Jumala ei hylännyt kapinoitsijaa pimeyden voimien keskellä

 

Teksti ja kuvat MERJA SALONEN

Tuleva markkinoinnin merkonomi Merita Reijonen on ehtinyt jo valmistua vapaaehtoiseksi lähetyssihteeriksi. Varsinaisen opiskelun lisäksi hän viettää vapaa-aikaansa etä- ja viikonloppuopiskelun merkeissä Kauniaisten Raamattuopiston seurakuntakoulussa. Siellä samoihin asioihin perehtyy myös uskoon tullut isoveli Mikko, joka asuu Espoossa ja tekee työtä kokkina.

 

Merita kasvoi kristityssä perheessä Keuruulla uskovaisen suvun keskellä ja eli normaalin lapsuuden. Kesätöissä hän on ollut Suomen Lähetysseuran leirikeskuksessa Päiväkummussa ja työharjoittelussakin kristillisen toimeksiantajan palveluksessa.

 

Äidin vanhemmat Kerttu ja Tauno Lappalainen ovat tulleet monille Sanan lukijoille tutuiksi Kansan Raamattuseuran vapaaehtoistyössä. Kerttu-mummu tunnetaan myös kirjailijana.

 

Ensimmäinen suuri kriisi Meritan elämässä vaikutti hänen sisimmässään niin voimallisesti, että 13-vuotiaan tytön tie lähti kulkemaan vikasuuntaan.

 

– Uskova äitini kuoli, ja silloin koin Jumalan pettäneen minut. En voinut ymmärtää, miten muut pystyivät vielä luottamaan häneen. Olin yksinäinen ja avasin portit pahuuteen henkisellä tavalla. Elämääni alkoi tulla saatananpalvojia, mutta toisaalta hakeuduin itsekin heidän seuraansa. Etsin myös niistä asioista tietoa.

 

– Aluksi en ollut sidoksissa, mutta silti koin jonkinlaista vallantunnetta. Ihmiset pelkäsivät minua ja väistivät kadulla. Saattoi se kyllä olla sääliäkin. Myöhemmin meikki, vaatteet ja hiukseni olivat mustia. Se vain kuvasi sitä, mitä pääni sisällä tapahtui, Merita selvittää.

 

Masentuneen itsetuhoa ja viiltelyä

 

Saatananpalvonta oli iso asia 1990-luvulla Keuruulla. On mielenkiintoista, että juuri siellä sijaitsee helluntaiherätyksen keskus ja opisto Iso Kirja. Lisäksi paikkakunnalla kukoistaa vireä hengellinen yhteistyö luterilaisten ja vapaiden suuntien välillä.

 

– Minne Jumala rakentaa kirkon, sen viereen paholainen pystyttää kappelin, toteaa Merita.

 

Äidin kuoleman jälkeen tyttären ystäväpiiri vaihtui nopeasti. Kyse oli sekä etsimisestä että kapinasta.

 

Uusien kavereidensa kanssa Merita ryyppäsi ja rellesti saatananpalvojien iltamissa. Huumeita oli tarjolla, mutta niitä tuli vain kokeiltua.

 

Pienemmissä ryhmissä tehtiin loitsuja. Merita koki jonkinasteista hyväksikäyttöäkin.

 

– Minulle ei sattunut mitään pahempaa, mutta tiedän kyllä vakavistakin tapauksista. Ryhmän pikkurikollisuus oli toisaalta myös järjestäytynyttä. Tilanteen jatkuessa olisin saattanut joutua siihen mukaan. Niissä porukoissa tapahtui sairaita asioita.

 

– Masennuin ja sain pelkotiloja enkä pystynyt nukkumaan. Henkimaailma vaikutti olotilaani vahvasti. Näin epätodellisia hahmoja ja kuulin olemattomia. Huoneeni ovi saattoi yhtäkkiä lentää itsestään selälleen ja paiskautua kiinni, Merita kertoo.

