Historia opettaa kriittisyyttä

 

Omaa aikakauttamme on kuvailtu maallistuneisuuden ajaksi ja erään määritelmän mukaan elämme jälkiuskonnollisessa Euroopassa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.

 

Uskonto on tärkeä kulttuurin säilyttäjä. Joskus se on myös liikkeelle paneva voima yhteiskunnassa.

 

– Maamme sivistys ja kansalaismoraali ovat rakentuneet luterilaisen kirkon pohjalle. Suomessa luterilaisuus luo yhä edelleen voimakasta yhtenäisyyttä, sanoo professori Seikko Eskola.

 

Uskonnon merkitys näyttää maailmanlaajuisesti yhä kasvavan varsinkin kansainvälisessä politiikassa. Professori Seikko Eskolan nykypäivää ja historiaa eri näkökulmista käsittelevä kirja Historian kuolema ja kulttuurien taistelu esittelee maailmanhistorian suuria linjoja uuteen tutkimustietoon tukeutuen.

 

Historian syvällinen ymmärtäminen on tärkeää, sillä monet nykypäivän kriiseistä juontavat juurensa menneisyydestä. Eskolan kirja valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Kirjailija itse sanoo olleensa valinnasta yllättynyt, sillä hän ei kirjoittanut teostaan erityisesti kirkolliselle aktiiviväestölle, vaan laajemmalle yleisölle.

 

– Kirjassa käsittelen kristinuskon merkitystä maailmanhistoriassa ja nykyajassa, joten tuon kristillisiä näkökohtia esiin, vaikka se ei olekaan ensisijainen tarkoitukseni, Eskola kertoo kirjansa taustoista.

 

– Olen vuosien ajan pohtinut uskontoon ja historiaan liittyviä asioita sekä tutkijana että opettajana. Kirja heijastaa henkilökohtaista arvomaailmaani, jossa kristinuskolla on merkittävä osa.

 

Eskola on tehnyt elämäntyönsä Tampereen yliopiston yleisen historian professorina ja dosenttina Helsingin yliopistossa. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1997. Eläkevuodet ovat kuluneet pääasiassa kirjoittamalla sekä lukuisissa luottamustoimissa, kuten kirkkohallituksen jäsenenä.

 

Eskolan pariskunta asuu tunnelmallisessa kodissa Helsingin Käpylässä. Täällä saman kadun varrella Seikko vietti lapsuutensa ja parikymmentä vuotta sitten hän palasi kotikulmilleen.

 

– Aloitin nuorukaisena teologian opinnot, ajatuksenani oli ryhtyä uskonnonopettajaksi. Vaikka historia sitten voittikin uravalinnassa, olen läpi elämäni toiminut monin tavoin kirkon yhteydessä, hän kertoo.

 

Kommunismin
ihailu ja tuho

 

Eskolan oman elämän aikana maailma on muuttunut todella paljon. Yksi merkittävimmistä muutoksista oli Neuvostoliiton romahtaminen, tapahtuma, jonka harva uskoi toteutuvan.

 

– Kävi niin kuin minusta oli oikein, sillä kommunistinen maailmanjärjestys perustui häikäilemättömään sortoon. Hämmästyttävää oli se, että yhteiskunta kukistuikin sisäiseen heikkouteensa ja taloudelliseen kehittymättömyyteen. Ongelmista huolimatta länsimaissakin kuviteltiin, että imperiumi pidettäisiin kasassa hamaan tulevaisuuteen vaikka sitten aseiden voimalla.

 

Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten länsimaissa riitti myös neuvostojärjestelmän ihailijoita. Etenkin 1930-luvulla, jolloin miljoonien ihmisten kuolemaan johtanut Stalinin terrori oli valloillaan, Neuvostoliitossa vieraili valtion kutsumina eurooppalaisia kulttuurielämän vaikuttajia, yhteiskuntatutkijoita sekä kirkon miehiä. Palatessaan he kertoivat ihaillen uuden yhteiskunnan rakennustyöstä.

 

Historiasta voi
oppia kriittisyyttä

 

Kirjassaan Eskola toteaa, että oleellista ei ollut niinkään se, että näille vieraille esiteltiin todellisuuden sijasta upeat neuvostokulissit, vaan ratkaisevaa oli heidän halunsa uskoa näkemäänsä. Suomalaiset sosialismin pyhiinvaeltajat lähtivät liikkeelle vasta 1970-luvulla taistolaisuuden innoittamina. Laput silmillä kuljettiin silloinkin.

 

Eskolan omasta tarkkanäköisyydestä kertoo hänen toimintansa Kanava-lehden päätoimittajana. Myös suomettuneisuuden vuosina lehdessä julkaistiin lukuisia neuvostojärjestelmään kriittisesti suhtautuvia artikkeleja, joissa käsiteltiin Itä-Euroopan huonoja oloja, Neuvostoliiton talouden heikkoutta ja demokratian puutetta.

 

– Historiasta voi oppia ainakin kriittistä asennetta erilaisiin muodissa oleviin aatteisiin ja suhtautumaan pidättyväisesti myös siihen, mistä media kulloinkin on innoissaan. Aivan kaikkea ei tarvitse uskoa, vaikka se tuntuisikin houkuttelevalta. Mutta joskus todellisuus on niin kamalaa, että se torjutaan. Tällainen oli esimerkiksi juutalaisten joukkotuho, jota ei aluksi kyetty uskomaan, vaikka sen etenemisestä alkoi olla tietoa.

