Elämä on taistelun arvoinen

 

Rohkeus ei ole pelon puutetta. Se on sitä, että pelkää, mutta tekee kuitenkin, mitä on tehtävä.

 

Tämän oppi nuorukaisena jatkosodan veteraani, Pentti Syrjä, jonka korpisotakorkeakoulua kesti lähes neljä vuotta. Hän oli kaukopartiomies, joka palveli etulinjassa eri puolilla maata Sallasta Kannakselle.

 

Syrjä oli 19-vuotias vastikään kauppakoulun käynyt raahelaispoika, kun kävi käsky lähteä rintamalle. Jatko-opintohaaveita ei kyselty, kun pojat seisoivat sateessa Haapajärven kirkolla vannoen puolustavansa Suomea.

 

– Se hetki on jäänyt elävästi mieleen. Toki pelkäsin, mutta hillitsin hermoni. Se oli totinen paikka, joka pisti rukoilemaan varjelusta. Ja se rukous myös kuultiin, Turussa asuva Syrjä uskoo.

 

Pohjoisen pojasta tehtiin pian sissi. Tehtävään valittiin rohkeita miehiä, jotka pystyivät pitämään päänsä kylmänä kovissakin paikoissa. Syrjä kertoo pitkistä, ankeista vuosista, jotka metsissä sodittiin ja elettiin.

 

– Oli opittava pärjäämään niissä oloissa, tai kuoltava. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

 

– Sinä aikana minun vakaumukseni kasvoi. Kun katselin vieressäni taistelevia miehiä, jotka antoivat kaikkensa isänmaan puolesta. Hammasta purtiin ja taisteltiin sillä mielellä, että tästä kohdasta ainakaan ryssä ei tule läpi!

 

Syrjä kertoo kylmästä helmikuun päivästä vuonna 1942.

 

– Etenimme metsässä kiilana. Vastassa oli paljon vihollisia väijyksissä ja meitä oli käsketty edetä hinnalla millä hyvänsä. Rukoilin hiljaa mielessäni, kun yhtäkkiä puun takaa astui venäläinen sotilas, joka alkoi tulittaa suoraan kohti. Vieressä kaverini Topi haavoittui ja kaatui maahan. Käskin häntä suksien päälle makaamaan ja lupasin hakea myöhemmin. Hän kysyi, pääseekö turvaan. ’Kyllä varmasti pääset, jos vaan rukoilet’, vastasin. Kun tilanne oli ohi, menin etsimään Topia ja löysin hänet kuusen alta. Luoti oli lävistänyt keuhkon, mutta mies säilyi hengissä.

 

– Silloin näin omin silmin, mitä tarkoittaa rukouksen voima ja Jumalan varjelus.

 

Joukkueenjohtajana Pentti Syrjä joutui usein rukoilemaan kuolevien miesten puolesta. Hänen tehtävänsä oli myös ilmoittaa kaatumisesta omaisille. Se oli raskas paikka.

 

– Eivät miehet kovin helposti uskonasioista puhuneet, mutta kuoleman hetkellä useimmat paljastivat syvimmät ajatuksensa. Yhdessä rukoilimme ja monen pojan viimeiset sanat olivat äiti ja koti.

 

Sota opetti rakastamaan rauhaa

Kuten veteraanit aina, Pentti Syrjä on syvästi isänmaallinen mies, jolle itsenäisyys ja vapaus ovat luovuttamattomia arvoja. Hän sanoo, että kun sotahelvetin käy läpi, tulee kotimaa rakkaaksi.

 

– Itsenäisyys ei ole ilmainen lahja, vaan sen puolesta on käyty kova taistelu. Siksi Euroopan Unioniin liittyminen oli meille veteraaneille katkera pala. Tuntui pahalta, että määräysvalta annettiin vieraille noin vain, vaikka itsenäisyydestä maksettiin niin kova hinta.

 

Mies muistaa elävästi nekin ajat, kun sodan käyneitä ei juuri arvostettu.

 

– Varsinkin 1970-luvulla ilmapiiri oli joskus suorastaan halveksiva. Jotkut ivasivat, että mitäs menitte sinne. Minä katkaisin sellaiset puheet alkuunsa. Kerran, kun joku oikein irvisteli, kysyin, eikö sota olekaan loppunut, kun vieläkin käydään kimppuun. Siihen loppui naljailu sillä kertaa, hän sanoo lyhyesti.

 

– Ei sota-aikana kysytty, huvittaisiko lähteä vai kävisitkö mieluimmin siviilipalveluksen. Mentävä oli ja tehtävä mitä käskettiin.

 

– Nyt on toinen aika, eikä nuoria enää tarvitsisi opettaa tappamaan. Mutta on annettava oikea arvo meille, jotka jouduimme sodasta selviämään. Ne joukot harvenevat nopeaa vauhtia.

 

Pentti Syrjä haavoittui kaikkiaan viisi kertaa, mutta vain kolmea hän pitää mainitsemisen arvoisena. Osumia tuli vatsaan, jalkaan ja kasvoihin. Kuulokin aleni siinä ryskeessä.

 

Rauhan tultua Syrjä oli kuusikymmentäprosenttinen invalidi. Hän jatkoi keskenjääneitä opintojaan ja valmistui teknikoksi. Siitä työstä hän jäi eläkkeelle parikymmentä vuotta sitten.