Ennen pitkää yksinhuoltajaksi jäänyt isäkin huomasi tilanteen.

 

Tytön peruskoulusta pääsyn ehdoksi asetettiin hoitoon meneminen ja sairaiden kuvioiden katkaisu. Jyväskylässä avohoitopaikassa Merita sai rauhoittavan lääkityksen lisäksi puhua asioistaan.

 

Pelkotilat palasivat kuitenkin heti takaisin, kun terapia ja lääkkeet loppuivat,.

Meritalla oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Pahimmassa masennusvaiheessa kävi itsemurhakin mielessä.

 

– Sain siirrettyä ja vähennettyä henkistä kipua satuttamalla itseäni fyysisesti viiltelemällä, sanoo Merita arpisia käsivarsiaan näyttäen.

 

Kahden sanan rukous

 

Mummu ja vaari olivat huolissaan tyttärentyttärestään. He yrittivät puhua ja antoivat kirjoja sekä lehtiä, jotka Merita tosin luki vasta vuosia myöhemmin.

 

Keuruun seurakunnan rippileirillä hän puhui työntekijöiden kanssa, mutta kaikki hengelliset tilanteet ahdistivat edelleen. Merita sai raivokohtauksia, kun hänen puolestaan yritettiin rukoilla.

 

– Uskoontuloni oli pitkä prosessi 16- ja 17-vuotiaana. Eräänä yönä pelkäsin hirveästi ja luulin kuolevani. Rukoilin ja sanoin ”Jeesus auta”. Saman tien pelko sekä härdelli ympärilläni katosivat ja nukahdin.

 

Siinä vaiheessa käytin unilääkkeitä, mutta en ollut pitkään aikaan nukkunut niin hyvin edes niiden avulla, Merita kertoo.

 

Se yö oli selvä käännekohta. Vain kaksi sanaa, ja kaikki kauhu hävisi. Neitosen asenteiden alkaessa pikkuhiljaa muuttua ei henkimaailman vaikutus tuntunut enää yhtä voimakkaalta kuin aiemmin. Silti jonkinlainen ylpeys vaikutti yhä, eikä entinen saatananpalvoja kehdannut heti vaihtaa puolta.

 

– Ryyppääminen ja rellestys jatkui vielä, mutta yöllinen tapahtuma jäi mieleeni vaikuttamaan. Se ajoi minua tutustumaan kristillisyyteen. Aloin lukea isovanhemmilta saamaani kirjallisuutta. Luukkaan evankeliumin kohdalla lapsuudessa kuulemani tarinat heräsivät eloon ja saivat merkityksen. Sen jälkeen päätin, etten enää lähde pelleilemään paholaisen juttuihin enkä kiellä Jeesusta, vaan haluan omistautua Hänelle täysin. Se päätös vapautti masennuksesta, Merita hymyilee.

 

Avioliitosta ihmiskammo

 

Vaikeudet elämästä eivät kuitenkaan loppuneet uskoontulon myötä. Kohta sen jälkeen 17-vuotias Merita tapasi tulevan miehensä eräässä Ison Kirjan tapahtumassa.

 

– Naimisiin mennessäni olin vain pari vuotta vanhempi. Liitto oli sairas ja väkivaltainen. Mieheni luonnehäiriöistä käyttäytymistä ei ollut helppo tunnistaa, ja asia valkenikin minulle vasta myöhemmin. Hän sai aina minut uskomaan kaiken tapahtuneen olevan omaa syytäni.

 

– Meillä oli yhteisiä tuttuja, eivätkä hekään osanneet aavistaa mistään. Toiset havahtuivat vasta siinä vaiheessa, kun kuljin jatkuvasti silmät mustina, sanoo Merita.

 

Hän suunnitteli eroa pitkään, mutta ei uskaltanut lähteä liitosta. Hyvä sauma asian hoitamiseen tuli Orivedelle muuton yhteydessä opiskelun alkaessa.

