Ajopuuna johdatuksen virrassa

 

 

Vielä jokin aika sitten Leena Miettinen työskenteli sosiaalikuraattorina Lontoon suomalaisessa merimieskirkossa. Toukokuussa hän aloitti Helsingin seurakuntien kesäparatiisissa, Mustasaaressa toiminnanohjaajana. Mustasaari sijaitsee Seurasaaren selällä viidentoista minuutin lauttamatkan päässä kaupungista. Harppaus kahdeksan miljoonan asukkaan metropolista pikkuiseen leirikeskukseen on huikea.

 

– Onhan tämä aika suuri muutos. Vaikka toisaalta, onhan Iso-Britanniakin saari, joten itse asiassahan siirryin vain saarelta toiselle, vähän pienemmälle, Leena Miettinen naurahtaa.

 

– Työ itsessään ei ole ihan hirveän erilaista. Sekä Mustasaaressa että Lontoon kirkolla käy väkeä laidasta laitaan ja kummassakin kyse on ennen kaikkea ihmisten kohtaamisesta ja rinnalla kulkemisesta.

 

Leena Miettinen saapui kimpsuineen ja kapsäkkeineen takaisin Suomeen muutama viikko sitten. Pää onkin vielä pyörällä muuttorumbasta ja ympäristönvaihdoksesta. Takana on yli kuuden vuoden työrupeama Lontoossa ja edessä sopeutuminen uuteen elämänvaiheeseen.

 

– Olen vähän odotellut, että kulttuurisokki iskisi, mutta toistaiseksi sitä ei ole ilmaantunut. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Koko ajan on ollut jotakin uutta. Tämä on vielä tällaista alkuhuumaa, hän kuvailee tuntemuksiaan.

 

– Muutto kotimaahan monen vuoden jälkeen tuntuu hyvältä ja oikealta, mutta vielä vähän epätodelliselta. Välillä olen tunnustellut, olivatko vuodet Englannissa vain unta, vai olinko siellä ihan oikeasti.

 

Ajopuuna
elämän virrassa

 

Leena Miettinen muistelee kauan sitten kuulleensa jonkin piispoistamme puhuvan ajopuuteoriasta.

 

– Sen mukaan me olemme ajopuita, joita Jumalan johdatus kuljettaa kuin voimakas virta. Meidän täytyy vain antautua sen vietäviksi. Vertaus puhutteli minua.

 

– Joku voi ajatella, että onpa kamalaa olla niin vietävissä. Mutta kyse ei ole ajelehtimisesta, vaan johdatukseen suostumisesta. Siinä mielessä näen oman elämäni kuin ajopuuna. Kuljen virran mukana, vaikka en voi vaikuttaa siihen enkä kaikkeen, mitä matkalla tapahtuu. Silti suunta on koko ajan vahvasti eteenpäin.

 

Selkeä johdonmukaisuuskin virran vietävänä on nähtävissä. Katsellessaan aikaisempia käänteitään nelikymppinen Leena Miettinen toteaa, että ne ovat aina olleet enemmän tai vähemmän saman tapaisia tai ainakin saman suuntaisia. Hänellä on diakonin tutkinto ja hän työskenteli pitkään mielenterveystyössä, mutta lähti sitten yliopistoon opiskelemaan suomalaista kansanperinnettä. Leena toimi folkloristiikan laitoksella amanuenssin sijaisena vuosia, kunnes oli taas aika tarkistaa suuntaa.

 

– Tunsin vahvasti, että oli aika palata ihmisläheiseen työhön. Se on minulle kaikkein luontevinta, ominta aluettani. Ja kun Merimieskirkko haki samaan aikaan sosiaalikuraattoria Lontooseen, hain paikkaa ja pääsin, Leena tiivistää vaiheitaan.

 

Savosta Kaavilta kotoisin oleva maalaistalon tyttö ei ollut koskaan aiemmin asunut ulkomailla lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta.

