Kampaajamestarin lempeää lapsenuskoa

Kun kampaaja Elsa Arento, 90, tuli 1950-luvun lopulla uskoon, häneltä meni kolme ensimmäistä vuotta toisten synneistä saarnatessa ja Raamattua lukiessa.

 

– Olin niin uskovainen, että kuljin pää kallellaan ja näin vain taivaan ja tapulin, en omia syntejäni ollenkaan, nauraa toukokuun lopussa 90 vuotta täyttänyt kampaajamestari.

 

Aluksi hän puhui uskostaan kuin ensirakkaudesta, myös kampaamoasiakkailleen, vuosi vuodelta kuitenkin pienemmin äänenpainoin. Hän alkoi hiljalleen oivaltaa, että maailma oli täynnä parempia saarnaajia.

 

– Kolme vuotta vietin kirkastusvuorella, kunnes tulin alas laaksoon ja tajusin oman syyllisyyteni. Vasta silloin – kuten varmaan monelle käy – aloin nähdä myös kärsivän lähimmäisen.

 

Pelkkä näkeminen ei riitä, sillä kun herää toisen hätään, löytää usein myös mahdollisuuden auttaa. Sitä Elsa on yrittänyt tehdä.

 

Jumala ravisteli

 

Elsa Arento sanoo tarvinneensa Jumalalta kunnon ravistelun löytääkseen uskon. Sen nälkää hän poti pitkään, mutta ei vain tunnistanut, vaikka asiakas ja ystävä Ella Grönroos häntä kymmenen vuotta koetti johdattaa.

 

Uskoon Elsa tuli Kanarian saarilla. Avioliitossa oli silloin vaikea kohta, jota vaimo lähti miettimään kolmen viikon matkalle. Uintireissulla merenalainen aallokko imaisi Elsan, ja hän muistelee elämän kulkeneen filminä silmissä.

 

– Sillä hetkellä lupasin, että jos tästä pelastun, annan itseni Jumalalle.

 

Hän tunnisti hukkumiskokemuksen Jumalan kutsuksi, jota ei enää ollut vaikea noudattaa.

 

– Siihen asti olin ollut vain kiinnostunut uskon asioista. Kanarialla ymmärsin, ettei ihminen jaksa omin voimin. Tämän oivaltaakseen täytyy nöyrtyä ja olla valmis.

 

Paitsi työssään, Elsa antoi uskonsa näkyä ja kuulua myös kotona. 20 vuotta sitten kuollut puoliso, Väinö Arento, ei aluksi halunnut kuunnella, mutta kiinnostui lopulta niin, että pyysi vaimoa lukemaan Raamattua ääneen: ”Kun kerran noin muutuit, niin kerro miten se tapahtui”, Väinö pyysi.

 

– Onnekseni myös mieheni tuli uskoon. Pidimme kotona Helsingissä Raamattupiirejä ja osallistuimme myöhemmin Munkkinimen lähetystoimikunnan toimintaan. Mieheni kuului myös Gideoneihin.

 

Helpoksi usko ei elämää tehnyt. 44-vuotisessa avioliitossa ja muuallakin oli ongelmansa, mutta nyt lohtuna oli tieto avun löytymisestä ylhäältä ja Raamatusta.

 

Päivä kerrallaan

 

– Minulla on lapsenusko. Etsin Raamatusta totuutta ja mietin, miten voin niitä opetuksia omassa elämässäni käyttää. Luotan esirukoukseen ja sen perillemenoon, vaikkei vastaus tulisikaan juuri silloin, kun odotan.

 

Elsa myöntää, että aika ajoin hänet valtaavat levottomuus ja paha henki. Siihen auttaa Raamatun lisäksi ajatus siitä, että ihminen voi elää vain päivän kerrallaan.

 

– Joka aamu on armo uus, Elsa hymyilee, ja lisää pilke silmässä, että toki pahan päivän varallekin pitää säästää. – Äiti opetti.

