Elää kuin viimeistä päivää

Rinnassani alkoi kasvaa outo kukka. Sen nimi oli rintasyöpä.

Vuoden 1993 alussa eli vahvaa aikaa. Perheen neljä lasta olivat isoja, osa jo poissa pesästä. Hän oli saanut hoitaa jälkikasvunsa kotona. Nyt oli äidin vuoro nousta siivilleen.

– Asuimme silloin Upinniemessä. Osallistuin Kirkkonummen seurakunnan toimintaan aktiivisesti, olin muun muassa kirkkovaltuuston ja Kirkkonummen Taideyhdistyksen puheenjohtaja sekä perustin seurakuntaan taidetoimikuntaa.

– Oli pätemisen tarve. Keräsin puheenjohtajuuksia. Minä tahdoin vaikuttaa.

Vaikuttaa hän toki oli saanut myös kotona lasten kanssa, tehden taidettaan. Maija P:n kymmenes piirrosaforismikirja ilmestyi sinä keväänä.

”Onhan itsesikin täytynyt huomata”

Maijan puoliso, kenttärovasti Kari Paavilainen, otti kerran saunassa puheeksi asian, jota Maijalla ei ollut juurikaan ollut aikaa ajatella.

– Mikset ole mennyt lääkäriin? Onhan sinun itsesikin täytynyt tuo huomata.

Maijan oikea rinta oli kasvanut silmin nähden vasenta isommaksi.

Heti seuraavana arkipäivänä Maija lähti lääkäriin, rakkaan tutun gynekologin, Eero Carpénin, vastaanotolle Helsinkiin. Heillä oli pitkä hoitosuhde, ja herrasmiestohtori tiesi nytkin, miten tuli toimia. Tällä kertaa hänellä oli rankkaa kerrottavaa: Maija sairasti rintasyöpää.

Kirjassaan Kokonaisena - rintasyövästä huolimatta Maija Paavilainen kirjoittaa:

Tuttu lääkäri tutki minut nopeasti, käveli hitaasti ikkunan luo, katsoi ulos kevääseen, ihmetteli, miksi en tullut jo talvella.

Kerrottuaan diagnoosin tohtori Carpén jätti minut vastaanottohuoneeseensa yksin ajatuksineni. Hän käski soittaa kotiin ja kertoa. Maija ei muista tarkkaa päivämäärää, mutta tiistai se oli, toukokuussa. Hän oli silloin 48-vuotias, ja pääsi seuraavana maanantaina leikkaukseen lääkärilakosta huolimatta.

– Leikkauspäiväksi oli sovittu ja hyvin suunniteltu Kirkkonummen Taideseuran Tallinnan matka, jolle en sitten päässyt. Matka taisi mennä kaikilta täysin pilalle sairauteni takia. Matkalla taideseuralaiset olivat tehneet minulle Matkamuistoja Maijalle - kirjan. Se on minulla hyvässä tallessa.

”En olisi millään ehtinyt sairastaa”

Leikkauspäivä ei muutenkaan olisi mitenkään sopinut kuvioon.

– Minulla oli silloin mieli täynnä tärkeämpiäkin asioita. Taistelin Kirkkonummen keskiaikaisen kirkon alttarin säilyttämisen puolesta, suunnittelin suomalaisen seurakunnan 30-vuotisjuhlaa, ja Kouvolan Sotilaskotisisaret olivat tilanneet minulta Lämpimäisiä-kirjan.

Leikkaukseen piti kuitenkin ehtiä, ja Maijahan lähti, lähes suoraan kirkonpenkistä. Sunnuntai-iltana hän istui kirkossa kuuntelemassa Händelin Messias-oratoriota ja maanantaina oli leikkauspöydällä Hyksissä.

– Oratorio oli parasta mahdollista esilääkitystä.

Pelänneensä Maija ei muista. Syöpä oli tullut tutuksi jo lapsuudesta.

Aikuiset kuiskailivat, että Eriika-täti oli hauras ja vihainen, koska hänessä oli kasvi. Odotin uteliaana lehtien puhkeamista, mutta hän ehti kuolla ennen. Arkussa hän hymyili ensimmäisen kerran.

