Antti Eskola etenee uskon tunnustelusta tunnustamiseen

 

Tampereen ”punaisen yliopiston” radikaaliprofessori Antti Eskola löi kirkkoa 1960- ja1970-luvuilla välillä kuin vierasta sikaa.

 

– Keski-ikäisen miehen voimantunnossa, Marxista innostuneena ja hyvinvointivaltion kehitykseen luottaen, yritin repiä itseni irti uskonnosta. Uhmapäissäni ja kuin kokeeksi päätin tekeytyä uskonnottomaksi.

 

– Kiinnostuin kehittämään kirkosta eronneille samanveroisia uskonnottomia siirtymäriittejä kuin kaste, ripille pääseminen ja hautaus. Itse kuitenkin toivoin, että jos kuolen, vaimoni pyytäisi papin hautaamaan minut. Muille kehittelin korvikkeita, itselleni halusin parasta, Antti Eskola suomii itseään kantaravintolassaan Tammelan torin laidalla.

 

Sosiaalipsykologian professorin missio oli tutkia, miten yhteiskuntatieteiden avulla voitaisiin rakentaa hyvinvointivaltiota. Maailman parantamisen projekti on jatkunut viime vuodet vallan toisella rintamalla.

 

Isänmaallisena itseään aina pitänyt Eskola haluaa vielä vaikuttaa siihen, että Suomen henkinen rakenne kestäisi pystyssä. Sen selkärankana on kristinusko.

 

– Innostustani sosiologiaan, politiikkaan ja uskonnolliseen uskoon yhdistää pyrkimys puolustaa kaikkea sellaista, mikä näyttää tekevän Suomesta hyvän ja turvallisen isänmaan.

 

– Uskosta voi saada voimaa myös taisteluun yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan. Kun yhteiskunnallisella tasolla tähdätään oikeudenmukaisuuteen, edetään myös siinä, mitä jumalasuhteessa kutsutaan vanhurskaudeksi, Antti Eskola summaa pyrintöjensä suuntaa.

 

Uskontrilogia on torpparien
jälkeläisen testamentti

 

Antti Eskolan etsikkoajan ensimmäinen dokumentti oli teos Uskon tunnustelua. Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? (Otava 1999). ”Kriittisyyteni jää vajaaksi tai pelkurimaiseksi, ellen ota vastaan sitä kristinuskon haastetta, jonka olen saanut, kun minut on elämää aloittaessani liitetty juuri tähän uskoon. Kun vanhempani ovat vieneet minut kasteelle, he eivät ole halunneet antaa minulle pelkkää nimeä, vaan myös ikään kuin suljetun kirjeen. Kerran elämässä se kai pitää avata, lukea kunnolla ja sitten joko heittää pois tai kirjoittaa siihen vastaus”, Eskola esitteli eksistentiaalisen perusongelmansa.

 

Kävi selväksi, että joko hän uskoo lapsuudesta tuttuun kristinuskon Jumalaan luterilaisena versiona tai ei mihinkään. Sillä erää hän joutui tyytymään samaan kuin körttiläisjohtaja Taneli Rauhala, joka vanhana totesi, että ”oli ollut monesti lähellä heräämistä mutta joka kerta pitänyt puolensa Herraa vastaan”.

 

Kirjassaan Tiedän ja uskon (Otava 2003) professori sovitti jo yhteen kristillistä ja tieteellistä maailmankuvaansa. Eivät ne kaikilta osin hitsautuneet yhteen ja opillisia ongelmiakin jäi, mutta mies oli yhtä kaikki kypsä lampsimaan kirkkoherranvirastoon ja palaamaan vuosikymmenten jälkeen kirkon jäseneksi.

 

Syyt kirkosta eroamiseen olivat rauenneet. Kirkko ei enää tuntunut Eskolasta ”porvarien kirkolta” vaan se on hänestä aidosti köyhien puolella, vastavoimana armottomalle markkinataloudelle, massaviihteelle ja moraalisten arvojen rispaantumiselle.

 

”Vaikka herätyskristillisyys ei itsessäni sytytä tulta, näen sen tosi tärkeän yleisen arvon. Herätysliikkeet ovat kirkon suola, evankelisen liikkeen jälkimaininkeja minunkin heikko uskonnollisuuteni on. Heikko ja ’uskovaisten’ näkökulmasta ’väärin uskottu’, mutta olihan myös yhteiskunnallinen ajattelutapani 1970-luvun kommunistiselle liikkeelle väärin uskottu eli ’oikean suuntainen, mutta riittämätön’, ja silti kelpasin liikkeen ’liittolaiseksi’. Voisivatkohan 2000-luvun uskovaisten yhteisöt hyväksyä minut liittolaisekseen samalla logiikalla?”, Eskola kyseli.

