Eero Huovinen: On kuunneltava ihmistä ja Jumalaa

Haluan, että Eero Huovinen istuu pöytänsä takana, kun valokuvaaja tulee. Pöytä on täynnä papereita. Ajattelen, että se antaisi vaikutelman vastuuntuntoisesta ja uutterasta piispasta.

 

Helsingin piispa kävelee kuitenkin päättävästi sohvaryhmään. Hän ei halua näyttää virkamieheltä. Paperinkääntely on vain pieni osa työstä. Oleellista tässä hommassa on jokin muu.

 

Olen tullut kysymään tältä Helsingin pitkältä pojalta, mikä kirkkoa odottaa. Onko laiva kaatumassa? Ovatko kirkon kohtalonhetket käsillä? Kompastuuko kirkko naispappeuteen tai samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin? Vai häviääkö se vain hiljalleen tyhjyyteen, kun kirkosta eroaminen kiihtyy?

 

Huovinen on tutkaillut kirkon strategiatyöryhmän mietintöä ja löytänyt sieltä mielenkiintoisen käyrän. Se esittää kirkosta eronneiden ja kirkkoon liittyneiden määrän vuosina 1923–2006.

 

Eronneiden käyrä on huikeaa vuoristorataa. Monta kertaa käydään 20 000 ja 30 000 vuosittaisen eroajan välissä, sitten taas painutaan alle viiden tuhannen. Liittyneiden käyrä nousee tasaisesti. Aina välillä käyrät leikkaavat toisensa tai hipovat toisiaan.

 

Huovinen selittää käyrää. Piikeillä on syynsä: kirkollisveron kannon siirtäminen ennakkoveron perinnän yhteyteen, uusvasemmistolaisuuden nousu, naispappeuden viipyminen, kasinotalous ja lama, uusi uskonnonvapauslaki.

 

Tätä piispaa eivät yksittäiset piikit hetkauta. Kirkko ei hänen mielestään ole mikään kvartaalitaloudessa elävä yritys, jonka tulos mitataan neljä kertaa vuodessa ja jota aina muutetaan kulloisenkin tuulen mukaan.

 

– Kirkko on jatkuvuuden ja pitkien linjojen instituutio. Nykyään kysellään, mitä kirkko antaa juuri tähän päivään. Kyllähän Jumalalla on tänäänkin annettavaa, mutta elämä on muutakin kuin tämä hetki. Pitkäjänteiset sijoitusyhtiöt eivät ole aina pörssiseksikkäitä. Jos menet naimisiin tämän päivän kanssa, olet huomenna leski.

 

Huovinen ei istu murehtimassa päättäjien asenteita eikä yleistä mielipidettä. Hänen huolensa on se, mitä tapahtuu kirkon sisällä.

 

– Kirkon kohtalo riippuu siitä, onko se uskollinen ihmisille ja uskollinen Jumalalle. Molempia tarvitaan. Kuunteleeko kirkko ihmisiä? Ottaako se ihmiset vakavasti?

 

Ihmisten kuuntelu ei yksin riitä:

 

– Kirkossa ollaan Jumalan edessä. Kirkko on totuuden yhteisö. Ihmisten totuuden ja Jumalan totuuden yhteisö. Kirkossa pitää kuunnella Jumalaa ja siellä pitää kuulua Jumalan ääni.

 

Piispa katsoo kauas.

 

– Siihen minä aina palaan uudelleen, siihen Bonhoefferin virteen: vahvista ääni toisen maailman... Toisen maailman ääni. Se on se.

 

 

Kristuksen kasvoja etsimässä

 

Kirkon toinen maailma ei ole Huovisen mielestä aatteiden, arvojen, ihmisen, eikä ideoiden maailma.

 

– Kirkon toivon takana on aina usko persoonaan. Usko Kristukseen, usko Jumalaan. Me emme usko arvoihin, vaan Jumalaan, jolla on kasvot.

 

– Tämä on kirkon uskon kannalta tärkein asia. Vaikka Jumala on rakkaus, niin rakkaus ei ole Jumala. Jumalan rakkaus on Kristus, ei toimintaohje. Ehkä sekin raamatunkohta, jota usein luetaan häissä ja jossa ylistetään rakkautta, puhuu kätketysti Kristuksen kärsimyksestä ja rakkaudesta. Kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Kristus on toivo, hän kärsii kaiken. Kun kulkuset lakkaavat kilisemästä ja symbaalit helisemästä, hän pysyy.”

 

Viime kesänä Helsingin piispa luki paavi Benedictus XVI:n kirjan Jeesuksesta. Paavi ottaa tieteellisen Jeesus-tutkimuksen vakavasti, mutta tärkeintä hänelle on henkilökohtainen kaipaus nähdä Kristuksen ja Jumalan kasvot.

 

Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Hän tietää, mitä kasvojen kaipaaminen on:

 

– Toivoisin näkeväni äidin kasvot. Minulla on kirjeitä ja muistikuvia, mutta suurin toive olisi nähdä hänen kasvonsa.

 

– Rakastumisessakaan tunne ei ole pääasia. Pääasia on se, että toinen on tässä: läsnäolo, kasvot, yhteys. Ihmisen suhde Jumalaan ei ole tunteita, vaan läsnäolon kokemista. Jos Jumalan ja Kristuksen kasvoja ei nähdä, kirkon elämä ei tuota iloa, lohdutusta eikä turvallista lepoa.

 

– Jos tätä ei tapahdu kirkossa, täytyy kysyä, mistä se johtuu. Onko jokin este? Olemmeko me kadottaneet Jumalan tai itse etääntyneet hänestä?