 

Arennon sukupolvi on oppinut säästämään, mutta Elsa näyttää myös osaavan nauttia elämästä: kauneudesta, hyvästä seurasta, ruuasta ja juomasta.

 

Useampaa kampaamoliikettä pyörittäneellä bisnesnaisella käy yhä kotona Helsingin Kuusisaaressa muutama uskollinen läheinen – lähinnä Elsan kolme tytärtä – laitattamassa hiuksiaan. Elsalle tämä on lähinnä terapiaa. Vielä kolmisen vuotta sitten hän todella työskenteli kampaajana, mutta on nyt luopunut liikkeistään.

 

Elsa nauraa viimein malttaneensa jäädä eläkkeelle ihanasta työstään, hiukan alle 90-vuotiaana. Tyttäristä keskimmäinen, Marja-Liisa Häyrinen, huomauttaa, ettei äiti yksinkertaisesti osaa olla jouten eikä antaa periksi.

 

– Hän on aina ollut hyvin energinen, ja touhuaa nytkin koko ajan: siivoaa 170-neliöisen huushollinsa, kitkee mökillä kukkapenkit ja jos ei muuta niin lakaisee asfalttia ...

 

– Äiti edustaa raatajasukupolvea, me lapset taas hedonisteja ja meidän lapsemme narsisteja, analysoi Helsingin yliopistolla vapaana tutkijana ja jatko-opiskelijana toimiva Marja-Liisa.

 

Liikaa töissä

 

Elsa-äiti kuuntelee tytärtään hymyssä suin ja kiittää lapsiaan taivaan lahjoiksi.

 

– Etenkin Marja-Liisalta olen oppinut paljon. Muna opettaa kanaa. Hän opiskelee koko ajan, minä taas olen vain tällainen karvojen kapsuttaja.

 

90-vuotiaan luulisi elävän vain muistoissaan. Energinen Elsa murentaa tämänkin kuvitelman. Hän näyttää jaksavan katsoa valoisasti sekä nykyisyyteen että tulevaan ja toteaa, ettei kadu päivääkään elämässään. Tosin hän arvelee viettäneensä liikaa aikaa töissä.

 

– Olin työnarkomaani, mistä lapset varmasti joutuivat kärsimään – toisaalta meillä oli hyviä kotiapulaisia 34 vuotta ...

 

Kerran äiti oli pidemmän aikaa kotona ja koetti panna tyttöjään ruotuun. Pikkuhiljaa perhe alkoi ehdotella töihin menoa.

 

Erityisen ihanalta työ maistui heti sotien jälkeen. Suomea rakennettiin yhdessä, vähän kuin lumihangessa tarpoen, mutta ehdottomasti tulevaan uskoen.

 

Elsa Arento ei ole koskaan tahtonut olla muuta kuin kampaaja. Kaartisen 13-lapsisen perheen keskimmäinen lähti kotoa Veitsiluodosta ensin kampaajaksi Kemiin ja sitten Helsinkiin. Sinne lähdön syy taisi olla enemmänkin sulhanen, joka muutaman vuoden kuluttua kaatui jatkosodassa. Se oli Elsalle kova isku, mutta nuori toipuu nopeasti. Elämään tuli Väinö Arento, joka näki ja voitti.

 

Johdatusta kaikkialla

 

Oman kampaamon 23-vuotias Elsa perusti Helsingin Kallioon vuonna 1938. Kampaajien kuningattareksi kutsuttu Arento ehti 70 vuodessa oppia, kouluttaa ja kohdata monenlaisia ihmisiä.

 

Hänestä tuli myös tunnettu julkkisten kampaaja. Niissä piireissä Elsaa arvostetaan siksikin, että hän osaa vaieta asiakkaistaan.

 

– Äiti opetti, että puhu miehestä, älä nimestä. Kaksi kertaa olen juorunnut, ja jo toisesta opin pitämään suuni kiinni.

 

Hänestä tuli monelle nuorelle malli- ja missikokelaalle kuin toinen äiti, joka opasti niin käytännön kuin hengenkin asioissa – jos toinen vain otti vastaan.

