Hanasaaren johtaja Gunvor Kronman: Heikoimpia on aina autettava

 

Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja Gunvor Kronman puhuu sujuvasti molempia kotimaisia.

 

– Äitini on suomenkielinen ja isäni ruotsinkielinen. Meillä on aina puhuttu molempia, mutta monet pitävät minua ruotsalaisena jo nimenikin tähden.

 

– Kaksikielisyydessä on puolensa. Voin valita, millä silmälaseilla katson, edustanko valtaväestöä vai vähemmistöä.

 

Mutta on siitä haittansakin. Gunvor Kronman tietää hyvin, miltä tuntuu kuulua vähemmistöön.

 

– Monet käyttävät suuria yleistyksiä puhuessaan suomenruotsalaisista. Joudun jatkuvasti torjumaan väitteitä ’tollasia ne on’. Aina on ylitettävä ennakkoluulojen kynnys, ennen kuin saa olla se, kuka oikeasti on.

 

Jokainen meistä tuntee väitteet: ’Kaikki suomenruotsalaiset ovat rikkaita ja syntyneet kultalusikka suussa.’

 

– On ihan eri asia olla pohjalainen maanviljelijä kuin helsinkiläisen yläluokan vesa, Gunvor Kronman puuskahtaa.

 

Isän puolelta hänen juurensa ovat syvällä Pohjanmaan mullassa. Kronmanit ovat kotoisin Lapväärtistä, joka on maaseutupitäjä Kristiinankaupungin kupeessa.

 

Kronman nostaa kissan pöydälle kysyessään, miksi ruotsinkielistä vähemmistöä saa Suomessa rauhassa morkata. Se on hyväksyttyä, eikä monikaan väitä vastaan. Vaikka häntä kotimaassa pidetään ruotsalaisena, ulkomailla hän on ilman muuta suomalainen. Puolisonsa kotimaassa Tanskassa, jossa hän asui perheineen kuutisen vuotta, hän kohtaa toisenlaisia yleistyksiä.

 

– Siellä tiedetään Suomesta hirveän vähän. He pitävät meitä yhä puukon kanssa riehuvana, vodkaa lipittävänä ja huonoja elokuvia tuottavana porukkana.

 

Vähemmistöön kuuluminen on ollut osaltaan vaikuttamasta siihen, että Gunvorista kasvoi heikoimpien oikeuksien puolustaja.

 

Pahuutta on
vaikea kestää

 

Ennen siirtymistään kulttuurikeskuksen johtajaksi Gunvor Kronman työskenteli yli kymmenen vuotta Punaisessa ristissä eri tehtävissä. Maailman kriisipesäkkeisissä matkustaessaan hän näki paljon sellaista, mitä yleensä katselemme salonkikelpoisiksi kuviksi siistittyinä telkkareistamme.

 

– Johdonmukaisen pahuuden kohtaaminen on erittäin raskasta. Toiseen ihmiseen kohdistuva laskelmoiva, pohjaton raakuus on niin käsittämätöntä, etten ole vielä vuosien jälkeenkään voinut puhua kaikesta näkemästäni julmuudesta, hän sanoo hiljaa.

 

– On tuskallista myöntää, että pahuus asuu meissä jokaisessa. Ehkä kaikkein vaikeinta on tunnustaa, että sopivissa olosuhteissa pahantekijä voisin olla minä itse. Että en ole yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan.

 

Vaikka pahuuden kohtaaminen lamauttaa, sitä vastaan on tehtävä työtä. Muuta keinoa ei ole.

 

– Kaikkein hirveimmissäkin tilanteissa ihminen voi aina valita hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä.

 

Toisinaan Gunvor Kronman tuntee taistelevansa tuulimyllyjä vastaan.

