Jumalan valtakunnan terveystyöntekijänä Angolassa

Anni Väisälä, 61, palasi Suomeen kaksi vuotta sitten. Hän kiertää kouluissa ja seurakunnissa Angolasta kertomassa. Tehtävä tuntuu tärkeältä ja on samalla terapeuttista.

Edelleen hän ihmettelee Jumalan aivoituksia. Lähettää nyt tällainen yksitoikkoinen, kotona viihtyvä ja koulunsa kielivaikeuksien takia kesken jättänyt ihminen mustaan Afrikkaan!

– Olen riidellyt Jumalan kanssa. Olisi Hän voinut minulle vähän enemmän kielitaitoa antaa. Umbundun kielen opettajanikin oli vaikea käsittää, etten oppinut. Hänelle oli itsestäänselvää, että lähetystyöntekijät puhuvat kielillä, Anni Väisälä kertoo. Hänellä ei ole tapana koristella asioita.

Murheellisen epämusikaalinenkin hän toteaa olevansa, mikä on sääli laulun ja tanssin maanosassa. Ystävyyssuhteet angolalaisten kanssa jäivät työsuhteiden lyhyyden takia myös väkisinkin pinnallisiksi. Toisaalta - Väisälä pohdiskelee - ei hän tilannetta suremaankaan ruvennut, eikä koti-ikävä koskaan verottanut voimavaroja. Koti siellä missä kolme yötä! Ja hän viihtyy yksin.

– Uskollani en voi rehvastella, mutta semmoinen usko minulla on ollut, että Jumala tietää missä olen ja Hän on lopulta vastuussa minusta. Tietenkään en saa itse tehdä hulluja asioita.

Väisälä tuntee täyttäneensä tehtävänsä yhtenä ehkäisevän terveydenhuollon aloittajista maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Huambossa. Nyt työtä jatkaa paikallinen työntekijä.

Hämmästyttävän
vähän pelkoa

Maaliskuussa 1973 Anni Väisälä lähti matkaan komealla Dom Henrique -laivalla Lissabonista. Sitä ennen hän oli vuoden ajan päntännyt siellä päähänsä portugalia. Olihan se - ja on edelleenkin - Angolan virallinen kieli. Portugali valloitti Angolan siirtomaakseen jo 1 500 -luvulla.

Anni oli valmistautunut kutsumukseensa: Jumalan valtakunnan työhön terveydenhuollon kautta.

– Olen sellainen tyyppi, että olisin varmaan vetänyt koko työaikani putkeen Angolassa, kuten ennen lähetit Namibiassa. Mutta kun tilanne oli se mikä oli, työ muodostui aika repaleiseksi, hän sanoo.

Angolan väestöstä reilu puolet on kristittyjä, heistä valtaosa katolisia. Luterilainen kirkko on levinnyt maahan eteläisestä naapurimaasta Namibiasta.

Ensimmäisen työkautensa Anni vietti Kalukempen sveitsiläisessä lähetyssairaalassa sekä eteläisessä Shangalalassa, joka on suomalaisten "omaa" lähetysaluetta ja jonne myös lähettipari Kaisa ja Erkki Halme tulivat samoihin aikoihin.

Kauan he eivät ehtineet siellä olla. Portugalissa tapahtui vuonna 1974 neilikkavallankumous, diktatuuri kaadettiin ja siirtomaat vapautuivat. Angolassa riemuittiin . kunnes vapautusliikkeet alkoivat taistella keskenään. Lähettien oli palattava Suomeen jo 1975.

Takaisin he tulivat 1977. Anni työskenteli Shangalalan pienellä klinikalla ja teki kyläkäyntejä. Malariaa, ripulia, hengitystiesairauksia . Maan uusi hallitus oli sosialistinen ja ateistinen, ja kristityillä oli välillä kiperät paikat sen kanssa.

– Mutta kukaan afrikkalainen ei ole sydämeltään ateisti. Erinomaisia näyttelijöitä he kyllä ovat, hän kuittaa kristittyjen kohtelun.

Taivaalla alkoi yhä useammin lentää koneita uhkaavan matalalla. Etelä-Afrikka oli miehittämässä alueen. Lähetit joutivat taas kesken työn palaamaan Suomeen 1980.

– Hämmästyttävän vähän olen pelännyt. Mitäs sellaisesta työnteosta tulisikaan, jos pelkäisi?