 

– Kaikki kampaajat eivät edes tahdo kuunnella asiakasta ja tulla lähelle. Itse olen yrittänyt auttaa aina, kun näen ahdistuksen. Joskus hiuksia leikatessa olen pannut kädet asiakkaan pään päälle ja siunannut häntä. Pois lähtiessä tämä on saattanut sanoa: ’Voi miten tuli hyvä olo!’

 

– Väkisin ei ketään voi käännyttää, mutta kun ihminen uskaltaa ottaa vastaan Jumalan armon, avautuu hänelle uusi, mielenkiintoinen maailma.

 

– Kunpa ihminen kuuntelisi, mitä hänen sisällään tapahtuu! Johdatusta on kaikkialla, kun sitä alkaa nähdä.

 

Joku löytää uskon tien helpon oloisesti, toinen taas tarvitsee kunnon kovistelun, joihinkin ei tehoa mikään, kampaajamestari tietää.

 

– Elämässä on otettava vastaan se, mikä annetaan. Useimmista kokemuksista voi oppia.

 

Elsan opin paikkoja ovat varmasti olleet kihlatun kaatuminen, avioliitto, puolison kuolema ja kaksi aivoveritulppaa, joista ensimmäinen vei joksikin aikaa puhekyvyn. Oli pysäyttävä kokemus joutua tilaan, jossa ymmärtää puheen, mutta ei saa tuotetuksi sitä itse.

 

Karjalainen hölöttäjä

 

Elsa Arento on kuntoutunut hyvin kummastakin tulpasta. Hän on aina pitänyt huolta itsestään ja pitää yhä – jumppaa, ui, sauvakävelee sekä harrastaa hyötyliikuntaa. Marja-Liisa-tytär uskoo osansa olevan myös antioksidanteilla (vitamiinit, hivenaineet, flavonoidit ja rasvahapot), joita äiti on syönyt yli 20 vuotta.

 

Unohtaa ei sovi myönteistä elämänasennettakaan. Sen Elsa arvelee perineensä karjalaissuvultaan.

 

– Äiti oli kotoisin Kurkijoen Tervun kylästä ja isä Jaakkimasta. Myö karjalaisetha ollaa tällasii hölöttäjii, Elsa virnistää.

 

Hölöttämään hän on oppinut myös tyttäriensä kanssa. Etenkin Marja-Liisa haastaa äitiään jatkuvaan keskusteluun milloin mistäkin, myös menneisyyden kipeistä möykyistä.

 

– Puhumme äidin kanssa usein kauneudesta. Hän katsoo ihmisissä kokonaisuutta ja näkee kauneuden myös heissä, jotka muiden mielestä ovat rumia.

 

Elsa huomauttaa itsekin nuorena katsoneensa asioita toisin.

 

– Esimerkiksi vanhoja ihmisiä ja luontoa en nähnyt lainkaan. Tänään ihailen, kuinka kauniita nuoret ovat. Minä olin nuorena täynnä komplekseja ja pidin itseäni rumana.

 

– Se pieni tyttö asuu sisälläni yhä ja pällistelee elämän ihmeellisyyttä.

 

Monet asiat ovat jo menettäneet hohtonsa 90-vuotiaan silmissä. Näillä turhuuden markkinoilla samana tuntuu säilyneen ainakin yksi: se, ettei ihminen näytä oppivan mitään.

 

– Ja juuri kun tuntee oivaltavansa jotain, elämä loppuu tai ei ole enää voimia muuttaa asioita ...

 

Elsa toivoisi meidän suomalaisten oppivan sanomaan toisillemme enemmän hyviä asioita. Monen energia kun näyttää menevän käden nyrkkiin puristamiseen, taskussa.

 

Elsa toivoisi meidän suomalaisten oppivan sanomaan toisillemme enemmän hyviä asioita.

 

Teksti: Hannele Niemi

Kuvat: Pirjo Rönkkö