Eriika oli Maijan isän täti, jolla itsellään ei ollut lapsia. Lapsille täti oli erityisen kiukkuinen. Tämän kuollessa Maija oli viisivuotias.

– Minua täti kiinnosti tyyppinä erittäin paljon. Lapsuudessani syövästä puhuttiin aina vain ”kasvina”, ja kävinkin usein tarkistamassa, joko tädin korvista kasvaa kukkia.

Vasta aikuisena ymmärsin, ettei Eriika- täti ilkeä ollut: kipu hänet painoi kumaraan ja tuska elämättömästä elämästä.

”Ensikerta peilin edessä on kova paikka”

Maija Paavilainen kuuluu syövän suhteen riskisukuihin. Myös äidin toinen sisar on sairastanut rintasyövän – samassa iässä, samanpuoleisesta rinnasta kuin Maija.

– Seurasin läheltä tätini sairastamista. Tiedän, että syövästä huolimatta voi pysyä vahvana ja elää kokonaisena. Syöpä on kulkenut mukana jo lapsuuden puheissa ja kohtaloissa. Vuodesta 1993 lähtien olen pohtinut sitä omasta kokemuksestani.

Maijan lapsuudessa syöpään suhtauduttiin kuten tänään AIDS:iin, ehkä vieläkin ennakkoluuloisemmin.

– Nyt sairauksiin kaikkiaan suhtaudutaan suvaitsevammin, Maija on huomannut. Suvaitsevaisuus ja tieto eivät sulkeneet pois surua ja hämmennystä, jotka Maijan sairastuminen lähipiirissä synnytti. Perhe suri äitiä, äiti perhettä.

– Meillä kotona rukoiltiin silloin paljon, yksin ja yhdessä, Maija muistelee.

Hän itse suri ennen kaikkea sitä, että lapset olivat vielä niin nuoria. Silloin 21-vuotias Kaisa-tytär reagoi vahvasti.

– Pyysin häntä auttamaan teippien poistossa. Nähdessään leikkausjäljet hän lähti itkien pois.

Olen perfektionisti, julistin fysioterapeutille hänen valitellessaan, että en tyytynyt osapoistoon.

Maijalta poistettiin leikkauksessa toinen rinta kokonaan. Ensimmäinen kerta kokovartalopeilin edessä yksin oli kova paikka.

– Kari lähetti minut kahdeksi viikoksi Englantiin Euroopan Naisten Liiton kansainväliseen kokoukseen, mutta myös irti arjesta ja tutustumaan uuteen kehooni.

Lontoossa Maija sai sopivasti etäisyyttä asioihin ja läheisyyttä uuteen olomuotoonsa. Alkoi toipuminen, vaikka pitkään hän teki asioita ajatellen: ”Vielä tämän tahdon ennen kuolemaani tehdä”.

”Kuva menee ihon alle ja minuttelee”

Maija puhuu sairauden tarjoamasta mahdollisuudesta elää uudella tavoin, kuin viimeistä päivää. Moni ymmärtää tämän vasta, kun mahdollisuus elää kyseenalaistetaan.

Vaikka Maija oli lähipiirissään seurannut sairauden vaikutuksia, iski oivallus elämän hetkellisyydestä häneenkin todella vasta, kun se kouriintuntuvasti näytettiin.

Sairaus on pannut hänet pohtimaan myös taiteilijan kutsumusta.

– Vain taiteen keinoin voidaan puhkaista tuonpuoleisen ja tämän maallisen välinen verho. Ajattele vaikka musiikkia – miten vahvasti ja ikiaikaisesti se meihin vaikuttaa!

Omassa taiteessaan Maija on päättänyt noudattaa ohjetta, jonka taidemaalari Rafael Wardi aikanaan sai oppi-isältään Sam Vannilta: ”Tee sitä, mitä muut eivät tee.”

– Piirtäminen on minun juttuni. Olen kyllästynyt pelkkiin haalistuneisiin sanoihin.

Mustan tussiviivan taituri uskoo kuvan menevän suoraan ihon alle. – Sanoilla voi sinutella, mutta kuva minuttelee.