 

– Oli aikamoinen kokemus muuttaa monikulttuuriseen miljoonakaupunkiin. Saavuin Lontooseen loppusyksyllä, kiireisimpänä aikana, jolloin Merimieskirkolla valmistellaan joulumyyjäisiä. Ne ovat erittäin isoja ja merkittäviä tapahtumia ja vaativat paljon työtä.

 

– Sopeutuminen otti oman aikansa. Ensimmäiset kolme kuukautta podin kovaa koti-ikävää ja puoli vuotta menikin vähän kaaoksessa ja uuden opettelussa. Ajoin ajokortin Suomessa juuri ennen Englantiin muuttoani. Yksi monista haasteista oli sitten opetella ajamaan Lontoon ruuhkissa ja vasemmanpuoleisessa liikenteessä.

 

Sosiaalikuraattorina Leena Miettinen vastasi suomalaisten parissa tehtävästä sosiaali- ja diakoniatyöstä. Hänen painopisteinään olivat kriisi-, mielenterveys- ja vanhustyö. Hän huolehti myös suomalaista au pair-tytöistä. Miettinen vieraili kodeissa, erilaisissa laitoksissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Yhteistyö eri viranomaisten kanssa oli tiivistä.

 

– Kyse oli paljon enemmästä kuin diakoniasta tai sosiaalityöstä. Siinä oli vahva hengellinen ulottuvuus. Kävin paljon sielunhoidollisia keskusteluja, rukoilin ihmisten kanssa ja avustin jumalanpalveluksissa, hän kuvailee.

 

Englanti opetti
rajaamaan

 

Jos ulkomailla eläminen on Leena Miettiselle jotakin opettanut, se on omien rajojen tunnistaminen ja pitäminen.

 

Hän kertoo, että Merimieskirkolla työ on samalla elämäntapa. Siellä jos missä elämän koko kirjo tulee lähelle ja toisten asioita kantaa helposti kotiinkin.

 

– Jokainen joutuu uutena työntekijänä opettelemaan paitsi omimman tapansa toimia, myös rajaamaan oikeissa kohdissa. Ihmissuhdetyössä on riski mennä liikaa mukaan toisten ongelmiin. Onneksi huomasin aika pian, että minun on itse asetettava rajat työn ja henkilökohtaisen elämän välille, että jaksan. Se oli tärkeä läksy.

 

– Englannissa vahvistui myös tietoisuus siitä, että ihmisten parissa toimiminen ja eläminen on ehdottomasti minun juttuni. Tiedän, että armolahjani ovat tällä alueella: jakamisessa, ystävällisyydessä ja rinnalla kulkemisessa, Leena Miettinen arvioi.

 

Elämäntapatyön rikkaus ja riski on siinä, että ihmiset tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Tänään voi istua kahvilla henkilön kanssa, jota huomenna tukee vaikeassa kriisissä.

 

Yllättävä palaute
kannustaa

 

Kuten monet muutkin auttamistyötä tekevät, myös Leena Miettinen on pohtinut sen vaikutuksia omakuvan muodostumiseen.

 

– On huolestuttavaa, jos kuva omasta itsestämme muodostuu siitä palautteesta, mitä ihmiset meille toiminnastamme antavat. Yhdessä hetkessä joku voi kehua sinua kaikkein parhaaksi ja toisessa sinut haukutaan alimpaan maanrakoon.

 

– Tietenkin on mukava kuulla olevansa loistava ja hyvä. Ja on kova pala kuulla olevansa paha ihminen ja huono työntekijä. Mutta identiteettiä ei näiden perusteella saisi rakentaa. Kun sen oppii, ollaan jo matkalla aikuisuuteen, Leena Miettinen pohtii ja väittää, ettei kielteinenkään palaute aina ole pahasta.

 

– Kritiikki on joskus täysin oikeaa ja sitä on silloin syytä kuunnella. Jos se sanotaan rakkaudessa eikä lyömistarkoituksessa, siitä on apua. On huojentavaa, kun voi myöntää tehneensä virheen, koska silloin on aina myös mahdollisuus saada anteeksi ja mennä eteenpäin.

