Empaattinen läsnäolo ihmisten elämässä

Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran Matti Poutiaisen pesti jakautuu oman seurakunnan johtamisen ja hiippakunnan hallinnoimisen välillä piispa Eero Huovisen aisaparina ja sijaisena. Tuomiorovasti voisi näin muodoin tehdä työtä rajattomasti, mutta 51-vuotiaalla miehellä esiintyy vielä muutakin elämää.

Perheeseen kuuluu Kirsti-vaimo, joka työskentelee niin ikään tuomiokapitulissa johtotehtävissä eli Helsingin hiippakunnan diakonia- ja yhteiskuntatyön sihteerinä. Pariskunta teki reilu vuosi sitten symbolisen paluun nuoruutensa romanttisiin maisemiin, kun Matti aloitti työnsä samassa seurakunnassa, jonka seurakuntanuorina he aikanaan tutustuivat.

Kolme aikuista lasta ovat jo muuttaneet kotoa, mutta ei tässä kaikki. Pariskuntaa siunattiin iloisella yllätyksellä yhdeksän vuotta sitten, kun terhakas iltatähti Teresa näki päivänvalon.

– Tässä hommassa on hirveästi työtä ja vähän vapaa-aikaa. Teresa pitää onneksi kiinni kodin kutsumuksessa ja pakottaa lopettamaan työt jossakin vaiheessa. Hänen kanssaan touhuaminen toi uudestaan mahdollisuuden olla puistossa ja leikkimässä, hymyilee tuotoksistaan ylpeä isä.

Mieluummin vähän laadukasta kuin paljon kepeää

Matti Poutiainen nauttii työssään erityisesti uusien työntekijöiden koulutuksesta ja ohjaamisesta työhönsä.

Kirkon työntekijöiden sitoutumisen asteesta tavataan olla huolissaan. Käsite ”leipäpappi” on levinnyt maailmallisempiinkin ammatteihin. Poutiainen ei ole huomannut esimerkiksi papiksi vihittävissä mitään erityistä muutosta verrattuna vanhan hyvän ajan jumaluusoppineisiin. Kokemus monista työtovereista on ollut se, että he ovat olleet hyvin sitoutuneita kirkkoon.

Katekismuksen tieteelliseen tutkimiseen ja sen uusimman version tunnetuksi tekemiseen useita vuosia keskittynyt teologian lisensiaatti toivoo, että kaikki niin papit kuin muutkin kirkon työntekijät ja jäsenet paneutuisivat kristinopin perusasioihin. Valmiuksia kristinuskon ydinasioiden ymmärtämiseen ja kommunikoimiseen nimittäin tarvitaan.

Matti Poutiainen on seura- ja hiippakunnan hallintotehtävissään törmännyt ikävään tosiasiaan: Kirkon jäsenyyskäyrät ovat laskevia. Kirkko joutuu jo lähitulevaisuudessa karsimaan budjettejaan, toimintaa ja tiloja.

– Yksi ratkaisu tähän on se, että kirkko yrittää tarjota mahdollisimman monia palveluita erilaisille kohderyhmille. Epäilen tämän toimivuutta. Kirkon pitää keskittyä omimpaan tehtäväänsä ja profiloitua siihen. Ei kannata yrittää tehdä kaikkea keveästi ja paljon vaan mieluummin vähän ja laadukkaasti ydinasioita. Kirkon täytyy olla uskottava.

Vaan mitä ovat nämä ydinasiat? Siitä on niin monta mieltä kuin kirkonmiestäkin.

– Sana, sakramentit ja diakonia. Usko ja rakkauden työt liittyvät aina yhteen, kristinopin asiantuntija vastaa napakasti ja korostaa, että ei kirkon tarvitse tehdä sitä, mitä muut tekevät.

– Kuunteleminen ja ihmisten todellisuuden tunteminen on aika hyvä alku kaikelle kirkon työlle. Empaattisella läsnäololla päästään jo pitkälle. Tänä vuonna Helsingin hiippakunta järjestää ylimääräisen synodaalikokouksen, jonka aiheena on ”ihmisten kohtaaminen”, Poutiainen paljastaa.

Suuret ikäluokat valjastetaan vapaaehtoisiksi

Matti Poutiaisen mielestä kirkon voimavarojen tulisi suuntautua enemmän vapaaehtoistoimintaan. Hän haluaa kehittää ”hyvin työntekijävaltaista” kirkkoamme niin, että työntekijät ovat enemmän valmentajia ja toiminnan kehittäjiä sen sijaan että he pakertavat mahdollisimman paljon itse.

– Kun suuret ikäluokat eläköityvät ja ovat vielä hyvissä voimissa, sille joukolle pitäisi löytää mielekkäitä tehtäviä vapaaehtoispohjalta. Nykyihmiset haluavat olla aktiivisia ja ottaa vastuuta. Seurakuntalaisia ei tule nähdä toiminnan kohteina vaan aktiivisina osallistujina.