 

– Ateismiin perustuvan Neuvostoyhteiskunnan kohtalo oli myös osoitus siitä, että ilman uskontoa ihmisiä ei pystytä innoittamaan eikä antamaan elämälle merkitystä, Eskola huomauttaa.

 

Yhteiskuntaetiikka
ja kristinusko

 

Uskonto on olennainen elementti kulttuurin ylläpitämisessä. Kun uskonnon asema heikkenee, menettää kulttuuri elinvoimaansa.

 

Suomessa kirkon vaikutus on edelleen merkittävä: kymmenen käskyä ja niiden sisältämä yhteiskuntaetiikka vaikuttavat yhä. Itärajan takana taas avautuu erilainen maailma, jossa yritteliäisyys, aktiivisuus ja taloudellinen kehitys on toista.

 

– Luterilaisuus on meillä edelleenkin vahva pohjavirta ja yhteisyyttä luova tekijä maallistumisesta ja kirkon valta-aseman heikkenemisestä huolimatta. Se näkyy edelleen vaikkapa perhearvoissa tai siinä, että maassamme ei ole korruptiota, Eskola pohtii.

 

Kristillisten ihanteiden pohjalta kehittynyt demokratia toteutui ennen toista maailmansotaa nimenomaan protestanttisessa maailmassa. Vain Ranska oli tässä kehityksessä poikkeus ja ainoa katolinen maa, jossa demokratia toimi jo ennen toista maailmansotaa.

 

– Ehkä ajatus yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta on uponnut paremmin luterilaiseen kulttuuriympäristöön, jossa ihmiset ovat henkilökohtaisesti vastuussa Jumalan silmien edessä ilman välittäjiä.

 

Demokratian vienti
ja islamin nousu

 

Länsimaista tehdään usein poliittista lähetystyötä demokratian nimissä. Eskolan mukaan Yhdysvaltain presidentti George W. Bush harjoittaa miekkalähetystä, kun taas esimerkiksi Suomen presidentti ja ulkoministeri käyttävät lähetystyön perinteisiä menetelmiä ja pyrkivät edistämään tasa-arvoa opetuksen ja yhteistyön kautta.

 

Miekkalähetys ei ainakaan Irakin kokemuksen valossa näytä tuottavan toivottuja tuloksia.

 

Uskontojen vastakkainasettelun ja etenkin islamin ja länsimaisen kulttuurin välisten ristiriitojen voi ounastella vain pahenevan tulevaisuudessa. Nousevan islamin länsimaihin kohdistama kritiikki ei perustu niinkään kristinuskon vastustamiseen, vaan länsimaiden edustaman maallistumisen ja sitä seuranneen moraalittomuuden leviämiseen.

 

Lähihistoriassa tilanteet ovat muuttuneet nopeasti. Vielä 1970-luvulla islamia pidettiin heikkenevänä tekijänä, eivätkä esimerkiksi sen aikaiset suomalaiset tietosanakirjat uhranneet paljoakaan palstatilaa islamilaisen maailman esittelyyn.

 

Historia voi nostaa
kansallista itsetuntoa

 

Eskola muistuttaa, että aina 1500-luvulle asti islamilainen maailma oli paljon kehittyneempi kuin Eurooppa.

 

– Menneiden aikojen suuruuden ajattelu on muslimeille merkittävä itsetuntoa kohottava seikka.

 

Hänen mukaansa islamin aseman voimistumisen taustalla on muuttunut yhteiskuntarakenne.

 

Korkean syntyvyyden maissa väestörakenne on vinoutunut, eikä yhteiskunta anna menestyksen mahdollisuuksia nuorelle väestölle.

 

– Esimerkiksi Iranin väestöstä kaksi kolmasosaa on alle 30-vuotiaita ja monet työttöminä. Näyttääkin siltä, että ongelmat nousevat nimenomaan sosiaalisesta näköalattomuudesta, Eskola analysoi.

 

Historialla on usein suuri merkitys kansallisen itsetunnon kannalta. Historiaa myös hyödynnetään politiikassa varsinkin kaunan nostattamiseksi. Tämä nähtiin esimerkiksi Jugoslavian sotien yhteydessä, kun Slobodan Milosevich lietsoi vihan ilmapiiriä kuuluisassa puheessaan Kosovo Poljessa vuonna 1989, samassa paikassa, jossa kuusivuosisataa aiemmin serbit olivat sotineet ottomaaneja vastaan.

 

Suomalaisille taas selviäminen Venäjän ajan sortovuosista ja talvisodan koetuksista ovat syystäkin melkoisia kansallisen itsetunnon ja ylpeyden aiheita. Maamme nousu onkin ollut huimaa.

 

– Köyhästä, Venäjään kuuluneesta maasta on kehittynyt taloudellisesti ja poliittisesti vahva valtio. Tänä vuonna olemme luotsanneet Euroopan Unionia puheenjohtajamaan ominaisuudessa. Se on melkoinen kehityskulku pienelle maalle, Eskola muistuttaa.

  

Teksti Arja-Leena Paavola

Kuvat Markku Mattila