Eija Vilpas: Varsinainen rakkaus on pakotonta

Eija Vilpas on yhdessä Jarmo Mäkisen kanssa esittänyt Anna-Mari Kaskisen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää nyt kymmenisen kertaa.

– Ensimmäinen esitys oli Järvenpään kirkossa, jolloin näytelmä ei ollut vielä kokonaan valmis. Harjoituskertoja oli takana pari kolme; tarjosimme vain makupaloja. Olin pyytänyt veljentyttäreni Hannan etupenkkiin kuiskaajaksi, mutta se oli vain varmistus. Häntä ei onneksi tarvittu, Vilpas hymyilee.

Syksyn kiertue käynnistyi elokuun viimeisenä sunnuntaina Tampereelta Pispalan kirkosta. Tapahtumassa kuunneltiin myös rakkauslauluja, esiteltiin seurakunnan tulevat parisuhdetapahtumat ja kokoonnuttiin ehtoollispöytään.

Poikkeuksellisen suuren yleisön näytelmä saa lokakuussa Rakkaus on -suurtapahtumassa Lahdessa.

– Esityksiä on syksyllä melko tasaiseen tahtiin. Sunnuntai on hyvä kirkkonäytelmän esityspäiväksi, sillä yleensä silloin olen päätyöstäni, Helsingin Kaupunginteatterista, vapaalla.

Aivan kaikkia kirkkonäytelmän tilauksia ei kuitenkaan ole voitu ottaa vastaan.

Jokaiselle tuttuja
tilanteita

Näyttelijöille esitys on haasteellinen ainakin kahdella tapaa. Paikka ja olosuhteet vaihtuvat joka kerta. Puhuttavaa on paljon, ja äänessä on vain kaksi näyttelijää, jotka näytelmä tuo yhteen kuitenkin melko harvakseltaan.

– Ennen esitystä joudumme kertaamaan ja sopottelemaan tekstejä.

Kokonaisuus hioutuu yhä.

– Muokkaamme näytelmän repliikkejä ja lauluja kerta kerran jälkeen. Viimeksi tavatessamme Jarmo nimesi tuon kaiken ultramodernisti tuotekehittelyksi, Eija Vilpas nauraa.

Näytelmää hän luonnehtii yleisöystävälliseksi.

– Sunnuntaina on luontevaa ja mukavaa tulla kirkkoon. Seurakunta voi tehdä näytelmän ympärille kivan tapahtuman. Näytelmä tarjoaa huumoria, mutta myös vakavampaa sanomaa.

– Lähestymistapa on sopivasti arjen makuinen. Jokainen löytää siitä varmasti jotain, mitä on kokenut myös omassa elämässään.

Merkittävää on myös se, että esitystä pääsee katsomaan ilmaiseksi.

Moni ymppää
elämään liikaa

Rakastatko vielä -näytelmä kannustaa pohtimaan parisuhdetta ja pitämään siitä huolta.

Miksi niin moni liitto päätyy eroon? Miksi ihmisillä on niin vaikeaa?

– Tuohon on vaikea vastata. Niin moni tuntuu ymppäävän elämäänsä aivan liikaa kaikkea: esimerkiksi töitä ja harrastuksia sekä itselle että lapsille. On liikaa kiirettä, stressiä, mutta myös ylimitoitettuja odotuksia ja toiveita.

Eija Vilppaasta olisi hyvä lähteä parannuksen tielle itsestä, muita syyttämättä.

– Välillä sorrun itsekin kiireeseen. Oman työni hyvä puoli on kuitenkin se, että se on samalla elämäntapa ja harrastus. Kun ajelen autolla paikasta toiseen, voin esimerkiksi ajatella kirjoitustöitäni.

– Itsensä hoitamista on se, että tekee asioita, joista pitää. Tykkään puutarhahommista ja lukemisesta. On kiva tietää, että yöpöydällä odottaa hyvä kirja. Liikunta hoitaa sekä fysiikkaa että mielenterveyttä. Yritän harrastaa monipuolisesti eri lajeja. Uin, laskettelen ja kävelen luonnossa.

Raamattu kulkee
reissuilla mukana

Sunnuntaisin Eija Vilpas lähtee mielellään jumalanpalvelukseen. Kirkko on paikka, jossa on hyvä olla.

Lapsena hän kävi seurakunnan pyhäkoulua, myöhemmin tyttökerhoa. Rippikoulu vartutti seurakuntanuoreksi.

Nykyisin kaikilla reissulla kulkee mukana Raamattu, jonka hän tahtoisi avata joka päivä.

– Sana on niin vahvaa, että siihen pitää syventyä. En kuitenkaan tavoittele mahdottomia. On hyvä, jos saa luetuksi edes yhden luvun. Yleensä se hetki koittaa illalla.

Rakastatko vielä -näytelmä johdattaa näyttelijän lähikuukausina kymmeniin Suomen kirkkoihin.

– Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että työ vie minut nyt paikkaan, jossa saan myös hiljentyä ja osallistua ehtoollisen viettoon.

Ihmisen tie oli
vahva kokemus

Näytelmän kristillinen viitekehys ei ole Eija Vilppaalle uusi asia. Erityisen mielellään hän muistelee vuodelta 2002 Ihmisen tietä, Erkki Lemisen elämästä kertovaa musiikkinäytelmää. Arto Myllärinen näytteli evankelistaa, Eija Vilpas tämän vaimoa.

– Myös tuo näytelmä oli Anna-Mari Kaskisen kirjoittama. Siinä oli mukana paljon virsiä ja rukousta, joihin yleisö liittyi väkevästi.

– Näytelmissä teen vain työtäni, mutta esityksen jälkeen saattaa jotain syvempää jäädä mieleen. Hengellisillä kesäjuhlilla esitetty Ihmisen tie oli juuri sellainen.

Näyttelijä aisti vahvasti myös sen, miten paljon päähenkilö oli yleisölle merkinnyt. Moni oli tuntenut hänet henkilökohtaisesti.

Tämän vuoden kirkkonäytelmässä kyse on pohjimmiltaan rakkaudesta.

– Huolenpito ja välittäminen toisesta ihmisestä vaativat epäitsekkyyttä, toisen asettamista etusijalle, jonkinlaista ponnistelua. Tämä kaikki on kasvamista ihmisenä.

– Varsinainen rakkaus on minusta sen sijaan pakotonta. Se on Jumalan lahjaa.

Teksti ja kuvat Erja Taura-Jokinen