Esittelyssä: Lea Jakama

”Aluksi en ollut yhtään innostunut kiinteistönvälittäjän ammatista, mutta mieheni Eero sai minut taivutelluksi tähän. Olin saanut entisen talomme nopeasti myytyä ostettuamme tämän nykyisen paikan, ja tutut alkoivat haluta, että hoitaisin heidänkin kiinteistökauppansa, vaikken tiennyt alasta mitään. ’Sinusta tulisi hyvä välittäjä, kyllä sinun pitäisi välitystoimisto perustaa’, mieheni sanoi.

Olin siinä vaiheessa ollut kymmenen vuotta kotona lasten kanssa ja suunnittelin kouluttautuvani opettajaksi. Mieheni toimi yritysjohtajana. Lopulta sanoin että ok, suostun myymään yhden yksiön kuussa niin että saan vaaterahaa. Kävi niin, että ensimmäinen asunto jonka myin oli yksi Espoon kalleimpia sinä vuonna.

Siitä on nyt 21 vuotta. Herra on siunannut tätä välitystyötä niin, että nykyisin siitä saa leivän koko perheemme ja lisäksi viisi ulkopuolista työntekijää.

Hylkäämisen haava oli valtava

Kasvoin työläisperheessä Itä-Helsingissä. Äitini hylkäsi minut kun olin kahdeksan kuukauden ikäinen ja muutti Ruotsiin. Vanhempieni erottua isovanhempani adoptoivat minut, kun eivät nähneet muuta ratkaisua.

Jo nelivuotiaana tiesin, että biologinen äitini eli uuden perheensä kanssa Ruotsissa. Häpesin tavattomasti, että minut oli jätetty kuin nalli kalliolle. Vielä teini-ikäisenäkin pelkäsin jonkun koulussa saavan tietää, että vanhempani olivat oikeasti mummini ja vaarini. Hylkäämisen haava oli valtavan iso, mutta Jumala on parantanut sen.

Olin töissä kaikki kesät ja loma-ajat 13-vuotiaasta lähtien. Rahoilla ostin vaatteita itselleni ja myös isälle ja äidille jotain pientä, sillä olimme taloudellisesti hyvin tiukoilla.

Mieheeni tutustuin koulutansseissa, kun olin kuudentoista ja hän 17-vuotias. Viiden vuoden kuluttua menimme naimisiin. Ensimmäisen kotimme perustimme vanhempieni rintamamiestalon yläkertaan. Olimme kaksi tyhjätaskua, mutta kovia tekemään töitä.

Ylioppilaaksi kirjoitettuani pääsin toimistosihteeriksi kansaneläkelaitokselle, kävin joitain sihteerikursseja ja etenin johtajan sihteeriksi.

Perheeseemme syntyi poika. Kaksivuotiaana hänelle kehittyi niin paha astma, että lääkärin suosituksesta jäin kotiin hoitamaan häntä. Saimme myös tyttären.

Talousvaikeudet vetivät Herran lähelle

Meillä oli useita teollisia PKT-yrityksiä 80-luvun lopussa. Lamavuosina 90-luvulla yritykset joutuivat vaikeuksiin kysynnän hiipumisen ja markan devalvoinnin takia. Kaikki lainat oli vaihdettu valuuttalainaksi, ja yhtäkkiä markka devalvoitiin. Meillä oli hirveät velat. Miehenikin siirtyi välitystyöhön. Teimme ympäripyöreitä päiviä pystyäksemme maksamaan pankille ja selvitäksemme päivästä toiseen. Tänä päivänäkään en ymmärrä, miten lopulta saimme ne velat hoidettua.

Työssä tuli vastaan paljon laman vuoksi ahdinkoon ajautuneita perheitä, joiden kiinteistöjä jouduin realisoimaan. Kun vielä neljä minulle läheistä ihmistä kuoli lyhyen ajan sisällä, aloin olla romahduksen partaalla.

Ensimmäisestä asiakkaastani laulajatar Mariaheidi Rautavaarasta, joka oli räiskyvä persoona, oli tullut ystäväni. Hän näki, että olin ahdistunut ja uupunut. ’Mitä sinulle kuuluu’, hän kerran kysyi puhelimessa. Vastattuani että ’hyvää’ hän tokaisi: ’Älä viitsi mammalle valehdella, sinulle ei hyvää kuulu!’

Aloin itkeä hirveästi ja kerroin kaikista vaikeuksistani. Tiesin Mariaheidin uskovaiseksi, ja kun hän kysyi saako rukoilla puolestamme ja pyytää muitakin rukoilemaan, sanoin että ’juu, totta kai rukoilkaa’. Pidin itseäni uskovaisena, vaikken ollutkaan. Hädän hetkenä rukoilin, mutta muuten Jumala oli kaapissa.