Poutiainen korostaa, ettei vapaaehtoistoimintakaan saa olla erillään seurakunnan perustehtävästä. Kaikkiin tehtäviin tulisi aina sisältyä osallisuus pyhyyden ulottuvuuteen, jumalayhteyteen ja seurakuntayhteyteen.

– Meidän täytyisi luoda vapaaehtoisille hengellisen valmentautumisen paketti. Se ei olisi vain opiskelua vaan johtaisi johonkin vastuutehtävään ja sitoutumiseen seurakuntaan. Vapaaehtoiset eivät ole vain lisätyövoimaa seurakunnalle. Heidän tehtävänsä on nähtävä osana heidän hengellistä kutsumustaan ja spiritualiteettiaan.

– On tärkeää ymmärtää vapaaehtoistyö Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseksi. Kutsumusajatuksen tulisi liittyä ylipäänsä kaikkeen työhön, vaikkapa toimittajana, Matti Poutiainen muistuttaa.

Miksi ovet ei aukene meille?

Tutkimusten mukaan kirkkoomme ja evankeliumin sanomaan sitoutuneiden kristittyjen määrä vähenee vääjäämättä. Eritoten kaupungissa asuvia nuoria aikuisia ei tahdo saada kiinnostumaan kirkon tarjonnasta kirveelläkään.

– Toisaalta voimme kysyä, ovatko nuoret aikuiset olleet koskaan kovin aktiivista joukkoa kirkossa. Eivät ainakaan sinä aikana minkä minä muistan, Matti Poutiainen kuittaa.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingin keskustassa asuneella, rippikoulutyötä tehneellä sekä kaupunkiseurakuntia johtaneella miehellä on kenttätutkimusta tästä vaikeasti tavoitettavasta ikäryhmästä.

Mutta se ei ole suinkaan kirkon ainoa haaste. Kansankirkon kosketuspinta nuoriin aikuisiin pienenee, muttei vain heihin. Kirkkovene vuotaa toisestakin päästä.

– Diakonian haasteisiin kuuluu se, että monet ovet ovat sulkeutuneet työntekijöiden edestä viime vuosikymmeninä. Ennen kotikäynnit olivat olennainen osa diakoniatyötä. Nyt ihmiset ovat suojautuneet koteihinsa turvalliselle alueelle, jonne ei vähällä päästetä ketään ulkopuolisia. Monet ihmiset jäävät yksin. Suomessa on valtavasti yksinäisiä vanhuksia.

– Vanhusten asema on muutenkin huonosti hoidettu. Kun suuret ikäluokat vanhenevat, kirkko voi olla heidän puolestapuhujansa ja muistuttaa, ettei ihmisarvoa saa mitata yhteiskunnallisella hyödyllisyydellä.

Tuomiorovastin temput ja niksit vähissä

Tuomiorovastimme näkee kirkosta vieraantumisen trendin johtuvan siitä, että korkeamman elintason myötä kiinnostus kirkkoa kohtaan on kaikkinensa vähentynyt samalla kun on keskitytty entistä viihteellisempään elämänmuotoon ja kuluttamiseen.

– Kirkko näyttää sitä uskottavammalta, mitä huonommin yhteiskunnassa menee. Laman ja katastrofien keskellä tulee huomatuksi se arvokas työ, mitä kirkko tekee. Kun ihmisillä menee hyvin, kirkon työ taas jää helposti huomaamatta.

Millä konsteilla negatiivista jäsenkehitystä vastaan voisi taistella? Mitkä mahtavat olla 2000-luvun kirkon kukoistuksen niksit?

– En usko näissä asioissa mihinkään nikseihin tai temppuihin. Olennaista on se, että elämme ihmisten keskellä ja kuuntelemme heidän hengellisiä kysymyksiään, hätäänsä ja elämäntuskaansa. Kirkko ei saa eristäytyä inhimillisestä elämästä omaksi saarekkeekseen.

Suuria sanoja ja julistuksia välttävä kirkonmies ei liioin innostu listaamaan iskulauseitaan.

– Kaikki sloganit vanhenevat nopeasti. Olennaista on se, että kirkko pitää kiinni klassisesta, kolminaisuusopillisesta perustastaan. Jos jotain sloganeita pitää mainita, niin minulle ne ovat kymmenen käskyä, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous.

Matti Poutiainen ei tunnu olevan erityisen huolissaan kristinuskon tulevaisuudesta Suomessa.

– Kirkko tulee aina säilymään maan päällä. Se ei ole viime kädessä ihmisten vaan Jumalan varassa. Jumalan valtakunta hakee aina omat muotonsa. Olen sikäli luottavainen.

Teksti Janne Villa kuvat Jani Laukkanen