Stessaavinta oli
toimistotyö

Kolmannella komennuksellaan Väisälä työskenteli synnytysosastolla ja koulutti sairaanhoitajia. Työ oli kiireistä mutta palkitsevaa. "Ihmiset ovat meidän ilo ja kurjuus", kuten hän toteaa. Vain kerran oli tulla uskon puute.

– Rannikolta oli tullut satoja kilometrejä nainen synnyttämään. Kaikki hänen aikaisemmat lapsensa olivat kuolleet. - Myöhemmin nainen tuli uudestaan klinikalle ja kysyin, mitä lapselle kuuluu. Nainen kertoi lapsen olleen kylässä tätinsä luona, juoneen siellä vahingossa lamppuöljyä ja kuolleen. Ajattelin: Mitä tämä kaikki hyödyttää?

Sen jälkeen tulikin pitkä tauko, Anni oli kymmenen vuotta Suomessa. Hän mm. työskenteli Lähetysseuran terveyssihteerinä eli istui toimistossa ja hoiteli kentällä olevien lähettien terveysasioita. Se oli stressaavaa. Angolassa hän oli elänyt pommikoneiden ujelluksen, ainaisen miinavaaran, ruohikossa piilevien käärmeiden sekä jatkuvasti muuttuvien suunnitelmien kanssa - rauhallisuutensa säilyttäen. Toimistotyössä Suomessa hän sai unettomuutta ja korkean verenpaineen. "Koin itseni ammattitaidottomaksi."

Valinta oli kuitenkin hänen omansa.

– Tiesin, ettei minun paikkani ollut nyt Angolassa.

Vuonna 1994 hänen työpöydälleen tuli paperit, jossa Luterilainen Maailmanliitto haki Angolaan terveydenhoidon koordinaattoria. Anni tiesi heti, että se on hänen tehtävänsä. Hän sai viran - valttinaan hänellä oli muilta puuttunut hyvä portugalin taito.

Mihin pakolaiset
palaavat?

Angolassa hänet sijoitettiin asumaan maan Atlantin rannikolla sijaitsevaan pääkaupunkiin Luandaan, ruotsalaisten rakentamaan ja IKEAn huonekaluilla sisustamaan vartioituun lukaaliin. Ero kadun todellisuuden kanssa ei olisi voinut olla suurempi.

– Yleiset hanat olivat aina kuivat, kadut sitäkin märemmät. Yksin ei nainen voinut liikkua, niinpä ajoin kaupungissa itse autoa. Työpisteeni eli pakolaisleirit olivat maan itä- ja pohjoisosissa ja matkustin sinne lentokoneilla. Istuin maissisäkkien päällä rahtikoneiksi muutetuissa matkustajakoneissa, joiden ikkunat oli peitetty. Matkaan lähdettiin aina viimeistään viideltä aamulla. Onneksi rakastan lentämistä! Paras hetki on kun otetaan irti maasta ja - humps!

Maan sisäisten pakolaisten leireillä hän laati tilastoja, huolehti lääkkeistä, kurssitti ja koulutti. Sisällissodan aikana noin neljä miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kotoaan yrittäessään väistää milloin MPLAn eli hallituksen ja milloin UNITAn eli sissien joukkoja. Taisteluihin sekaantui myös ulkovaltoja, jotka himoitsivat Angolan luonnonrikkauksia.

Seuraavaksi Anni Väisälä siirrettiin maan itäosiin, Zairen rajalle. Hänen tehtäväkseen tuli järjestellä sieltä tulevien pakolaisten paluumuuttoa yhteistyössä eri humanitääristen järjestöjen kanssa. Anjalalaisesta sairaanhoitaja-kätilöstä oli kehkeytynyt kansainvälinen asiantuntija.

– Mutta mihin pakolaiset palaavat? Kotikylistä ei ole mitään jäljellä - vain eräästä kukkivasta pensaasta voi päätellä kylän paikan. Koulutusta, vettä ja välineitä puuttuu. Kielitaitokaan ei enää ole, sillä naapurimaissa, joissa oli oltu jopa parikymmentä vuotta evakossa, puhutaan englantia tai ranskaa, ei portugalia. Maaperä on täynnä miinoja. Mikä pahinta, ihmiset eivät luota enää kehenkään.

– Silti Zaireen paenneilla angolalaisilla oli valtava halua palata kotiin. Paluumuutto jatkuu edelleen.