Ryhdyin kirjeenvaihtoon teologianopiskelijan kanssa, joka asui Mariaheidillä vuokralla. ’Nämä ahdistukset ja paha olo ovat merkkejä siitä, että Jumala kolkuttaa sydämeni ovelle. Hän toivoo, että antaisit elämäsi Jeesukselle’, hän kirjoitti. Vastasin että en voi – ’mieheni jättää minut heti, jos en voi meikata ja minun täytyy kulkea kamalissa vaatteissa, Eero ei ala olla sellaisen naisen kanssa’. ’Jumala ei katso naamaasi eikä vaatteitasi, kunhan olet säädyllinen. Jumalan katsoo sinun sydämen asennettasi’, nuori teologi vastasi.

Olin niin loppu että päättelin, ettei minulla ole mitään hävittävää. Siinä yksin makuuhuoneessa polvistuin ja annoin elämäni Jeesukselle. Tein sen varmaan kolme, neljä kertaa ja toivoin, että Jumala antaisi jonkun merkin, mutta mitään ei tapahtunut. Ainoa muutos oli, että Raamattu alkoi kiinnostaa, kaipasin Jumalan sanaa ja luin sitä.

Viikon tai kahden kuluttua tytär kysyi, että ’äiti, miten olet näin muuttunut, ei kai sulla vain ole uutta miestä’. Kerroin tehneeni uskonratkaisun. ’Ehkä se on Jumalasta tuleva ilo ja rauha, joka minusta välittyy.’ Tytär sanoi tahtovansa samaa ja lähti mukaani raamattupiiriin.

Mieheni oli aluksi aika skeptinen, en uskaltanut paljonkaan näistä uskonasioista hänelle puhua. Kerran hän sitten sanoi, että ’ uskoontulosi on ihan ok, jos sinusta ei tule sen hullumpaa kuin Mariaheidi’. Hän pelkäsi, että minusta tulee hankala akka, joka vain tikulla sorkkii toisten syntejä. Kului kuusi kuukautta, ja mieskin halusi tehdä uskonratkaisun. Miehen kanssa ollaan puhuttu, että ilman niitä talousvaikeuksia hän ei varmaan olisi tullut uskoon. Niiden kautta meidän perhe vedettiin Herran lähelle.

Aloin käydä Ulla-Christina Sjömanin johtamissa rukousilloissa Munkkivuoren kirkossa. Ensimmäisestä kerrasta lähtien minun oli siellä hirveän hyvä olla, olin kuin pumpulissa. Jumala alkoi hoitaa haavojani. Asiat, jotka ennen olivat olleet niin kipeitä ja arkoja, että olin haudannut ne jonnekin syvälle, eivät enää olleetkaan arkoja. Pystyin puhumaan niistä. Ymmärsin, että vaikka olosuhteet ympärilläni olisivat mitkä, sen ei tarvitse nujertaa. Jumala antaa ilon ja rauhan. Jumalasta tuli se olkapää, johon saatoin nojata.

Rukousvastaukset, joita aloin saada, tuottivat suunnatonta iloa: maailmankaikkeuden Valtias vastaa tällaisen pienen kiinteistövälittäjän rukouksiin! Nyt olen jo vuosia toiminut rukous- ja sielunhoitoavustajana Munkkivuoren kirkossa pidettävissä rukousilloissa.

Jumala lähettää asiakkaamme

Kun välittäjänä menen uuden asiakkaan luo, hän ei luonnollisestikaan tiedä, että olen uskova. Kun yhdessä tehdään sitä ’elämän suurinta kauppaa’, vähitellen välillemme syntyy luottamuksellinen suhde. Asiakas voi kertoa elämästään paljonkin, jakaa huoliaan.

Silloin saatan kertoa, että olen uskova ja teen vapaaehtoista rukoustyötä Munkkivuoren kirkossa ja sanon: ’Jos haluat, että tämä asia viedään Herran eteen, voin toimittaa rukouspyynnön eteenpäin.’ Tähän asti kukaan ei ole kieltäytynyt, vaan kaikki ovat riemulla ottaneet vastaan mahdollisuuden saada rukousapua. Moni on halunnut myös tulla rukousiltaan.

