Jumala nosti katuojasta

Helsingin Pasilassa sijaitsevan Hartwall Areenan järjestyksenvalvojien entinen esimies Rainer Andersson sanoo, että Jumala on palauttanut hänelle ihmisarvon. Polvivamman takia hän joutui lopettamaan seisomatyön ja opiskelee nyt uudelle uralle.

Tähänastisesta elämästä kului puolet roskiksissa, vankiloissa ja siltojen alla. Raikku luonnehtii entistä itseään täysipäiväseksi juopoksi, jolta viina varasti tulevaisuuden ja toivon. Andersson ei kaunistele eikä kehuskele kuvaillessaan vuosia, jotka hän kulutti remuten ja rötöstellen.

- Kaksikymmentä vuotta ryvin sikolätissä. Juomisura jatkui tarkalleen ottaen lokakuun 20. päivään vuonna 1991 asti. Silloin tein uskonratkaisun, hän täräyttää täsmällisesti.

Mies jaksaa ihmetellä Jumalan valtavaa hyvyyttä.

- En olisi ikinä uskonut, että jonakin päivänä minäkin olen yhteiskuntakelpoinen, vakavasti otettava kansalainen. Se on konkreettinen osoitus Jumalan armosta ja hyvyydestä.

- Kuvittele nyt, entinen rosvo ja renttu valvoo työkseen, että lakeja ja asetuksia noudatetaan!

Se on Rainerille Jumalan ihme siksikin, että järjestyksenvalvojiksi ei kelpuuteta ketä tahansa. Kokelaiden taustat tarkistetaan huolellisesti, eikä tahroja juuri suvaita. Ja hänen kohdallaan syntilista oli epätavallisen pitkä. Rikoksista ja rangaistuksista on täyttynyt hyllymetri poikineen. Nyt ne kuuluvat menneeseen. Mies on ollut kaidalla tiellä ja raittiina uskoontulostaan lähtien.

- Pelkkä viinan haju saa minut kavahtamaan, oli se vain niin kurjaa elämää. Välillä näen vieläkin unta juomisesta ja herään aivan kuin krapulaisena. Se on hyvä muistutus ryyppäämisen ”ihanuudesta”.

Raittius on tietoinen valinta, mutta omin voimin se ei olisi onnistunut. Jumalan apu ja ihmisten tuki nostivat kaatuneen miehen jaloilleen.

- Minä en voi ylpeillä pärjäämiselläni. Olen kuivilla Jumalan armosta. Jeesuksen tähden saan olla sitä mitä tänä päivänä olen, vapaa ja onnellinen mies!

Teltta tuleen  ja tupakaksi

Ei Anderssonin poikakaan syntynyt hulttioksi eikä juopoksi. Olipahan vain tavattoman vilkas ja kerkiäväinen naskali.

- Tekevälle sattuu ja kyllä minä teinkin. En ollut vielä koulussakaan, kun sytytin teltan palamaan. Kömmittiin sinne kaverin kanssa tupakalle ja unohdin lähtiessä sammuttaa savukkeen. Syttyi pahus koko teltta. Silloin isä antoi remmistä ja kovaa antoikin, Rainer muistelee.

Lapsuudenkodissa oli sotilaallinen meininki ja kuri, olihan isä armeijan kapiainen. Rainer ei enää kanna kaunaa. Ollutta, mikä mennyttä.

Perheen isä joi välillä todella rankasti. Usein kotona myös luvattiin yhtä ja toista, mutta lupaukset eivät pitäneet. Se katkeroitti pienen pojan mielen.

- Minusta tuli tappelupukari, joka purki pahan olonsa iskuihin ja lyönteihin. Tein pahaa tieten tahtoen, kiusasin toisia minkä kerkesin, rikoin ikkunoita ja tein kaikenlaista konnuutta.

- Kun jäin kiinni, selkään tuli että paukkui. Mutta kyllä minua syytettiin usein täysin aiheettakin, eivätkä isot ihmiset uskoneet, jos yritin puolustautua ja selittää.

- Opin, että aikuiset ovat epäluotettavia ja epäoikeudenmukaisia. Jatkuvat pettymykset ja ylitseni kävelemiset tekivät minusta kovan ja säälimättömän.

Repaleisia kasvuvuosia ei helpottanut se, että vanhemmat erosivat pojan ollessa vähän toisella kymmenellä. Kukaan ei vain muistanut kertoa lapsille erosta. Eräänä päivänä äiti lähti kauppaan eikä palannut.

