurimmaksi osaksi rationaalisella tasolla, mutta niihin on tullut mukaan myös toinen tärkeä taso. Kaikki kysymykset eivät avaudu pelkän järjen kautta. Hengellinen puoli tulee ikään kuin metatasoksi järjen päälle ja auttaa sinänsä rationaalisissa pyrkimyksissä.

– Jostain syystä ajattelen vähän väliä tuota armoa... Ja tämä pyrkimys armolliseen ja kärsivälliseen suhtautumiseen tulee ilman muuta kirkon opeista.

Miten tähän tilaan on tultu?

– Ajan takaa sitä, että en ole itse asiassa kauheasti hakenut elämääni uskon ulottuvuutta enkä ole mennyt siihen sisään kirkon ulkoisten symbolien tai tapojen kautta.

– Se puoli on hiipinyt elämääni kuin itsekseen. Asiaan ovat tietysti vaikuttaneet veljeni ja isäni kuolemat sekä toisen veljeni tie munkiksi.


Ruoho nousee joka
kevät kuin Kristus

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin päätti vastikään, etteivät italialaiset saa pitää krusifikseja koulujen seinillä. Britanniassa sairaaloiden ja lentoyhtiöiden työntekijöitä on kielletty käyttämästä ristiä kaulassaan.

Maallistumiskehitykseen liittyy kristillisen identiteetin haurastuminen. Voiko kristinusko kuitenkin nousta vastavoimaksi materialistiselle ajan hengelle?

– Kyllä varmasti! On typerää ajatella, että se mitä viisaat insinöörit ovat viime aikoina kehittäneet teknologian saralla, voisi korvata kulttuurissamme kaiken sen, mitä henkisellä ja hengellisellä kentällä on kehitetty vuosituhansien aikana.

– Yhtä hölmöä olisi ajatella, että me olemme yhtäkkiä kaiken tiedon haltijoita, jotka voivat vapaasti hallita luontoa ja kasvattaa tehobroilereitaan. Ainakin minä kieltäydyn syömästä sellaisia…

– Ruoho ponnistaa maasta ylös joka kevät uudestaan. Ja veikkaan, että myös kristinusko tulee vielä nousemaan Euroopassa, näkee Petri Sarvamaa.

Teksti Janne Villa
Kuvat Freija Özcan