 

Sittemmin hänet on kutsuttu keskustelijaksi lukuisille kirkollisille foorumeille. Yksinäinen oman tiensä kulkija ei ole löytänyt varsinaista hengellistä kotia. Kristillisen vakaumuksen, jonka varassa elää ja kuolla, kumminkin.

 

Tämän syksyn satoa on trilogian komea huipennus Yksinkertainen usko (Otava). Se on selkeä esitys kristillisen uskon pelkistetystä ja profiililtaan matalasta muodosta.

 

Onko teos henkinen testamenttisi?

 

– Totta kai. Jos lapsenlapseni joskus kiinnostuvat siitä, mihin minä uskoin, niin saavatpahan sitten lukea. Ei meidän perheessä ole koskaan puhuttu aroista asioista niin kuin rakkaudesta tai uskosta. Nämä kirjat ovat sitä epäsuoraa uskontokasvatusta, mitä en koskaan uskaltanut lapsilleni ja lapsenlapsilleni antaa.

 

Välillä mies on miettinyt, oliko eläkevuosien käyttämisessä uskonkysymysten jäsentämiseen järkeä. Entä jos senkin ajan olisi satsannut tieteen tekoon, laihduttamiseen tai lenkkeilyyn...

 

– Jos olisin valinnut jonkun muun vaihtoehdon, tuntisin todennäköisesti nyt olevani tyhjin käsin. Tämä tie oli kuljettava. Uskonpohdinnat ovat palauttaneet mieleeni tärkeitä asioita, täyttäneet ajatteluni aukkoja ja tuottaneet itselleni arvokkaita vastauksia. En minä ilman tätä vähäistä kosketusta hengellisyyden maailmaan jaksaisi varmaan elää.

 

Varo viisastelijoiden
ansaa

 

Antti Eskolan mielestä monen suomalaisen miehen usko ei kunnolla kohtaa kirkon tarjontaa.

 

– En ala riidellä uskontunnustuksen sanamuotojen kanssa. Itse asiasta kun en ehkä kuitenkaan ole kovin eri mieltä. En ehdota, että kirkko muuttelisi oppejaan, mutta suhtaudun epäluulolla moniin asioihin, joita uskovaiset pitävät totena. Tuntuu esimerkiksi ikävältä, kun rakkautta julistavassa kirkossa esiintyy kovuutta muutenkin syrjittyjä, kuten sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

 

– Kirkkomme on oppeineen ja messuineen uskovaisille suunnattu. Kirkko ei tiedä, mitä ajatella meistä, joiden uskonnollisuus on yksinkertaisempaa ja vähäsanaisempaa, Antti Eskola kritisoi.

 

Täysinpalvellut professori ei ole kiinnostunut uskonnon ilmiön tieteellisestä selittämisestä vaan sydämen uskosta, kristinuskon henkilökohtaisesta merkityksestä ihmiselle. Usko kun ei vaadi suurta ymmärrystä.

 

Luvan uskon yksinkertaisuuteen hänelle antaa Jeesuksen vakuutus, että sen, minkä Jumala on salannut viisailta ja oppineilta, hän on ilmoittanut lapsenmielisille. Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.

 

– Usko, että Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, lohduttaa murheellista. Tätä lohdutuksen lähdettä ei pidä hylätä juoksemalla viisastelijoiden ansaan. Ihmisen on mahdotonta ymmärtää Jumalan suuruuden ja kaikkivaltiuden logiikkaa.

 

Pyhän
häivähdyksiä

 

Eskola pelkää, että jos Jumalasta tehdään kirkossa olento, jolla on ihmistä muistuttava hahmo ja psyyke, jumaluus tuhoutuu ja hengellisyys menetetään. Puheelle ihmeestä, mysteeristä tai pyhästä ei jää silloin perustaa.

 

– Jumalasta pitäisi ehkä puhua vain kielikuvin ja vertauksin – ja niitäkin aktiivisesti vaihdellen, jolloin uusi vertaus tuo aina esiin uuden puolen ihmisen jumalasuhteen toiminnasta.

 

Antti Eskola kertoo, ettei hänellä ole ollut koskaan syvää pyhän kokemusta. Hän epäilee kyvyn sellaiseen puuttuvan itseltään, mutta haluaisi tuntea Pyhän läsnäolon edes kerran elämässään vahvasti.

