”Isän tehtävä on puolustaa lapsiaan”

Kun Helsingin keskustassa sijaitsevan talon hissi nousee ylimpään kerrokseen, porraskäytävässä tulee vastaan tutun näköinen tummaverikkö.

Sama nainen, Reetta, löytyy Hynnisten kodin seinillä olevista ihastuttavista muotokuvista. Laulajapuolisonsa kun on myös lahjakas kuvataiteilija.

Pekka Hakon taiteilijaelämäkerrassa Jorma Hynninen omalla maalla (Otava) kuvataan leppävirtalaisia maalaistalon lapsia, jotka löysivät toisensa jo teineinä. Pariskunta on onnistunut uskomaan ikuiseen rakkauteen puoli vuosisataa.


Uraisän
ristiriita

Jorma Hynninen, 68, on esiintynyt maailman merkittävimmillä oopperalavoilla. Laulajatähti on yhä hämmästyttävässä kunnossa.

Kansallisoopperan Aleksis Kivi -ensi-ilta sai kriitikko Veijo Murtomäen herkistelemään: Hynninen lauloi pääroolin ”riipaisevasti – – pala nousi kurkkuun. Mistähän saamme tulevaisuudessa hänen veroisensa baritonin ja suomalaisen sielunmaiseman armoitetun tulkin?” (HS 14.9.)

Muun muassa Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien johtajana – laulajanuran ohessa – toiminut professori sukkuloi aikanaan työn ja kodin välillä ja yritti antaa parhaansa molemmille.

Vuonna 1975 hän tuskaili päiväkirjassaan, miten kaikki on taiteen kannalta loistavasti, mutta rintaa kirpaisee ajatus lasten lapsuusajasta, joka on luiskahtamassa ohi.

”En pysty tarpeeksi ottamaan huomioon lähimpiäni – elän taiteilijaelämää. Koti on kuitenkin kaiken keskus. Siellä minä olen onnellinen, sieltä minä lähden ja sinne minä tulen. Miksi en voi antaa enemmän sille!”

Vuonna 1998 mies myöntää, että kotirintamaa usein yksin pystyssä pitänyt Reetta oli takavuosina toisinaan kovilla:

”Olin tuomitseva periaatteen mies, jolla oli aina työasiat mielessä. Tänä päivänä tilanne on toinen. Lastemme huumori sitoo perheemme tiukasti yhteen. Toinen yhteinen asia on tietysti musiikki.”

Markosta tuli laulaja, Ursulasta kanttori ja Laurasta harpisti.

”Ursula ja Laura ovat ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä, ja Marko on valloittava taiteilijapersoona. Lastemme keskinäinen erilaisuus on opettanut meitä vanhempia ymmärtämään monia suuria asioita kantapään kautta. – – En ole enää niin jyrkkä ja ehdoton kuin aikaisemmin. Olen joutunut opettelemaan suvaitsevaisuutta.”


Savolaisen jäärän
perintö

Vaikka Jorma Hynnisen oma isä ei ollut erityisen etäinen, niin siihen aikaan isät eivät osallistuneet lasten elämään kovin läheisesti.

– Läheisimmät muistot liittyvät siihen, kun pilkoin pikku kirveellä puita pimeässä liiterissä isän seurana tai kun istuin hänen harteillaan tullessamme pakkasyönä saunasta kotitupaan. Ja kun hän luki Tarzan-kirjaa ääneen keinutuolissa ja sain istua hänen sylissään, Jorma Hynninen muistelee silmät kostuen ja vahva baritoninsa vähän värähdellen.

– Muistan myös savolaissanontoja, kuten ”eläpä oo moksiskaan”. Kun olin jo vaativissa töissä, isä antoi sillä ymmärtää, että yritä nyt vain jaksaa. Ja aina kun lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, hän toivotti puhelimessa, että koeta pärjäillä.

Taiteilija on verrannut itseään isäänsä siinä, miten läheinen hän on pystynyt olemaan lapsilleen. Nuorimmainen Laura kiersi ulkomaanmatkoilla paljon mukana, ja vanhemmatkin lapset aina tilaisuuden tullen. Perheyhteys oli vahva varsinkin kesälomilla, jotka vietettiin Leppävirralla. Vantaalla asuessa liikuttiin yhdessä luonnossa.

– Tällaisilla muisteluilla olen koettanut itselleni vakuutella, että olen isänä ainakin yrittänyt tehdä kaiken, mikä niissä olosuhteissa oli mahdollista.

– Saattoihan siinä olla sellaista savolaisen jäärän perintöä – vähän isäni tapaan – , että olin omasta mielestäni vahvasti läsnä perheessä, vaikka vaimo hoiti lastenhoidon aika totaalisesti. Päivänpolttavissa kysymyksissä hän oli lapsia lähempänä ja minä enemmän taustatekijä.


Muuttuuko ihminen,
ja mihin suuntaan

Perinteisiin arvoihin ja käsityksiin kasvanut Jorma Hynninen koki ”suuren järkytyksen”, kun Marko-poika kertoi 16-vuotiaana olevansa homoseksuaali.

Itsesyytökset vaivasivat isää: oliko hän edesauttanut kasvatuksellaan pojan seksuaalista suuntautumista?

Jorma ja Reetta kysyivät apua tutulta papilta, jolta he saivat terapeutin yhteystiedot. Marko alkoi käydä terapiassa tarkoituksenaan muuttua heteroksi. Papin urasta haaveillut poika halusi sitä itsekin.

– Muistan, kuinka kovasti, vilpittömästi ja aidosti hän yritti muuttua. Hänellä oli tyttöystäviäkin, mutta ei niistä koskaan kehittynyt mitään vakavaa siinä merkityksessä kuin miehen ja naisen välillä. Jouduimme hyväksymään, ettei terapia auta, vaan tämä on Markon elämänkohtalo.

Marko koki hyvin raskaasti sen, että hänet savustettiin ulos tärkeimmästä yhteisöstään, seurakuntanuorista, ja tuomittiin julmasti helvettiin taipumuksesta, jolle hän ei tuntenut voivansa mitään.

– Minäkin olisin saattanut olla kivenheittäjä, ellen olisi ollut vuosien prosessin myötä pakotettu henkilökohtaisesti miettimään, mistä on kysymys. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää näitä asioita.

– Mielestäni homoseksuaalisuus on joidenkin ihmisten kohtalo, heidät on luotu sellaisiksi. Kun ihminen ei voi päättää itse asiaa, ei lähimmäiselläkään ole oikeutta tuomita. Meidän täytyy myös käyttää järkeämme ja ottaa huomioon nykyinen tieteellinen tietämys asiasta.


Kuolema kesken
Matteus-passion

Heti kun parisuhteiden rekisteröinti tuli mahdolliseksi Marko rekisteröi suhteensa ja ehti elää siinä 20 vuotta. Neljä vuotta sitten hän sai keuhkokuumeen, joka levisi äkisti aivokalvontulehdukseksi.

– Samaan aikaan olin laulamassa Espoonlahden kirkossa Jeesuksen roolia Matteus-passiossa. Kun palasimme Reetan kanssa illalla kotiin, soitimme sairaalaan kuulumisia. Marko oli koomassa. Vuoteen vierelle saapuessamme hän oli jo aivokuollut.

Jorma Hynninen kertoo, että poikansa elämän ja kuoleman kautta hänelle kirkastuivat entistä selvemmin Jeesuksen sanat armosta ja anteeksiantamuksesta. ”Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut.”

– Omalla tahdolla, voimalla ja pyrkimyksellä ei loppujen lopuksi selvitä tästä maailmasta. Minä uskon suurempaan Jumalan johdatukseen ja voimaan, joka säätää kaiken.

– Ihmisen elämä on ohuen langan varassa. Miten vähän me voimmekaan vaikuttaa moniin asioihin, vaikka olisimme olevinamme kuinka vahvoja esimerkiksi työelämässä.


Vanhemman
velvollisuus

Jorma Hynninen on Sanan monivuotinen lukija, minkä lisäksi hän lukee säännöllisesti myös Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Hän tuntee läheisesti lehden päätoimittajan puolisoineen, kuten jo Sana-lehteä julkaisevan Kansan Raamattuseuran perustajan Mauri Tiilikaisen.

– Tiilikaisen kaltaiseen vanhan polven positiiviseen patriarkkaan tutustuminen oli elämys. Hän oli viimeiseen asti täynnä henkistä voimaa. Oikeat hengenmiehet välittävät meille hengellistä viisautta pelkällä läsnäolollaan, josta kuohuu se koko vakaumuksen rikkaus.

Kristinusko ja kirkko ovat aina olleet körttiläisessä maaperässä kasvaneen oopperalaulajan tärkeimpiä tukipilareita. Hän on esiintynyt kirkollisissa tilaisuuksissa mahdollisuuksiensa mukaan.

Perehdyttyään suomalaisen kristillisyyden laajaan kirjoon mies haluaa korostaa, ettei tahdo loukata mielipiteillään ketään toisin ajattelevaa tai uskovaa.

– Ymmärrän kyllä, että homoseksuaalisuuden luonteesta ollaan kirkossa eri mieltä, myös Raamattuun perustuen, mutta minullakin on oikeus sanoa kantani. Enkä ole päätynyt siihen suinkaan kevytmielisesti.

– Koko perheemme kunnioittaa Markon elämää ja sitä, mitä hän sai aikaiseksi. Hän oli valoisa, iloinen ja energinen persoona, joskin välillä hyvin nopeasti tulistuva, kuten isänsäkin.

– Kaikella tapaa tässä vain yritän sanoa, että Markon elämä ja kaikki mitä sen kautta saimme, oli meille suunnattoman merkityksellinen. Ja isän velvollisuus on puolustaa lastaan – loppuun asti, pohtii Jorma Hynninen vakavana isänpäivän alla.


Lasten henkiset
oikeudet

Hyväntuuliseksi Jorma Hynninen muuttuu taas kiittäessään siitä, että vahva perheyhteys on jatkunut Markon kuoleman jälkeenkin.

Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, isänpäivänä jälkipolvilta on tulossa kortteja ja vieraita, jotka vakuuttavat kysymyksessä olevan maailman parhaan (iso)isän, Hynninen hymyilee.

Niin kuin heidän omat lapsensa saivat kristillisen kasvatuksen, hän toivoo, että kodit, koulut ja päiväkodit yhä ”jaksaisivat pitää kiinni tästä lapsen henkisestä oikeudesta saada kristinuskon siemen”.

Aikuisille tyttärilleen isä ei halua enää välittää suuria elämänviisauksiaan.

– Tytöt ovat hyvin itsenäisiä ihmisiä ja luotan heihin täydellisesti. Olen huomannut heidän olevan tässä vaiheessa aika viisaita ilman isänsä asioihin puuttumistakin…

– Isä ei voi enää muuta kuin rukoilla heidän elämälleen hyvää johdatusta, liikuttunut laulaja rykäisee ja selvittää ääntään.

Teksti Janne Villa
Kuva Jani Laukkanen