Buddhalaisena yritin pelastaa itseni

Kaarina Rautio oli vain 13-vuotias viulisti, kun hän sai soittaa Mozartia Radion Sinfoniaorkesterin kanssa Nuorten solistien konsertissa. Tuntui selvältä, että tytöstä tulisi ammattimuusikko. Se hänestä tulikin, mutta ammattiura on sairauden tähden jäänyt taakse. Viulu soi nyt Jumalan ylistystä.

 

– Soitin viulua tyydyttääkseni ihmisten kohtaamisen kaipuutani. Minulle esiintyminen oli ennen kaikkea mahdollisuus kertoa jotain itsestäni ja haastaa yleisö vuoropuheluun. Musiikki on myös rakkauden ja hellyyden välittämiskeino. Siinä voi jopa tuntea pyhyyttä, Kaarina Rautio kertoo varhaisista vaiheistaan.

 

– Elämässäni oli noina vuosina vaikeita asioita, joita nuoren oli raskasta käsitellä. Äitini etsi itselleen uskontoa, mutta ei löytänyt. Tunsin, että minun pitää auttaa äitiä etsinnässä. Aloitin amerikkalaisesta Raamattu puhuu -järjestöstä, jonka kokouksissa monet muutkin Sibelius-Akatemiassa soittavat lukiolaiset kävivät.

 

– Sain käsityksen, että uskossa on kysymys tunteista. Pari kertaa olin tilanteessa, jossa päätin tulla uskoon, mutta edes yhtä päivää päätös ei pitänyt. Kun tunteet loppuivat, uskokin loppui.

 

Kahdeksantoista täytettyään Kaarina lähti Amerikkaan. Hän halusi lopettaa soittamisen ja tehdä jotain aivan muuta.

 

– Pääsyy lähtemiseeni oli halu löytää oma juttuni elämässä. Soittaminen oli isän juttu.

 

Kun Amerikassa tarjottiin mahdollisuutta päästä tunnetun opettajan oppilaaksi, nuori nainen alkoi jälleen soittaa. Elämään tulivat uusien ystävien mukana myös huumekokeilut.

 

– Kokeilut olivat mukavia, koska en ehtinyt edetä heroiiniin saakka. Olisin ollut pian hengenvaarallisesti koukussa, ellen olisi joutunut kauhistumaan huumejengin väkivaltaisuutta. Päätin: ei koskaan enää!

 

Valaistuminen houkutteli

 

Kaarina Rautio oli Suomeen palattuaan töissä eri orkestereissa. Hän aloitti luokanopettajan opinnot, mutta huomasi parin vuoden kuluttua, ettei ala sittenkään ollut hänen, ja jätti opinnot kesken.

 

– Tunsin tarvitsevani apua elämäni solmujen avaamiseen ja menin hakemaan sitä reichilaiselta terapeutilta. Hän oli syventynyt erityisesti valaistumiseen ja antoi luettavakseni kirjan, joka kertoi erään miehen valaistumistarinan.

 

Valaistuminen tarkoittaa tilaa, jossa ihminen on vapautunut karman laista eli jälleensyntymisestä. Kaarinaa ihmetytti kirjan kannessa olevan miehen valokuva. Miehen silmät olivat erikoisen tyhjät. Kirjalla oli nuoreen tyttöön suuri vaikutus. Seuraavana vuonna hän oli asiassa jo niin syvällä, että sai oman valaistumiskokemuksen, joka kesti neljä kuukautta.

 

Innoissaan Kaarina soitti Sibelius-Akatemian eläkkeellä olevalle opettajalle Seija-Sisko Raitiolle. ”Maailmassa on kaksi totuutta: toinen on kristinuskon totuus ja toinen niiden totuus, jotka tekevät itsestään jumalan”, kristitty opettaja sanoi. Vastaus ei ollut Kaarinan mieleen, ja hän paiskasi luurin kiinni.

 

– Olin sellaisen tunteen vallassa, että elämässäni kaikki sujui ja olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun menetin tämän tilan, jouduin syvään identiteettikriisiin. Peiliin katsoessani en tiennyt, kuka siellä oli.