- Siskon kanssa ihmeteltiin, mitä on tapahtunut, kun äitiä ei kuulunut kotiin. Meillä ei ollut tapana puhua asioista. Kipeitä juttuja ei käsitelty ollenkaan.

Iso pyörä pyörähti

Katsoessaan asioita jälkeenpäin Rainer Andersson arvioi, että vanhempien avioero vauhditti osaltaan ison pyörän pyörähtämistä.

Jo kansakoulussa kuvioon olivat tulleet viina ja liiman haistelu. Sitten Raikku ja kaverit alkoivat näpistellä kaupasta kaljaa ja karkkia. Vähitellen mopo karkasi käsistä ja pikku pihistelyt vaihtuivat mittaviin murtoihin. Rikollisura ja viranomaisyhteydet alkoivat jo ennen rippikoulua, kun poika narahti kauppamurrosta ja päätyi poliisin pakeille.

Rainerin ollessa seitsemäntoista isä sairastui ärhäkkään syöpään, joka vei hänet puolessa vuodessa hautaan.

- Hautajaiset olivat minulle painajaisunta sotilaallisesta komeudesta huolimatta. Selvisin niistä olemalla päissäni alusta loppuun saakka.

Isän kuoltua äiti palasi kotiin. Nuorukaisen elämän täyttivät väkivalta, varkaudet ja viina siinä vaiheessa jo niin täysin, ettei siihen muuta mahtunutkaan.

Mitään omaa, todellista elämää Rainerilla ei parhaimpina miehuusvuosinaan ollut.

- Se on hukkaan heitetty elämä. Minulla ei ollut ihmissuhteita, ei omaa kotia, eikä töitä satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta. Olipahan vain ryyppyremmejä, asuntoloita ja kavereiden nurkkia. Omaisuus mahtui muovikassiin.

- Missään vaiheessa ei vielä silloin tullut mieleen kysyä itseltä, onko tässä mitään järkeä. Välillä kävin katkoilla ja hoitolaitoksissa, mutta tavoitteena oli aina vain toipua juomakuntoon. Enemmän en olisi voinut itseltäni ja todellisuudelta karata kuin silloin tein, mies arvioi.

Ei aikomusta tulla uskoon

Vuonna 1991 Raikku vapautui jälleen Sörkasta.

- Asuin asuntolassa ja renttuilin. Sitten joku kutsui minua hengelliseen tilaisuuteen. Aloin laskeskella päässäni, mitä voisin hyötyä siitä. Eniten huoletti, mitä menettäisin, Rainer Andersson kertoo elämänsä käännösvaiheesta.

Hän päätti noudattaa kutsua, mutta uskoon ei ollut aikomusta hurahtaa. Vaan kuinkas sitten kävikään. Puheita ja hengellistä musiikkia kuunnellessa kova möykky alkoi pehmitä sisimmässä. Kun tilaisuus päättyi, kuulijoita haastettiin vastaanottamaan Jeesuksen.

- Nostin molemmat käteni. Samassa tunsin, kuinka ruumiini läpäisi virta sormenpäistä varpaisiin. Siinä paikassa murtuivat padot ja jostain syvältä nousi vuosien itkemätön itku. En tiennyt mitä itkin, mutta kyyneleet vain virtasivat.

Lähtiessään tilaisuudesta Raikku tunsi, kuin kaikki painolastit olisi nostettu pois päältä. Sydän lauloi, eivätkä jalat tuntuneet koskettavan maata lainkaan. Sillä kertaa humalaa ei aiheuttanut viina, vaan Jumalan läsnäolo.

Siitä illasta alkoi elämänmuutos. Andersson alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa ja meni hoitokotiin, tavoitteenaan juomisen lopettaminen. Siellä hän tapasi toisen uskovan miehen, jonka kanssa he lukivat yhdessä Raamattua ja rukoilivat. Seuraavaksi uskova perhe kutsui hänet kotiinsa asumaan. Aikanaan matka jatkui omaan asuntoon.

- Kahdenkymmenen remuvuoden jälkeen oli tosi vaikea sopeutua normaaliin elämään. Jo säännöllinen vuorokausirytmi otti lujille, kun ennen ei ollut yön eikä päivän eroa. Mutta siitä se vähitellen lähti.

Teksti: Sari Varpula

Kuva: Markku Mattila