Hoitotyötä leikkaussalissa

 

Leikkaussalissa oli meneillään tavallinen työpäivä, kun erikoissairaanhoitaja Maritta Laiho ja hänen työtoverinsa alkoivat pari vuotta sitten puhua vanhoista asioista: kuinka leikkaustekniikat ovat muuttuneet, kirurgit vaihtuneet ja hoitajien työ kehittynyt vuosikymmenten mittaan – nykyään Diacor sairaalana tunnetussa Helsingin diakonissalaitoksen sairaalassa.

 

– Innostuksen valtaamana, kuin kutsun lailla ymmärsin, että minun tehtäväni oli kerätä muistitietoa leikkaussalin hoitajilta. Hyvin pian oivalsin myös, keitä haastattelisin. Pääosa heistä työskenteli leikkaussalissa jo silloin, kun tulin opiskelemaan diakonissalaitokselle vuonna 1971, Laiho kertoo.

 

Syntyi kirja Leikkaussalissa vallitkoon hiljaisuus. Kirjapaja 2005.

 

Diakonissan
kutsumus

 

Ylioppilaaksi päästyään Karkusta kotoisin oleva Maritta Pännäri tiesi haluavansa juuri diakonissaksi.

 

– Kotiseurakunnassani aloitti ensimmäinen diakonissa 1960-luvun lopulla. Seurakuntatyön ja hoitotyön yhdistelmä näytti monipuoliselta ja kiinnostavalta ammatilta. Lisäksi olin jo yhdeksänvuotiaana kokenut hengellisen heräämisen. Silloin opettaja Elias Lemmetyinen kävi puhumassa kotikyläni koululla.

 

Hengelliset asiat olivat kotoakin tuttuja. Isä Jussi Pännäri hoiti luottamustehtäviä seurakunnassa, ja lahjoittipa hän aikanaan tontinkin nyky-Vammalassa sijaitsevan Salokunnan kirkon rakentamista varten.

 

Lemmetyisen puheita kuulleen lapsen mieleen jäi itämään ajatus siitä, miten Jumala ”oli piirtänyt hänet kättensä hipiään”. Samat sanat (Jes. 49:16) Maritta Laiho sai myös diakonissavihkimyksen yhteydessä annettuun diakonissantauluunsa. Sanoihin sisältyy yhtä hyvin diakoniatyön motiivi kuin tavoitekin.

 

Turvallinen
ympäristö

 

Helsinki veti puoleensa opiskelukaupunkina, sillä sinne lähti opiskelemaan myös Maritta Pännärin tuleva aviomies Jukka Laiho. Parin seurustelu oli alkanut jo lukioaikana. Aluksi tuleva diakonissa asettui kuitenkin asumaan opiskelupaikkansa asuntolaan, sisarkotiin, Piispala-nimiseen kahden hengen huoneeseen.

 

– Se oli turvallinen ympäristö maalaistytölle. Kavala maailma oli kaukana luostarimaisesta yhteisöstämme, ainakin Pitkänsillan toisella puolella, Maritta Laiho muistelee.

 

Kahden vuoden kuluttua pariskunta meni naimisiin, ja ensimmäinen yhteinen koti oli Satakuntalaisen osakunnan talossa Lapinrinteessä.

 

– Silloin ei enää tarvinnut naimisiin menon takia erota diakonissalaitoksen sisaryhteydestä, niin kuin aikaisemmat sukupolvet joutuivat vielä 1960-luvulle asti tekemään, rouva Laiho kertoo.

 

Kun diakonissalaitos perustettiin vuonna 1867, pidettiin itsestään selvänä, että diakonissan, sisaren, kutsumus oli niin kokoaikainen ja kokonaisvaltainen, että siinä saattoivat toimia vain perhehuolista vapaat naiset. Näkemystä tuki saksalaisen mallin mukainen sisarkotijärjestelmä täysihoitoineen ja vanhuudenturvineen kaikkineen.

 

Tiivis
työyhteisö

 

Sata vuotta myöhemmin ajat olivat toiset. Vuonna 1953 voimaan tullut työaikalaki koski myös sisaria. Sitä mukaa kuin naisten työssäkäynti oli lisääntynyt, ei perhettä ja hengellisenä pidettyä kutsumusammattiakaan pidetty enää toisensa pois sulkevina vaihtoehtoina.

 

Tosin monet sairaalassa työskentelevät sisaret, joiden oppilasaika oli alkanut 1940- ja 1950-luvulla ja joihin Maritta Pännäri tutustui opiskelemaan tulleessaan, elivät ja asuivat yhä sinkkuina sisaryhteisössä. Heidän kotinaan oli yksiö diakonissalaitoksen pihapiirissä.