 

Kahdeksan kuukauden ajan hän etsi kiihkeästi pääsyä takaisin ”valaistumiskokemukseen”. Sitä etsimään hän meni Inariin viikon kurssille, jossa harrastettiin viisi tuntia päivässä muun muassa rajneesh- meditaatiota. Suoraan sieltä hän lähti Amsterdamiin, koska valaistumisestaan kirjan kirjoittanut mies oli perustanut sinne keskuksen.

 

Guru, jonka Kaarina olisi halunnut tavata, ei ollutkaan paikalla, ja kaikki tuntui menevän pirstaleiksi.

 

– Vaivuin psykoottiseen tilaan. Minut vietiin sikäläiseen kriisikeskukseen, jossa nukuin neljä vuorokautta voimakkaissa lääkkeissä. Sen jälkeen Kaarina joutui Suomessa lähes kerran vuodessa turvautumaan mielisairaalahoitoon lyhyinä, 2-3 viikon jaksoina. Joskus hän kävi sairaalasta käsin työssään orkesterissa.

 

Mestaria kumarrettiin maahan asti

 

Vuonna 1990 Kaarina Rautio näki yliopiston opiskelijoiden buddhalaisen kulttuuriseuran lehdessä artikkelin korealaisesta ”buddhalaismestarista”, joka oli nainen. Artikkeli loppui sanoihin, jotka erityisesti viehättivät häntä: ”On kylmä ilta – tässä kuppi kaakaota, rakkaani.”

 

– Ihastuin siihen, että ’mestari’ oli nainen. Hän pystyisi ehkä ymmärtämään ongelmiani, ajattelin ja lähdin Pariisiin tapaamaan häntä.

 

Pariisissa korealaisnainen puhui sovittelevasti ”kahdesta viisaasta miehestä, Buddhasta ja Kristuksesta”. Hän antoi Kaarinalle mantran, jota tämän oli toistettava mielessään tuhansia kertoja päivässä.

 

– Mantrani oli kolmiosainen, pitkä koreankielinen lause. Pidin kovasti sen toistamisesta, ja tein näitä harjoituksia yliopiston luentojenkin aikana. Mantran avulla pystyin sulkemaan ulkopuoliset häiriötekijät pois ja keskittymään itseeni. Samalla sain häiritsevät tunteet pois mielestäni.

 

Kaarina lukeutui nyt buddhalaisiin ja kävi noin kerran vuodessa Pariisissa Maailman sosiaalisen buddhalaisuuden lootusveljeskunnan keskuksessa. Pari kertaa hän yritti asuakin siellä, mutta sairastui molempina kertoina.

 

Keskuksessa asui kolmisenkymmentä eri maista tullutta miestä ja naista.

 

– Mantran lisäksi meillä oli kumarrusharjoituksia, joita tehtiin aamuisin hengityksen tahdissa 180. Sen sanottiin olevan ’tunteiden tasausta’. Itse asiassa me kumarsimme Buddhan kuvaa. Myös korealaista mestaria kumarrettiin maahan asti. Illalla oli vielä keskittymismielikuvaharjoitus. Työharjoitus oli normaalia keittiö-, siivous- ja toimistotyötä keskuksessa.

 

Järjestelmä oli äärimmäisen hierarkkinen. Harjoitusmekon pituus kertoi, miten pitkällä kukin oli. Ylin porras oli nunnaksi tai munkiksi ottaminen tai opetuslapseus. ”Viisi ohjenuoraa” kielsivät tappamisen, varastamisen, pahan puhumisen toisista, humaltumisen ja siveettömän elämän.

 

– Keskuksessa vallitsi palvelumentaliteetti. Uskottiin, että mitä paremmin ihminen palvelee toisia, sitä paremman seuraavan syntymän hän saa. Valaistumisen tavoittelu oli kiihkeää, sillä sen saavuttanut vapautui jälleensyntymisen kierrosta. Minut valaistumiskokemuksen tavoittelu vei yhä uudestaan sairaalakuntoon.

 

Kumman tien valitset?

 

Suomessa Kaarina Rautio kävi hoitamassa syöpäpotilasta, joka tahtoi päästä Pirkko Jalovaaran kokoukseen. Tuon käynnin jälkeen Kaarina meni toisenkin kerran kokoukseen, tällä kertaa pyytämään itselleen parantumista.