 

Vielä yhdeksääkymmentä lähestyessäänkin Syrjä seuraa tarkoin aikaansa ja on aktiivisesti mukana muun muassa kotikaupunkinsa Turun veteraaniyhdistyksessä. Vauhtia on tosin ollut pakko hiljentää parin vuoden takaisen sydänkohtauksen jälkeen.

 

– On se muuten kumma juttu: kun sodassa haavoituin, pelkäsin kuolemaa. Mutta kun sain infarktin, ei pelottanut yhtään. Ennemminkin olin utelias tietämään, mitä rajan takana tapahtuisi, Syrjä miettii.

 

Usko on iloinen asia 

Pentti Syrjä vakavoituu kertoessaan sotakokemuksistaan, mutta synkkä hän ei ole hitustakaan.

 

– Minäpoika en ole ahdasmielinen. Mielestäni usko on ilon eikä surkuttelun asia. Kun turvaa Jumalaan, ei ole mitään hätää, tuli mikä tuli. Muusta olen sitä mieltä, että miehen pitää vastata teoistaan ja selvittää asiansa. Anteeksi pitää pyytää silloin, kun aihetta on, Syrjä kiteyttää elämänfilosofiaansa.

 

Luulisi, että valoisa mieli olisi seurausta helposta elämästä. Mutta Pentti Syrjä on ollut kasvokkain kuoleman kanssa useammin kuin moni meistä. Kun hän oli yksitoistavuotias, äiti kuoli tapaturmaisesti ja poika jäi isän kanssa kahden.

 

Nuorukaisena maatessaan haavoittuneena sotasairaalassa hän tutustui ruotsalaistyttöön, joka oli siellä harjoittelijana. Nuoret rakastuivat ja Syrjän palattua eturintamalle he alkoivat kirjoittaa toisilleen. Puolentoista vuoden kuluttua Pentti sai yllättäen määräyksen lähteä Ruotsiin. Siellä hänet vietiin suoraan sairaalaan ja hän ehti parahiksi paikalle, kun ensirakkaus kuoli aivokalvontulehdukseen. Se löi syvän haavan kaksikymmentävuotiaan pojan sieluun.

 

Seuraava isku tuli kymmenen vuotta myöhemmin. Pentti Syrjä oli ehtinyt olla avioliitossa pari vuotta, kun vaimo kuoli äkillisesti vakavaan sairauteen. Nuori leskimies jäi kahdestaan pienen tyttärensä kanssa ja kasvatti tämän aikuiseksi kuten oma isä hänet aikoinaan.

 

Miehen lipaston päällä on rivissä kuvia niin tyttärestä ylioppilaslakkeineen, tyttärenpojasta kuin omasta äidistäkin. Siinä on myös sotamuistoja, kuten aseveljien lahjoittama piirros taistelutilanteesta ja kunniamerkkitaulu. Komea mitalirivistö on miehen työtodistus sota-ajalta.

 

Rauhan vuosina Pentti Syrjä on matkustellut paljon.

 

– Olen käynyt Kiinassa, Japanissa, Amerikoissa ja eri puolilla Eurooppaa. Kuka niistä kaikista lukua pitää, hän huitaisee kädellään.

 

– Elämästä pitää uskaltaa nauttia. Ei ole väärin olla iloisella mielellä. Suurempi synti on suotta murjottaa, Pentti Syrjä sanoo silmät tuikkien.

 

Teksti Sari Varpula
Kuvat Miguel Medellin 

 

 

Vanha veteraani kertoo:

 

Elettiin kesää 1942, kun kerran toisen sissin kanssa tutkimme maastoa pitkällä etulinjan tuolla puolella, vihollisen maaperällä. Matka taittui hiljaa ja meillä oli kaikki aistit viritettyinä. Yhtäkkiä huomasimme outoa liikettä edessäpäin. Lähdimme kiertämään kohdetta kahta puolen, kunnes näin siellä kaksi venäläistyttöä marjassa.

 

Meidät huomatessaan he lysähtivät polvilleen ja tekivät ristinmerkkejä. Yhteistä kieltä ei ollut, joten me koitimme käsillä puhuen sanoa, että ei tarvitse pelätä. Kun tytöt huomasivat, ettemme tee heille pahaa, he antoivat meille kaikki marjansa. Toinen tytöistä kapsahti kaulaani ja antoi suukon. Se oli kokemattomalle pojalle hämmentävä paikka.

 

Siellä kaatuneen puun rungolla me neljä nuorta istuimme rinnakkain. Kun sitten teimme lähtöä, toinen tytöistä, Tatjana kirjoitti paperille nimensä ja osoitteensa ja antoi sen minulle. Kun sodasta oli kulunut kuusi vuotta, löysi lappusen ja otin uteliaisuuttani yhteyttä Neuvostoliiton lähetystöön. Minua kiinnosti tietää tytön myöhemmästä kohtalosta. Sainkin myöhemmin Moskovan itäpuolelta kirjeen, jossa samainen tyttö kertoi menneensä naimisiin ja perustaneensa perheen. Myöhemmin he kävivät luonani kylässäkin useamman kerran.

 

Tatjana on kertonut ensitapaamisestamme, että he olivat silloin neljätoistavuotiaita. He luulivat, että me raiskaisimme ja surmaisimme heidät. Kun he sitten tajusivat, ettei vaaraa ollut, helpotus oli valtava.

 

Sota jätti jälkensä heihinkin. Kun sodan on kokenut, se ei jää mielestä koskaan, vaikka sitä ei aina ajattelisikaan.