 

– Totta kai raja työ- ja vapaa-ajan välillä oli häilyvä Silti – toisin kuin usein ajatellaan – tiiviillä yhteisöllä oli hyvätkin puolensa. Syntymä- ja nimipäiviä vietettiin yhdessä, ja lenkille ja kirkkoon löytyi tuttua seuraa. Yhteisö hoiti ja kantoi jäseniään niin, ettei kenenkään tarvinnut jäädä kantamaan työnsä painolastia yksin.

 

Leikkaussali
kotipesänä

 

Kun Maritta Laiho valmistui diakonissaksi, hän meni pariksi vuodeksi töihin Kiikan seurakuntaan. Armeija-ajan jälkeen aviomies palasi Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Pariskunnan ”erillään asumisesta ei tullut oikein mitään”, ja niinpä myös vaimo muutti Helsinkiin töihin. Varsin pian hänet kutsuttiin töihin diakonissalaitoksen sairaalan leikkausosastolle.

 

– Vuodesta 1977 alkaen leikkaussali on ollut minulle kotipesä, josta käsin olen käynyt välillä töissä laitoksen muilla osastoilla: sisätautiosastolla, kirurgisella osastolla, kipupoliklinikalla ja potilaiden neuvontapalvelussa. Usean vuoden ajan toimin myös potilasasiamiehenä. Välillä olin myös seitsemän vuotta kotona hoitamassa perheemme kolmea lasta.

 

Viime vuosikymmenet ovat tuoneet monenlaisia muutoksia maamme ensimmäisen yksityissairaalan toimintaan.

 

– Diacor sairaalassa on enää vain yksi vuodeosasto, reilu kolmekymmentä potilaspaikkaa, sekä leikkausosasto. Lyhytkestoinen kirurgia on lisääntynyt niin, että useimmat potilaat kotiutuvat leikkauspäivänä. Sairaalaan kuuluu myös monipuolinen poliklinikka.

 

Hoitotyön
ydin

 

Potilasvirran nopeutuminen merkitsee muun muassa sitä, ettei diakonissalaitoksen sairaalalle aikoinaan ominaista hartauselämää enää ole: hengellisyys elää, jos elää, lähinnä vain hoitotyön ammattilaisten asenteissa.

 

Menetelmien ja välineiden kehittymisestä huolimatta hoitotyön ydin on säilynyt samana.

 

– Toisen ihmisen hoitaminen on käsillä tekemistä ja monella tavoin hienoa ja hienovaraista ammatillista työtä. Hoitajan on koko ajan, ja ensi hetkestä lähtien, pystyttävä puheellaan, äänensävyllään, ilmeillään ja eleillään kertomaan potilaalle, että hänestä välitetään. Hoitajan on myös osattava ajatella, että sairaus koskee koko ihmistä, ja vieläpä hänen läheisiään.

 

Niinpä hoitotyössä tarvitaan empatiakykyä, tunne- ja tilanneälyä. Laiho päättelee, että kykyjen, taitojen ja asenteiden taustalla on jotain, mitä ei pohjimmiltaan voida opettaa: myötäsyntyisiä persoonallisuuden piirteitä.

 

Ammatilliset
esikuvat

 

Osoittaakseen kunnioitustaan ammatillisille esikuvilleen Maritta Laiho keräsi oman alansa kokemustietoa: hiljaista tietoa, niin kuin nykyään sanotaan. Kirjaprojekti nousi sen pohjalta.

 

Työnantaja tuki hanketta, ja niinpä Laiho saattoi keskittyä siihen tekemällä hoitajan työtään puolitoimisesti. Leikkaussalissa vallitkoon hiljaisuus -kirjasta -tuli diakonissalaitoksen lahjakirja työntekijöilleen.

 

Aineistonkeruun yhteydessä syntynyt nauhoiteaineisto on talletettu diakonissalaitoksen museoon. Kirjasta on tekeillä äänikirja.

 

Huhtikuun alusta lähtien Marjatta Laihon työpaikkana on ollut Diacor-sairaalan lapsettomuuspoliklinikka.

 

Teksti: Ulla-Maija Vilmi

Kuvat: Jani Laukkanen 

 

 

 

Esinaisten elämänohjeita

 

”Tee se, mitä teet, mahdollisimman hyvin, ja tee se vitkastelematta loppuun asti, ettei tule henkisiä vammoja eli keskeneräisten töiden painoa”, neuvoi leikkausosaston osastonhoitaja, sisar Elli Paasivirta, joka jäi eläkkeelle vuonna 1970. Hän oli tullut oppilaaksi Helsingin diakonissalaitokselle vuonna 1931.

 

Paasivirran toinen ohje kuului: ”Leikkaussalissa vallitkoon hiljaisuus.” – Ohjeen noudattamisesta Maritta Laiho kirjoittaa: ”Metallisen kaarimaljan pudotessa lattialle hiljaisuus särkyi, mutta muuten kuljettiin melkein varpaisillaan.”

 

Seuraavan osastonhoitajan Ulla Venetmäen elämänohje liittyi työpäivän päättymiseen: ”Jos emme näe huomista, kaikki on anteeksi annettu.”