Elämä on Herran käsissä

Orvokit kukkivat vielä vantaalaisella pihalla, vaikka syksy on pitkällä.

– Kertun kätten työtä, Seth sanoo ja katsoo hellästi vaimoaan. Takana on 56 yhteistä vuotta. Hyviä aikoja, jos vaikeitakin. Keskinäinen rakkaus ja luottamus Jumalaan ovat ajan myötä vain syventyneet.

Kirkkotie
tuli tutuksi

Kertulle äiti oli esimerkki kristitystä ihmisestä.

– Hän keräsi lapset ympärilleen ja kertoi Jumalasta. Jokainen meistä kymmenestä yritti silloin päästä mahdollisimman lähelle äitiä. Tuntui niin hyvältä, kun äidin käsi silitti hiuksiani.

– Meillä oli kirkkovuorot, papinpoika Seth kertoo. – Meitä lapsia oli seitsemän, ja pappilasta piti joka pyhä jonkun olla kirkossa.

– Meillä äiti sanoi, että menkää lapset kirkkoon, Kerttu muistelee. – Ja minä olin heti valmis, aina lähdin.

Kahdeksan kilometrin kirkkomatka tehtiin jalkaisin, talvella potkurilla, kesällä myös veneellä järven yli.

– Olihan se 8-vuotiaalle aika rankka. Paljain jaloin kuljettiin, kirkon ovella pantiin puhtaat kengät jalkaan. Matkalla jäin aina toisista jälkeen, kun söin mansikat tien viereltä. Sitten juoksin niin, että kirkolle päästyäni pyörryin. Edes istumapaikkaa ei löytynyt, sillä kirkko oli joka sunnuntai tupaten täynnä.

Rakkaus on
tärkeintä

Kerttu oli sairaanhoitajana Tilkan sotilassairaalassa, kun sinne tuli potilaaksi kadettikoulun oppilas, liikuntatunnilla nojapuilta pudotessaan aivotärähdyksen saanut Seth. Oli vuosi 1949. Seuraavana vuonna juhlittiin häitä.

Kadettikoulusta valmistuttuaan Seth Wahl sai viran Pohjois-Karjalasta, ”keskeltä korpea”. Asuntona oli välirauhan aikana rakennettu parakki, märästä puusta tehty ja niin kylmä, että vesiämpäri jäätyi. Kun Seth sai siirron Dragsvikiin, perhe muutti Tammisaareen. Ajan mittaan Seth yleni everstiluutnantiksi ja Kerttu varuskuntasairaalan johtavaksi osastonhoitajaksi.

Seth toimi 1970-luvulla kolmena vuonna YK-tehtävissä Suezin kanavalla ja Kyproksella.

– Se avasi silmiä asioille, joita kotimaassa ei olisi tullut ajatelleeksi. Siellä piti osata suhtautua, sovitella ja sopeutua, hän sanoo ja kertoo elämän opettaneen, että rakkaus on kaikkein tärkeintä.

– Jos opit rakastamaan, kaikki muukin sujuu. Rakkaus on vastaantuloa, lähimmäisen auttamista. Viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään vain, mitä teit tai jätit tekemättä lähimmäisellesi. Se on tärkein asia rakkaudessa. Tämäkin on vasta vanhoilla päivillä minulle valjennut.

– Sana rakkaus ymmärretään monesti väärin, Kerttu jatkaa.

– Rakkaus ei ole Jumala, vaan Jumala on rakkaus. Siinä on ihan selvä ero.

– Minä koen saaneeni rakkautta enemmän kuin olen itse osannut antaa, Seth sanoo nöyrästi.

– Vasta nyt vanhempina vuosina olen ymmärtänyt, kuinka tärkeitä ovat lähimmäiset, joiden kanssa voi puhua ja joille uskoa salaisimpiakin asioita. Heistä minä kiitän taivaan Isää.

Kaikki tulee
Jumalalta

Elämä on vienyt välillä myös mutkaista tietä, Jumala johdattanut kärsimyksenkin kautta.

– Voisin sanoa sen virren sanoilla: 'Ah, ensin juoksin ylväsnä ja rohkealla miellä, mä luulin, että pysyä osaisin Herran tiellä, mutt voi kun usein hairahduin, usein kaaduin kompastuin ja häpeään mä jouduin', Kerttu Wahl sanoo.

Varsinkin omat vakavat sairaudet ja toisen lapsen vammaisuus heittävät syviä varjoja elämään.

– Välillä on uskokin koetuksella. Ei ole harvinaista, että me molemmat huudamme Jumalalle: Auta! Seth sanoo.

Kerttu sanoo ymmärtäneensä, että kaikki tulee Jumalalta ja että jokaisen on käytävä oma elämänkoulunsa. Lapsenlapsista kertoessaan isovanhempien silmissä läikkyy ilo ja huoli. Nämä lapset ovat onnellisia; heidän puolestaan rukoillaan paljon. Kerttu sanoo rukoilevansa myös Suomen kansan herätyksen puolesta.

– Ja Israelin kansan puolesta. Että he näkisivät: Kristus on kuollut heidänkin puolestaan. Rauhaa sinne ei tule muuten kuin että sen Jumala sinne tuo.

Jos sijaltain
en nousisi

Elämä on opettanut ottamaan myös kuoleman todesta.

– Kuolema on osa elämää, Seth sanoo. – Portti sille, joka uskoo elämän jatkuvan tuonpuoleisessa, armosta.

– Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema, Kerttu sanoo. – Se on meidän vihollisemme. Pelottava, kun emme tiedä siitä yhtään mitään.

Sairautensa tähden Kerttu on miettinyt tätä viime aikoina paljon.

– Minä toivon parantuvani, autistisen lapsemme takia. Ei hän voisi käsittää sitä, mihin äiti yhtäkkiä katoaa. Kun alkaa ahdistaa, luen Raamattua. Minua on leikattu monesti, ja aina kun menen leikkaussaliin, rukoilen: Tule sinä, Jeesus, ja ohjaa lääkäreiden käsiä parantamaan minut, mutta jos minä lähden, tule sinä noutamaan minut.

– Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi, Seth jatkaa vakavana.

– Kaikki on lopulta Herran käsissä.

Teksti: Pia Perkiö

kuva: Markku Mattila