– Kuva tulee lähelle, sen muistaa – eikä tämä ole minun keksintöni. Jo keskiajalla kirkkojen seiniin tehtiin kuvia.

Maija Paavilaisen ensimmäinen kuva julkaistiin Kotimaa-lehdessä vuonna 1968. Siitä lähtien on Kotimaa ollut Maija P:n leipä.

– Haen aiheitani luonnosta ja itseni kautta. Haluan jakaa vahvat kokemukseni toisten kanssa.

Maijalta on ilmestynyt yli 30 kirjaa, kuva-aforismien ohella muun muassa Rafael Wardin taiteilijakuva vuonna 2003.

”Elämän tarkoitus on yhteen kokoaminen”

Maijalla ja Karilla on yhdeksän lastenlasta, joista osa asuu Hämeenlinnassa, Paavilaisten nykyisessä kotikaupungissa. Kari on jäänyt eläkkeelle Läntisen maanpuolustusalueen sotilaspapin virasta. Paljon on tapahtunut, ja Maijan käsitys elämän tarkoituksesta kirkastunut.

– Elämän tarkoitus on, että kokoamme toisiamme yhteen. Ajattelepa Lemminkäisen äitiä, joka haravoi poikansa kokoon palasista – mikä rakkauden teko!

Maijan mielestä on tärkeämpää jakaa aikaa toistemme kanssa kuin istua tv:n ääressä tirkistelemässä muiden elämää.

– Tirkistelyn maailman voi muuttaa tekemisen maailmaksi, hän uskoo. – Jokainen pystyy tekemään oman elämänsä.

Kaikki on hyvin. Lääkäri sanoi, että kaikki on hyvin. Halaan bussikuskia, tervehdin hymyillen jokaista vastaantulijaa.

– Onnellisia me, joilla on hyvä gynekologisuhde! Maija kiittää ja kannustaa kaikkia naisia säännöllisiin lääkärintarkastuksiin.

– Niitä ei kannata pelätä ja jännittää turhaan. Ihmisen on myös oltava valmis ottamaan vastuu omasta kehostaan, sielunsa temppelistä. Kun ikääntyessäänkin liikkuu ja huolehtii itsestään, oppii tuntemaan kehonsa ja reagoimaan sen muutoksiin. Kun on puheväleissä kehonsa kanssa, on kotona itsessään.

”Isovanhemmuus kunniaan!”

Maija toivoisi naisten ryhtyvän hyvissä ajoin kesyttämään syöpää, sekä ilmiönä että sanana. Suomessa rintasyöpään sairastuu joka vuosi noin 3 700 naista. Määrä on kasvussa, mutta myös hoitomuodot kehittyvät ja ihmisten asenteetkin, parempaan suuntaan.

Mutta mihin on kadonnut vanhuuden ja viisauden kunnioitus?

– Meillä kaikilla on joka vuosi syntymäpäivä, ja vuosi vuodelta luku on suurempi. Ikääntyessä ihmisen tulisi jo saada olla sinut itsensä kanssa, eikä – kuten tänään näytetään vaadittavan – yrittää näyttää ikinuorelta ja kuolemattomalta.

Maijalle isovanhemmuus on tärkeä osa elämää. Hän ei suostu olemaan se vitsien isoäiti, joka ajatustakin nopeammalla ranneliikkeellä vetäisee lastenlasten kuvat lompakosta esiin ja uuvuttaa niillä ympäristönsä.

– Isovanhemmuus on paljon muutakin: arjen jakamista, ihmisten yhteen kokoamista... Hän korostaa, kuinka tärkeää on myös kunnioittaa itseään ja elää omaa elämäänsä, käyttäen niitä lahjoja, jotka kullekin on suotu.

– Kun vielä jaksaisi muistaa, ettei maailma ole vain minua varten. Etten minä ole se etuoikeutettu, joka ei koskaan sairastu tai säry.

Lainaukset Maija Paavilainen kirjasta Kokonaisena – rintasyövästä huolimatta. Kirjapaja 2005.

Teksti: Hannele Niemi

Kuvat: Karoliina Paavilainen