 

– Ihmisoikeuksien kannalta maailma on menossa huonompaan suuntaan. Siltä näyttää ainakin, kun katsoo aikaa kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Kansainvälisen yhteisön mahdollisuudet valvoa ja turvata rauhaa ovat heikentyneet. Se on syönyt uskottavuutta. Tarvittaisiin uusia toimintatapoja vanhojen ja kuluneiden tilalle.

 

– Toisaalta edistymistäkin on nähtävissä. Demokratia vain etenee niin äärettömän hitaasti, että sitä on lyhyellä aikavälillä vaikea huomata.

 

Kehitysapu irti
budjetista

 

Kansainvälisten selkkausten selvittämisen suhteen Gunvor Kronman ei näe muuta mahdollisuutta kuin dialogin.

 

– Se on hidasta ja vaikeaa, mutta kuitenkin ainoa, mikä meillä on. Vihaa ei lakeja säätämällä pystytä poistamaan. Siihen voi vaikuttaa ainoastaan vuorovaikutuksella.

 

Kehityspolitiikan asiantuntijana Kronman pahoittelee sitä, että Suomi on pudonnut kelkasta, mitä tulee kansainväliseen humanitääriseen työhön. Annamme alle puoli prosenttia kansantulosta kehitysyhteistyölle. Olemme kaukana Yhdistyneiden Kansakuntien suosittamasta 0,7 prosentista.

 

– Varaa meillä kyllä on enempäänkin, poliittista tahtoa ei. Heikompien auttaminen on tahdon asia ja eettinen valinta. Silti budjettiriihessä tapellaan joka vuosi siitä, paljonko kehitysapua annetaan. Mielestäni kehitysyhteistyörahoitus pitäisi irrottaa kokonaan budjetista, niin se kädenvääntö loppuisi.

 

– Olemme pudonneet eurooppalaisen kehitysavun hännille ja menettäneet sen myötä uskottavuuttamme kansainvälisillä areenoilla.

 

Suomalaiset tekevät kehitysyhteistyötä muun muassa Afrikassa. Rahat menevät koulutukseen, korruption vastaiseen työhön, naisten aseman parantamiseen, maa- ja metsätalouteen ja terveydenhuoltoon.

 

– On hyvä, että ollaan kriittisiä ja valvotaan sitä, mihin raha menee. Mutta se ei saa olla tekosyy kieltäytyä auttamasta.

 

– Heikoimpia on autettava, vaikka siitä ei ikinä saataisi penniäkään. Kehitysapu on arvokasta sinänsä, ilman pienintäkään hyötyä. Jos emme puolusta inhimillisyyttä, emme enää ole ihmisiä.

 

Kehitystä ei voi
pysäyttää

 

Suomi on tulevaisuudessa yhä monikulttuurisempi. Tätä kehitystä ei voi pysäyttää. Jos siihen ei varauduta nykyistä paremmin, Gunvor Kronman näkee edessä vaikeita aikoja. Hän toistaa jälleen vuorovaikutuksen välttämättömyyden.

 

– Viimeistään vähemmistökysymysten kärjistyminen pakottaa dialogiin. Mutta tulokkaiden kanssa on lähdettävä keskusteluun jo ennen kuin ongelmia tulee.

 

– Muuttoliike pakottaa myös omaan arvokeskusteluun. Miettimään, mikä on meille tärkeää ja luovuttamatonta. Erilaisuuden kanssa voi elää rauhassa vasta, kun tuntee oman pohjansa.

 

– Jos seisomme rohkeasti arvojemme takana, uudet tulokkaat hyväksyvät ne ja kunnioittavat niitä.

 

Kronman huomauttaa, että omien arvojen miettiminen ei muutenkaan ole pahitteeksi.

 

– Jos en tiedä kuka ja millainen olen, kadotan itseni ja olen kaikkien tuulien ja virtausten vietävissä.

 

Liberaali läntinen maailma on tulvillaan esimerkkejä siitä, mitä selkeiden arvojen puuttumisesta seuraa.