 

Viimeinen pisara tipahti, kun Merita joutui soittamaan lukitusta vessasta apua ja poliisit hakivat miehen. Sen jälkeen tälle annettiin lähestymiskielto.

 

Avioliittoa kesti vajaan vuoden. Jo seurustellessa Merita aavisteli, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan. Miksi häät kuitenkin pidettiin?

 

– En uskaltanut olla menemättä naimisiin, Merita huokaa.

 

Vuosi sitten hän tunsi parisuhteestaan johtuvaa ihmiskammoa. Jumala on parantanut siitäkin.

 

– Nyt osallistun Okumona-tilaisuuksin eri seurakunnissa enoni, optikko Timo Lappalaisen kanssa. Hän vetää työkseen Okumona-näkökutsuja ja lahjoittaa niiden tuotosta puolet Suomen Lähetysseuralle. Toisillakin yrittäjillä on mahdollisuus tulla mukaan lahjoittajiksi.

 

– Järjestämme näkökutsujen yhteyteen ohjelmaa, kuten lähetysnäyttelyn tai vanhojen kirjojen näyttelyn. Iltatilaisuuksissa kerromme elämäntarinoitamme toisiamme haastatellen. Joskus Pekka Simojoki on ollut niissä musisoimassa, Merita kertoo.

 

Hän on muutenkin mukana enonsa lähetystyöhön liittyvissä varainhankintaprojekteissa. Kesällä kaksikko repi metsistä koivunlehtiä pieniin kuitupusseihin kuivumaan. Löylyvedessä likoavat saunapussit antavat talvella aidon koivun aromin jopa kymmenkuntaan löylyttelyyn. Tuotto menee leirikeskus Päiväkummun Ystävät ry:lle, jonka puheenjohtaja Lappalainen on.

 

– Autan Timoa kirjanpidossakin, joten olemme paljon tekemisissä. Eroni jälkeen hän on tukenut paljon ja töninyt eteenpäin. Voin kertoa hänelle avoimesti kaikesta, olemmehan molemmat olleet ”suvun mustia lampaita”, naurahtaa Merita.

 

Timo Lappalaisen oma tarina julkaistiin Sanassa 22/2005.

 

Paha katkaistava ajoissa

 

Paholaisen porukoista lähteminen ei ole helppoa. Merita sai tappouhkauksia, jotka onneksi loppuivat ajan myötä.

 

– Asia ahdisti pitkään ja minua pelotti, sillä selvästi joku seurasi elämääni. Uhkaaja osasi kertoa, missä olen ollut milloinkin ja kenen kanssa, Merita sanoo.

 

Hän on oiva henkilö neuvomaan vanhempia, jotka huomaavat lapsessaan kiinnostusta pimeyden voimiin:

 

– Asiaa ei pidä kieltää eikä salata keneltäkään, vaan se pitää tunnistaa ja tunnustaa. Itseäni auttoi eniten, että isä laittoi kovan kovaa vastaan. Joskus hän jopa istui päälläni raivokohtauksien aikana. Päähän taputteleminen ei auta lainkaan, asiantuntija latelee.

 

– Myös rukoilevat ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, että elämäni on johtanut tähän pisteeseen. Esirukouksessa on voimaa!

 

Nykyisin Merita itse rukoilee oikeastaan koko ajan ja lukee Raamattua päivittäin. Usko on ollut hänelle elämänmittainen prosessi. Jumala ei antanut periksi eikä hylännyt kapinoitsijaa missään vaiheessa.

 

– Joskus mietin, miten ihmeessä isä jaksoi ja kesti kahden murrosikäisen kanssa. Hän oli ollut nuorena uskossa, mutta vuosien varrella usko haaleni. Isä sai uudistua hengellisesti minun seikkailujeni vuoksi ja on nyt aktiivisesti mukana seurakunnassa. Samoin kävi hänen uudelle vaimolleen.

 

– Kaikki paha on lopulta kääntynyt Jumalan käsissä voitoksi, sanoo Merita Reijonen hymy huulillaan.