 

– Pirkko Jalovaara kehotti ihmisiä ensin ripittäytymään ennen kuin tulivat rukousjonoon. Niinpä menin, kerroin kaiken, mikä mieltäni painoi ja sain synninpäästön. Sitten menin esirukousjonoon. Rukoiltuaan puolestani Jalovaara viittasi sivummalla olevaan sielunhoitajaan ja kehotti minua vielä keskustelemaan hänen kanssaan.

 

– Minä sain jo syntini anteeksi, sanoin sielunhoitajalle. Hän kysyi, olenko uskossa, ja kysymys jäi askarruttamaan minua. Eikö se riittänytkään, että oli saanut syntinsä anteeksi? – Parin viikon kuluttua jouduin yksin kotona ollessani valintatilanteeseen. Vasemmalla puolellani avautui buddhalainen tapa pelastaa itse itsensä yrittämällä kehittyä aina vain pitemmälle. Yhdentoista ja puolen vuoden aikana olin kulkenut sen tien loppuun ja tajusin, ettei ihmisen ole mahdollista itse pelastaa itseään.

 

– Oikealla puolellani näin Jeesuksen ristin työn, Jumalan lahjaksi antaman pelastuksen. Minun ei tarvinnut kauan miettiä, kumman valitsen. Samalla tuntui, että Jumala valitsi minut ennen kuin minä hänet.

 

Mantralle vastalääke

 

Tuo merkittävä päivä oli 31.1.2002. Silloin alkoi suunnanmuutos Kaarina Raution elämässä.

 

– Kerroin ensimmäiseksi Seija-Sisko Raitiolle, mitä minulle oli tapahtunut, ja hänestä tuli hengellinen äitini. Liityin Seija-Siskon raamattupiireihin. Kävi ilmi, että minulla on ollut monta esirukoilijaa.

 

– Alussa minun oli vaikea tietää, mikä buddhalaisuudessa oli hyvää, sellaista minkä voin pitää, ja mikä minun oli jätettävä pois.

 

Mantralle löytyi hyvä vastalääke. Se on ikivanha rukous: ’Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda minua syntistä.’ Usein lisään siihen vielä: ’Kiitos Jeesus, että olet minut syntisen ristillä armahtanut.’

 

– Enää en pysty selittämään kaikkia maailman asioita niin kuin aikaisemmin luulin pystyväni. Jos näen ihmisen pyörätuolissa, en kysy, onko hän tehnyt jotain kauheaa edellisessä elämässään. Elän nöyrästi hetken kerrallaan Jumalan yhteydessä. Pidän yllä rukousyhteyttä ja saan elää johdatuksessa. On suurta seikkailua nähdä, mitä asioita Jumala tuo eteeni.

 

Kaarina Raution elämä onkin täynnä innostavia asioita. Hän on juuri saanut päätökseen luonnontieteiden kandidaatin opinnot. Reippaan sinkun päivät ovat täynnä monenlaista vapaaehtoistoimintaa, jossa musiikilla ja runoilla on vankka sija. Hän on kiitollinen siitä, että uskoontulon jälkeen hän ei ole kertaakaan joutunut sairaalaan psyykkisistä syistä.

 

– Pari kertaa sairaus on nostanut päätään, mutta olen saanut sen kuriin, kun olen lisännyt lääkitystä ja vienyt pahan olon ristillä kärsivän Jeesuksen eteen yhä uudestaan. Voittihan Jeesus ristillä pahan vallan. Suurta tukea olen saanut myös uskonystäviltä.

 

– Tiedän, että minulla on herkkyys sairastua, Kaarina toteaa rauhallisesti. Suuri ihmetyksen ja ilon aihe hänelle on yhä se, että kasvaminen onkin lepoa Jumalan rakkaudessa eikä ihmisen omaa pinnistämistä.

 

– Buddhalaisuuden ja muiden idän uskontojen punainen lanka ovat ihmisen omat teot. Kristinuskon ainutlaatuisuus on siinä, että Jumala on Kristuksessa jo tehnyt kaiken.

 

Teksti ja kuvat: Kaija Käyhty