 

Leena Miettinen kertoo, että huolenpitoa ja tunnustusta sai kokea usein silloin, kun sitä vähiten odotti. Ja yllättäviltä tahoilta. Kuten muutama vuosi sitten Lontoon pommi-iskujen aikana.

 

– Siihen aikaan teimme paljon työtä erään pulassa olevan ihmisen auttamiseksi. Usein meiningillä ’yksi askel eteen ja viisi taakse’. Se oli välillä tosi turhauttavaa. Kun pommi-iskut sattuivat, kaikki puhelinlinjat menivät mykiksi. Kun ne lopulta taas toimivat, ensimmäinen kännykkääni saapunut tekstiviesti tuli juuri tältä henkilöltä. ’Oletteko te siellä kirkolla kunnossa’, hän kyseli.

 

– Ja hän oli viimeinen, jolta olisin tällaista huolenpitoa odottanut! Leena hymyilee lämpimästi.

 

Titteleillä ei ole
merkitystä

 

Leena Miettistä eivät hienot tittelit eivätkä komeat puitteet hetkauta. Hänen mukaansa ihmisarvo rakentuu sille, että ihminen on, eikä sille mitä hän työkseen tekee.

 

– Minulta puuttuu ansioihin perustuva kunnianhimo. En osaa mitata ihmisen arvoa sen mukaan, kuinka hienosti hänet on koulutettu tai mitä hän tienaa. Ihmistä on kohdeltava kunnioittavasti, olipa hän kuka ja millaisessa asemassa tahansa.

 

Leena Miettinen kertoo yli yhdeksänkymppisestä, jo edesmenneestä mummosta, johon hän tutustui Lontoossa. Mummo oli nuoruudessaan työskennellyt tarjoilijana.

 

– Hän sanoi, että se, kuinka kohtelemme tarjoilijoita, kertoo meistä hyvin paljon. Olen samaa mieltä.

 

Jos Leena jotakin toisi Englannista Suomeen, se olisi juuri toisten huomioon ottaminen ja kohteliaisuus.

 

– Kohteliaisuus on siellä itsestään selvää, mutkatonta ja luontevaa. Kuuluu asiaan hymyillä ja toivottaa hyvää päivää. Me suomalaiset olemme arkoja, emmekä helposti puhu vieraille, mutta ei ystävällisyys tee pahaa meillekään.

 

– Toisaalta iloitsen suomalaisten aitoudesta. Siitä, että sanotaan mitä tarkoitetaan. Meissä on hienotunteisuutta, sillä annamme tilaa toisillemme, yrittämättä tunkea liian lähelle.

 

Lontoon vuodet myös vahvistivat Leena Miettisen kuvaa armollisesta Jumalasta.

 

– Etenevää, kuolemaan johtavaa lihassairautta poteva ihminen kuvaili Jumalan armoa koskettavalla tavalla. Hän sanoi, että ’armo on sitä, että eteenpäin mennään vaikka ryömimällä.’ Hänelle se oli kirjaimellisesti sitä. Se jos mikä on osuva kuva Jumalan armosta.

 

Teksti: Sari Varpula

Kuvat: Jani Laukkanen

  

 

Levähdyspaikka kiireen keskellä

 

Vuonna 1875 perustetulla Suomen Merimieskirkolla on toimipisteitä satamakaupungeissa eri puolilla Eurooppaa. Suomessa sijaitsee seitsemän kansainvälistä merimieskirkkoa.

 

Merimieskirkon perusarvoja ovat kristillinen lähimmäisenrakkaus, vieraanvaraisuus ja avoimuus uudelle. Ne ovat luterilaiseen tunnustukseen sitoutuvia toimintakeskuksia, jotka palvelevat niin kirkkona, sosiaalisena ja kulttuurisena kohtauspaikkana alueellaan liikkuvia suomalaisia. Merimieskirkot tarjoavat edullista majoitusta matkailijoille. Pappien, diakonien, sosiaalikuraattorien ja emäntien lisäksi niissä työskentelee vuosittain kymmeniä vapaaehtoisia.

 

Lisätietoja: