Jokainen on vastuussa itsestään

Pienenä poikana rakennusmies Ake Toivola juoksi kirveen kanssa riehuvaa isäänsä karkuun toisenkin kerran. Isän alkoholismi varjosti lapsuutta ja iski haavoja pojan sieluun. Hän alkoi juoda jo varhain. Viinarahat Ake hankki varastelemalla.

 

Poika oli hädin tuskin teini-iässä, kun elämä lähti urille, joita hän aikamiehenä pahoittelee.

 

Kuusitoistavuotiaana häkki heilahti, kun Toivola tuomittiin ryöstöstä. Siitä alkoi vuosikymmenten vuorottelu vankiloiden ja ehdonalaisten välillä.

 

Vaikka lapsuus oli risainen, Toivola ei etsi syyllisiä, eikä sysää vastuuta omista teoistaan sen enempää isän kuin muidenkaan niskoille.

 

– Olisi epärehellistä syyttää muita omista valinnoista. Jokaisen ihmisen elämässä tapahtuu rankkoja asioita. Meistä yhdelläkään ei ole täydellistä lapsuutta. Kovat kokemukset repivät meitä, mutta eivät automaattisesti tee kenestäkään juoppoa eikä rikollista, mies väittää.

 

– Äiti ohjasi meitä lapsia minkä taisi ja vaarini varoitti huonoista teistä. Mutta minä ihailin raudoissa olleita, kovapintaisia roistoja. Otin linnakundit isähahmoikseni ja päätin, että tuollainen minustakin tulee.

 

Ake Toivola muistaa, kuinka vuosikymmeniä lusinut vanki puhutti häntä ja kehotti lopettamaan rötöstelyt ensi kertaan. Varoitukset kaikuivat kuuroille korville.

 

Nuorukainen ei vielä tiennyt samaa minkä nyt.

 

– Silloin ei tullut mieleen, että minun pitäisi muuttua. Mielestäni kaikki muut olivat epäoikeudenmukaisia, en minä. Katkeruudessani samastuin mieluimmin rosvoihin, joilta sain myötätuntoa ja tukea. Vihan kohteena olivat viranomaiset ja suunnittelin aina kostavani, kunhan vapaudun.

 

Vaari pojanpojan
esikuvana

 

Ake Toivola puhuu edesmenneestä isoisästään lämpimästi. Lapsena hän vietti paljon aikaa tämän kanssa ja kuunteli silmät loistaen, kun vaari muisteli nuoruuttaan.

 

– Vaari oli nuorena ollut hyvin väkivaltainen. Hän ei kerskunut julmuuksillaan, vaan päinvastoin halusi varoittaa huonoista teistä. Minä otin onkeeni, mutta toisin kuin hän tarkoitti. Ajattelin ihailevasti, että siinäpä vasta kova jätkä! Oli tappanut ihmisenkin.

 

Toivolan vaarin elämässä oli tapahtunut täyskäännös puolison, Aken mummon kuollessa äkillisesti. Yksin pienten lasten kanssa jääneen lesken rötöstelyt loppuivat siihen paikkaan. Hän tuli uskoon. Niin tuli murhamiehestä esirukoilija.

 

– Vaari oli väsymätön rukoilija, jonka luokse ihmiset tulivat murheineen. Hän rukoili heidän puolestaan ja monia sairaita parani. Muistan elävästi kun pikkusiskoni sairastui vakavasti. Vastoin lääkärien ennusteita hän parani vaarin rukoillessa ja elää tänäkin päivänä!

 

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, isoisän ikivanha Biblia on Akella ahkerassa käytössä.

 

– Olen huomannut, että hän oli alleviivannut monia erityisesti uskoon ja paranemiseen liittyviä raamatunkohtia. Samat jakeet puhuvat minulle tänä päivänä.

 

Ake Toivola tarttui vaarin Raamattuun vasta, kun hän sai lääkäreiltä kuolemantuomion. Jo kymmenen vuotta sitä ennen Ake lopetti ryyppäämisen ja ryhtyi kunnon kansalaiseksi. Vankilakierre katkesi ja rehellinen työnteko toi elämään aineellista hyvää.

 

Mutta vaarin Vapahtajaan mies ei voimansa päivinä välittänyt tarkemmin tutustua. Miksi olisikaan, kun itsekin pärjäsi.

 

Sisäisessä
vankilassa

 

Kierrettyään vankilan ja vapauden väliä parikymmentä vuotta, Ake Toivola päätti, että rikollisesta elämästä tulisi nyt loppu. Renttuilu ja retostelu olivat aika päiviä sitten menettäneet hohtonsa ja jättäneet jälkeensä pettyneen ja kovettuneen mielen.

 

– Vankilat ovat toivottomia taloja. Yhtenäkin vuonna kahdeksan miestä hirtti itsensä. Myös minä olin hyvin masentunut, näin painajaisia ja erakoiduin täysin. Vapaus häämötti, mutta sekään ei kiinnostanut. Minulla ei ollut missään hyvä olla. Olin täysin laitostunut, en halunnut lähteä siviiliin, enkä olla linnassa. Sisäinen vankilani oli pahempi kuin ulkoinen.

 

– Silloin rukoilin ensimmäistä kertaa. Huusin Jumalaa ja sain avun siinä paikassa. Pääsin irti pillereistä ja viinasta ja loppuaika kiven sisässä sujui selvin päin. Tiesin, että Jumala kuuli rukoukseni, mutta ei se minusta vielä silloin uskovaista tehnyt.

 

Vankilakierre
katkeaa

 

Kun pönttö ei enää ollut jatkuvasti sekaisin, mies uskalsi vihdoin katsoa peiliin.

 

– Aikaisemmin yritin muuttaa elämääni vaihtamalla maisemia. Asuin välillä Ruotsissa ja Tanskassakin, mutta molemmissa päädyin linnaan. Oli pakko myöntää, että vika ei ollut ympäristössä, vaan minussa itsessäni.

 

– Tajusin, että on aivan turhaa muuttaa paikkakuntaa tai maata. Itseään ei kukaan pääse karkuun, eikä muutos koskaan lähde ulkoa, vaan sisältä päin.

 

Vapauduttuaan Ake Toivola oli 38-vuotias. Sen jälkeen hänen ei ole tarvinnut vankilan portista astua. Yhteiskuntaan sopeutuminen otti koville, mutta onnistui päättäväisyydellä.

 

– Siihen mennessä en ollut ikinä hoitanut mitään asioita. Lapsuuden jälkeen minulla ei ole ollut muuta kotia kuin vankila. Olin katkonut kaikki ihmissuhteet, joten ei minulla ollut sosiaalistakaan elämää.

 

Uuden elämän rakentaminen alkoi perusasioista. Mies hankki asunnon, ajoi ajokortin ja perusti remonttifirman. Sitten hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Aurinko paistoi vihdoin kadun varjoisan puolen kulkijallekin.

 

Kunnes entistä mustemmat pilvet synkensivät taivaan.

 

”Te kuolette,
Toivola”

 

Kymmenen vuotta Ake Toivola puursi ilman lomia ja vapaa-aikoja. Häntä ajoivat eteenpäin palava halu pärjätä ja korvata perheelle oma köyhä lapsuus. Taloudellista vaurautta riittikin, oli autot ja omakotitalot.

 

Rauhaa raataminen ei tuonut, vaan miehen sisäinen tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan. Lapsille ei liiennyt aikaa, sillä työ ja tienaaminen nielivät Toivolan täysin.

 

Sitten tuli viimeinen niitti. Syksyllä 1998 Ake meni näyttämään lääkärille turvonnutta imusolmuketta. Tuomio oli ankara.

 

– Syöpäklinikalla sanottiin minun sairastavan pitkälle levinnyttä imusolmukesyöpää. Lääkärin mukaan sen tyypin syöpää ei silloin edes pystytty parantamaan. Passittivat minut kotiin kuolemaan tekemättä mitään. Sanoivat vaan, että aikaa on ehkä puoli vuotta, Ake Toivola kertoo koruttomasti.

 

Siihen asti mies oli pärjännyt omilla kourillaan, mutta parantumatonta tautia hänkään ei pelkällä tahdonvoimalla kukistanut.

 

– Kuolemantuomio on sellainen tälli, joka pistää nöyräksi kovimmankin kundin. Ensin tuli valtava hätä lapsista, että kuinka he pärjäävät. Sitten aloin miettiä, kuinka minulle mahtaa käydä.

 

– Kyselin, tässäkö se kaikki sitten oli, koko elämä. Halusin tietää, mihin olin matkalla, joten kaivoin esille vaarin Raamatun ja aloin lukea.

 

Aikansa yksin luettuaan Ake Toivola soitti tuttavalleen, jonka tiesi olevan uskovainen mies. Hän kyseli, kuinka pelastutaan ja sai vastauksen.

 

– Tunnustin Jeesuksen Herrakseni, kaverit rukoilivat puolestani ja antoivat synninpäästön. Niin yksinkertaista se oli. Sen jälkeen en enää pelännyt kuolemaa.

 

Esirukouksia
ja kotikokouksia

 

Uskoon tultuaan Ake Toivola alkoi käydä eri seurakuntien tilaisuuksissa ja kutsui kotiinsakin ystäviä rukoilemaan. Hän luki innokkaasti Raamattua. Erityisesti uskosta ja rukouksesta puhuvat kohdat kolahtivat voimakkaasti miehen mieleen.

 

– Minut täytti rauhallinen tietoisuus siitä, että Jeesus parantaisi minut. Pyysin uskovia rukoilemaan puolestani.

 

Sitten alkoi tapahtua tavattomia. Kaikkialla kehossa olevat patit alkoivat pienentyä niin, että muutaman kuukauden kuluttua jäljellä ei ollut enää yhtäkään. Toivola lähti syöpäklinikalle näyttämään itseään lääkärille.

 

– Minut tutkittiin perusteellisesti ja todettiin, että syöpä oli kadonnut. Lääkäri sanoi, että joskus vaan jotkut paranevat. He eivät tiedä, mistä se johtuu. Sellaista vain tapahtuu.

 

Ake itse on vuorenvarma siitä, että Jumala paransi hänet. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin hän on yhä terve mies ja kertoo Jeesuksesta niille, joilta on kaikki toivo mennyt.

 

– Minulla on evankelistan kutsu. Sydämelläni on erityisesti syrjäytynyt kadun kansa.

 

Vedän kokouksia Armon virta -nimisessä yhdistyksessä Sipoon Hindsbyssä. Viikonloppuisin kuljen toreilla ja ostareilla, joissa monet tulevat juttelemaan. Kuulen koko ajan kertomuksia lisääntyvästä hädästä ja ahdistuksesta.

 

– Haluan olla tukemassa niitä, jotka ovat tulleet uskoon ja tarvitsevat apua päästäkseen jaloilleen.

 

Ake Toivola väittää elävänsä nyt elämänsä parasta aikaa.

 

– Taisteluja ja vastoinkäymisiä on paljon. Mutta siitä pidän kiinni, että kompromisseja en tee niissä asioissa, joissa ei sovi tinkiä. Olen vastuussa valinnoistani, mutta Jumala auttaa minua heikkoudessani silloin, kun omat voimat eivät riitä.

Teksti Sari Varpula

Kuvat Jani laukkanen