Eräällä miehellä, jonka kiinteistökauppaa hoidin, oli avioero ja voimassa oleva lähestymiskielto. Lapset olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Mies kierteli Lauttasaaren siltoja miettien, mennäkö mereen vai ei. Hän tuli Munkkivuoren iltaan ja jätti rukouspyynnön alttarille. Teimme sopimusrukouksen: pyysimme yhdessä Jumalalta pariskunnan välien eheytymistä. Mies pyysi vaimoltaan anteeksi ja kertoi, että eräs kiinteistövälittäjä on kulkenut hänen rinnallaan. Vaimo huomasi, että miehessä oli tapahtunut muutosta, ja tuli hänkin esirukousiltaan. He löysivät uudelleen toisensa. Välit lapsiin ovat kunnossa. Jumala antoi heille täysin uuden alun. Näitä tapauksia on ollut muitakin.

Kiinteistökaupan tehtyämme annamme asiakkaalle pastori Antti Kruusin valmistaman ikonin, jonka takana lukee: ’Jumalan siunausta teille ja uudelle kodillenne. Lea ja Eero Jakama.’ Usein käy niin, että muutaman vuoden kuluttua asiakas ottaa meihin yhteyttä, kun hänen elämäänsä on tullut vaikeuksia ja hän kaipaa hengellistä apua. Koen että Jumala lähettää asiakkaamme. Hän on firmamme pääjohtaja.

Vien rukouksessa Jumalan eteen kaikki kiinteistökaupat siinä missä muutkin asiat. Jumala voi myydä jopa inhimillisesti katsoen mahdottomia paikkoja. Jumalalta voi pyytää mitä vain ja hän sitten ratkaisee, miten vastaa – vastuuhan on hänen. Kaikki asiat, mitä sydämellä on, pitää kääntää rukoukseksi ja jäädä sitten odottamaan, miten meitä viisaampi ihana Isä vastaa. Ei hän tietenkään aina vastaa niin kuin toivon, ei hän meiltäkään kaikkia myy, mutta silloin hänellä on varmasti syynsä. Olen pyytänyt hänen apuaan ja tehnyt osuuteni. Ylijohtaja sitten päättää, miten vastaa.

Nyt kun uutiset ovat täynnä finanssikriisiä, mieleeni on noussut se tuska, jota Suomessa edellisen laman aikana koettiin. Kun minulla uskovaisena on näitä tuntemuksia, mitä mahtaakaan olla niillä, jotka eivät pysty turvautumaan Herraan! Pyrin rakentamaan arkipäivän turvallisuuden yhä enemmän Herran varaan, riippumaan entistä lähemmin hänessä. Hän ei horju eikä heilu, vaan pitää meistä huolen tavalla tai toisella.

En enää uskaltaisi elää ilman Jumalaa. Jos luopuisin Jumalasta, putoaisin heti. Elämä ilman Jumalaa olisi täysin tyhjää.

Olen Jumalalle kaiken velkaa

Välitystyön ja rukoustyön lisäksi päiviini ei juuri muuta mahdu. Kokkarikutsut heitän suoraan roskiin. Vaatekaupassa myyjä alkoi esitellä minulle iltapukuja. Pohdin siinä ääneen, että ’missä minä näitä pitäisin – asuntoesittelyssä vai kirkossa’.

Kiinteistövälitystoimistomme sijaitsi monta vuotta kotonamme, mutta vuonna 2001 rakensimme vanhan talomme viereen uuden talon, jossa mieheni ja minä nyt asumme. Sisustuksessa päädyin valkoiseen. Työssä tulee vastaan niin monenlaisia sisustustyylejä ja värimaailmoja, että päivän päätteeksi valkoinen rauhoittaa. Vuosien mittaan makuni on pelkistynyt. Kun ostan kukkia, nekin ovat yleensä valkoisia.

Kaikki kaunis on aina vetänyt minua puoleensa. Oppikoulua käydessäni kuljin usein isän autolla säästääkseni bussirahoja. Iltapäivällä odottaessani isän pääsyä töistä saatoin viettää Stockmannilla kolmekin tuntia ilman rahaa katsellen kaikkia ihanuuksia lasi-, sisustus- ja vaateosastolla. Jos jotain pientä tästä joskus saisi, ajattelin. Jumala on täyttänyt moninkertaisesti sen, mistä silloin aikanaan salaisesti haaveilin.

Jumala on niin hyvä! Hän on niin hyvä ja rakastaa meitä niin valtavasti, että emme edes tajua sitä. Ihmisten keskeinen rakkaus ei koskaan voi olla lähelläkään sitä, mitä Jumalan rakkaus meitä kohtaan on. Olen Jumalalle velkaa kaiken – kaiken!”

Teksti Kristiina Miettinen
Kuva Jani Laukkanen