 

Tulemme tämän päivän kysymykseen. Miksi nuoret aikuiset eivät kuule kirkossa Jumalan ääntä? Miksi he eivät näe Jumalan kasvoja? Missä on se jippo, joka vetää heidät kirkkoon?

 

Eero Huovinen myöntää, että kilpailu on kovaa. Ennen varsinkaan sunnuntaisin ei tapahtunut paljon mitään. Nyt menomestoja on Hesarin Nyt-liite pullollaan. Ihmisten ajankäytöstä ja voimavaroista kilpaillaan aivan toisessa sarjassa kuin 50 vuotta sitten.

 

Piispa uskoo kuitenkin reseptiinsä.

 

– Pitää olla uskollinen ihmisille. Kuunnella. Kysyä, mikä heidän mielestään on kaikkein tärkeintä. Tämä on nimenomaan kirkon kysymys. Mikä on tärkeintä? Sosiaalityöntekijä kysyy, onko sulla ruokaa. Hammaslääkäri kysyy, missä kunnossa sun hampaat on. Kirkko kysyy, mikä on sulle elämässä kaikkein tärkeintä. Eikä pidä saman tien selittää, että hei me tarkoitetaan tällä Jumalaa. Pitää kuunnella, mitä ihmiset vastaavat.

 

 

Kohtuuttomat kynnyskysymykset

 

Kysymyksiä samaa sukupuolta olevien parisuhteesta ja naispappeuden vastustajien oikeuksista on pidetty kirkon kohtalonkysymyksinä. Ovatko ne niitä?

 

Huovinen miettii pitkään.

 

– Jos piispanvaalin ehdokkaille esitetään neljä kysymystä ja niistä yksi koskee samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista, niin eikö se silloin ole noussut itseään suuremmaksi asiaksi?

 

Näistä molemmista kysymyksistä on Huovisen mielestä tullut kohtuuttomia testejä. Niiden avulla ratkaistaan suhtautuminen kirkkoon. Niitä käytetään myös kirkon sisällä toisten mittaamiseen ja luokitteluun, kumpaankin suuntaan.

 

– Ne on vähän niin kuin portsarin kysymyksiä ravintolan ovella. Vastauksesta riippuu, pääseekö sisään. Jos huomio kiintyy vain näihin, kirkon sisältö unohtuu.

 

Huomautan, että myös käytännön ratkaisut on kirkossa tehtävä ja kannat otettava. Huovinen linjaa:

 

– Avioliittoinstituutiolla on pitkä historia kaikissa kulttuureissa. Sen rinnalle samaan asemaan ei pidä nostaa muita parisuhteita. En usko, että parisuhteen siunausta otetaan kirkollisiin toimituksiin.

 

– Jos yhteiskunta järjestää asiat oikeudenmukaisesti ja pitää huolta perintöoikeuksien tasa-arvoisuudesta ja muusta sellaisesta, niin se on oikein. Kirkossa on myös tarpeen suhtautua ihmisiin ystävällisemmin ja asiallisemmin. Kristittyjen on tehtävä parannusta sopimattomista puheista.

 

Eero Huovisen mielestä pelisääntöjen noudattamisessa on ongelmaa puolin ja toisin.

 

– Meillä on hyväksytty naispappeus, mutta ei hyväksyttyä parisuhdekaavaa. Molempia päätöksiä pitäisi noudattaa. Kummallakin laidalla on taipumusta noudattaa näistä pelisäännöistä vain toista, mutta vaatia silti toisia pelaamaan oikein.

 

 

Kaikille uskoville tilaa kirkkoon

 

Olen tehnyt haastattelua varten kysymyksiä etukäteen ja lähettänyt ne Huoviselle. Aika ja tila eivät riitä kaikkiin. Yhteen haastateltava kuitenkin nimenomaan tahtoo puuttua. Olen kysynyt, onko perinteiselle uskovaisuudelle enää paikkaa kirkossa.

 

Helsingin piispa on huolissaan samasta asiasta.

 

– On äärettömän tärkeää, että kirkossa on uskollisia rukoilijoita, erityisesti esirukoilijoita, säännöllisiä raamatunlukijoita, ehtoollisen ja Jumalan sanan merkitystä arvostavia ihmisiä. Ja sitten on myös arkoja Nikodemoksia, jotka tuskin uskaltavat uskoa. Kumpaakaan ryhmää ei pitäisi halveksia.

 

– Sanottiin, että rukoilevat mummut pitivät Venäjän ortodoksisen kirkon pystyssä vaikeina aikoina. Uskaltaisiko sanoa saman meistä? Meillä pitäisi olla – sanoisinko – taivaskristillisyyttä.

 

Huovinen toivoisi maallikkouden arvon nousevan.

 

– Kun seurakuntia nyt yhdistetään, luottamushenkilöiden määrä vähenee. Yksi tärkeä vastuunkantajien joukko pienenee. Mitä vähemmän luottamushenkilöitä, sitä enemmän on suhteessa virkamiehiä.”

 

– Minä pelkään, Eero Huovinen sanoo. Höristän korviani. Mitä tämä iso mies pelkää? Huovisen lause jatkuu ja muuttuu kokonaiseksi:

 

– Minä pelkään virkamieskirkkoa. Meitä ei uhkaa pappisvaltaisuus, vaan virkamiesvaltaisuus.

 

Sietääkin pelätä. Virkamieskirkossa voi tulla piispallekin ahdasta. Varsinkin jos pakkaa puhumaan liian isoista asioista.

 

 

Teksti: Leena Huima

Kuvat: Liisa Huima