 

– Jos selvästi määriteltyjä omia yhteisiä arvoja eikä pelisääntöjä ole, avataan ovia eri ihmisryhmien väliselle vihalle.

 

Gunvor Kronman väittää, että meidän on tunnistettava vastuumme maahanmuuttajista.

 

– Vieraaseen maahan muuttaminen on rankkaa kenelle tahansa. Oudossa ympäristössä ihminen etsii luonnostaan suojaa tutusta ja turvallisesta. Jos häntä hyljeksitään, fundamentalismin riski kasvaa.

 

– Valtaväestön velvollisuus on ottaa joukkoonsa uudet tulijat. Niin vältytään turhilta yhteentörmäyksiltä ja estetään ääri-ilmiöiden kehittymistä.

 

Kronman vakuuttaa, että suomalaiset eivät ole sen ennakkoluuloisempia kuin muutkaan kansat.

 

– Historiallisista syistä johtuen emme vain hevin luota vieraisiin.

 

Kristinusko velvoittaa
auttamaan

 

Gunvor Kronman on vakaumuksellinen kristitty. Siitä perustasta nousee halu toimia maahanmuuttajien ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta.

 

– Usko ei ole pakkopaita, joka vaatii katsomaan maailmaa vain yhdellä tavalla. Se velvoittaa tekemään valintoja ja käyttämään toisten hyväksi niitä lahjoja ja mahdollisuuksia, joita jokaisella on, hän pohtii.

 

– Minulla on aina ollut voimakas halu tehdä jotakin, jolla on todellista merkitystä. Helpolla pääseminen ei saa olla tärkeintä, vaikka mukavuudenhalu iän myötä kasvaakin, Kronman nauraa.

 

Hanasaaren johtaja tunnustautuu perusluterilaiseksi.

 

– Olin aikoinani innokas seurakuntanuori. Se joka raamattupiireissä teki aina ne ikävät kysymykset. Etsin ehdotonta totuutta ja merkkejä. Halusin olla ehdottoman varma siitä, että olin Jumalan tahdossa. Mutta merkkien seuraaminen on iän myötä menettänyt merkitystään.

 

– Varma tieto ei olekaan enää niin tärkeää. Uskolle antautuminen on heikkouden tunnustamista. Sen myöntämistä, etten voi tietää enkä hallita kaikkea, Gunvor Kronman muotoilee.

 

Rukous on hänelle elinehto. Se on dialogia Jumalan kanssa.

 

Opillisuus puolestaan on ollut Kronmanille aina vähän vaikeaa. Tärkeämpää on Jumalan olemassaolo kuin uskonnollinen oikeaoppisuus. Häntä ei saa vänkäämään naispappeuden oikeellisuudesta.

 

– Kristinusko antaa minulle raamit ja kielen, joiden avulla voin käydä läpi elämää suurempia kysymyksiä, kuten hyvyyden ja pahuuden ongelmaa. En jaksa tuhlata energiaa siihen, kuka on enemmän oikeassa, tai mikä on luotettavin raamatuntulkinta. Käytän voimavarani mieluummin merkityksellisempiin asioihin.

 

Teksti: Sari Varpula

Kuvat: Jani Laukkanen

 

 

 

 

Kuka Gunvor Kronman?

 

- Helsinkiläinen 43-vuotias kahden lapsen äiti

- Filosofian maisteri

- Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja

- Hallituksen kehityspolitiikan delegaation puheenjohtaja (rkp)

- Hallitusammattilainen mm. YLE, SNS; Konstsamfundet, Sparbankstiftelesen

- Pohjoismaisen Neuvoston neuvonantaja ja koordinaattori 1994-1999

- Suomen Punaisen Ristin johtaja 1999-2003

- Pohjoismaiden Punaisten Ristien koordinaattori 1994-1996

- Kansainvälisen Punaisen Ristin keski- ja länsi-Afrikan pääneuvottelija 1992-1994