 

– Pyhän häivähdyksiä saatan kokea mökillä aamuisin postia hakiessa, kun kuuntelen lintujen laulua, poikkean syömään mustikoita tai näen eteen ilmestyneen peuran. Silloin tuntuu, että ehkä Jumala ei todellakaan ole kaukana meistä.

 

Jeesuksen nimi on
klaanimme lippu

 

Uskon tunnustelusta sen tunnustamiseen päätynyt professori uskoo, että kun ihminen etsii tietä Jumalan luo, hän löytää sen erityisesti Jeesuksen elämästä ja ajatuksista. Niissä näkyy totuus Jumalasta, ja niiden kautta Jumala koskettaa kristityn elämää.

 

Tätä tarkoittaa se, että Jeesus on ”tie, totuus ja elämä”. Jeesuksen välityksellä Herra kääntää kasvonsa puoleemme ja antaa meille rauhan.

 

– Jo Jeesuksen nimestä tulee symboli, joka virittää kristityn mielen uskonnollisille tunteille. Sosiologi voisi sanoa, että Jeesuksen nimi on kuin ”klaanin lippu”, jonka alle kokoonnumme.

 

Antti Eskolaa puhuttelee Jeesuksen vaiheissa varsinkin tämän tuskainen rukous Getsemanessa.

 

– Kun ajattelen Jeesusta kanssakulkijana ja vertaistukena, on hienoa ja rohkaisevaa, että hän tunnustaa tuskansa ja pelkonsa sekä itselleen että lähimmilleen ja Jumalalle. Niin minäkin voin tehdä. Ei minun tarvitse näytellä pelotonta kuoleman edessä.

 

– Jeesuksella ei ollut masennuslääkkeitä, ainoastaan toivo ja luottamus Jumalaan: ”Abba, isä, kaikki on sinulle mahdollista.” Tässä lauseessa lähestytään kristillisen uskon ydintä.

 

– Voin vähätellä omaa uskoani ja sanoa, että mahtaako sitä olla edes sinapinsiemenen murto-osan verran. Mutta jos on, siihen vähäiseen määrään täytyy mahtua tunnustus: Jumalalle kaikki on mahdollista.

 

Kristillisen perinteen
puolustaja

 

Antti Eskola tunnustautuu kernaasti kristityksi ja vieläpä sangen syntiseksi sellaiseksi. Niinpä hänelle kelpaa täysimittaisesti armokin, ja pelastuksen toivo.

 

Toisaalta hän korostaa, ettei ole heikkoine uskoineen ja epäilyineen varsinainen ”uskovainen” tai ”tullut uskoon”. Eihän hän osaa edes rukoilla oikeissa asennoissa ja oikeilla sanoilla...

 

– Varmaan minunkin mielessäni tapahtuu jotakin rukoilemisen kaltaista, koska jokainen Getsemane-kertomuksen kohta on kuin olisin sen itse elänyt. En ole nähnyt enkeliä, mutta olen usein ollut tuntevinani sellaisen läsnäolon. Rukouksen kaltaiseksi lasken senkin, että otan välillä kirjahyllystä Raamatun ja lueskelen psalmeja.

 

– Monen uskovaisen mielestä minun yksinkertaisen uskoni laji on varmaan puutteellista ja virheellistä laatua. Sellaisen kanssa elää kuitenkin useampi suomalainen kuin arvaammekaan, epäilee Antti Eskola.

 

Epäilyttävästi kuulostaa kyllä siltäkin, että Eskolan usko sisältää kristinuskon olennaiset elementit ja käsitteet, vaikka mies uskoaan suomalaiskansalliseen malliin vähätteleekin.

 

Hänen uskonsa kiteytymät saattavat olla tänä päivänä yksinkertaisia ja selkeitä, monessa vanhaan kristilliseen perinteeseen liittyviä lauseita. Mutta niiden muodostuminen on ollut kunnioitusta herättävän kristillisen kilvoittelun, kovan ajatustyön ja tuskan takana. Kymmenen vuoden jaakobinpaini ei mennyt hukkaan.

 

Antti Eskola soisi, että kristinusko ja pyhän kunnioitus siirtyisivät sukupolvelta toiselle, edes tässä suomalaisen perusmiehen yksinkertaisessa, osin heikossa ja karussakin muodossa. Hänen mielestään kristillisen perinteen jatkuminen on Suomessa suuressa vaarassa. Ei hän osannut itsekään uskosta puhua kenellekään ennen kuin kirjoissaan, ja vasta sitten hyvin varovasti tyttärentyttärille.

 

Vanhan sotaratsun kirjojen panos uskonnolliseen keskusteluun on iloksemme sitäkin kovempi.