Angolan sisällä kodeistaan paenneet ihmiset ovat päätyneet pakolaiskeskuksiin tai kaupunkeihin. Niistä eivät etenkään nuoret ole halukkaita enää palaamaan maaseudulle.

Ehkäisevää työtä
ei ymmärretty

Anni Väisälän tehtävänä 2001-2004 oli aloittaa Huambossa kirkon aids-työ sekä vapaaehtoisten terveysdiakonien eli ehkäisevän terveydenhoidon koulutus. Lisäksi hän osallistui seurakunnan pyhäkoulu- ja naistyöhön.

Ajatus ehkäisevästä terveydenhoidosta tyrmistytti angolalaisia. He olisivat halunneet klinikoita.

– Minä olen nähnyt niin paljon korjattuja klinikoita, jotka seuraavassa rysäyksessä menevät taas hajalle, että uskon seiniin harvinaisen vähän.

Vaikeuksista huolimatta ehkäisevän terveydenhoidon kurssi saatiin menestyksekkäästi pidettyä. Kun ensimmäinen kolmen kuukauden kurssi - kuusi miestä ja kolme naista - valmistui, todistustenjakojuhlaan tuli kaupungin silmäätekeviä, radio ja televisio, ja kaupunginjohtaja lausui tervehdyksensä.

Kurssitoiminta on Huambossa jatkunut.

– Suomessakin kansanterveyden koheneminen tapahtui terveyssisarien, ei lääkärien ansiosta.

Luterilainen kirkko on Huambossa ensimmäisten joukossa myös alkanut puhua aidsista. Anni Väisälä on laatinut materiaaleja, joiden avulla havainnollistaa tätä vaikeasti ymmärrettävää asiaa. Parhaiten toimivat piirretyt tikkuhahmot.

Sekin toimii, että opetettavista asioista puhutaan aina kun tavataan - jumalanpalveluksen jälkeen, torilla, myllyllä, hautajaisissa. Erillisten opetustilaisuuksien järjestäminen on vaikeaa.

– Aidsin kanssa tarvittaisiin käytöksen muutosta, mistä ei ole merkkejä. Hurskaissakin piireissä on itsestäänselvää, että miehellä voi olla monia suhteita. En olisi kuvitellut, että lähettinä joudun vielä seksityöhönkin!

Nais- ja aidsryhmissä keskustelu kääntyi usein umbunduksi. Ulkomaalaiselle kielen puhumista hävettiin.

"Angolalaisten itsetunto on niin nujerrettu, että he itse luonnehtivat omia kieliään kuin portugalilaiset aikanaan: Meidän kielemme ovat koirien kieliä. Pyhäkoulussakin opettaja puhui lapsille portugalia, jotta he saisivat paremman tulevaisuuden. Kielitilanne on surullinen", Anni sanoo.

Terapiaa, Jumalaa
vai rahaa?

Jos Anni Väisälän mieltä kysytään, Angolassa tarvitaan terveydenhuollon alalla ennen kaikkea ravitsemus- ja hygieniavalistusta sekä traumaterapiaa. Traumaterapian tarve on suunnaton. Sota on repinyt ihmisten keskinäisen luottamuksen hajalle. Mille pohjalle silloin voi rakentaa?

Kirkossa käyminenkin on vähentynyt.

– Rauhan tultua uskoimme, seurakuntaelämä alkaisi kukoistaa. Mutta nyt kaikki haluavat vain rahaa. Jumalan varjelusta ei tunnuta enää tarvitsevan.

Puheita Angolan köyhyydestä kehityksen esteenä Anni ei ota kuuleviin korviinsa. Ainakin luonnonrikkauksiensa puolesta se voisi olla Afrikan vaurain maa.

Lähettikirjeessään pari vuotta sitten Anni kirjoitti:

"Reilun 20 km päässä on Cuanzajoki. Kävimme ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä vuonna 1987 tuhottua siltaa. Vieressä on jo kolmas lautta, mutta sekään ei toimi. Joesta huuhdotaan timantteja."

Anni Väisälä on asettunut asumaan Kouvolaan. Kouluja ja seurakuntia kierrellessä riittää ohjelmaa, mutta joskus hän miettii, miten eläkepäivinään jaksaa elää rauhallisessa pikkukaupungissa. Angolassa työskentely Jumalan valtakunnan terveystyöntekijänä oli niin mielekästä, että kotiolot tuskin koskaan vetävät sille vertaa - niin koti-ihminen kuin Anni sanookin olevansa.

Katri Simonen