Kansa, joka pimeässä vaeltaa

Sana adventti tulee latinankielisestä sanonnasta adventus Domini, "Herran saapuminen”. Juuri nyt vaeltajat ovat sen äärellä Lohjalla, Vivamon Raamattukylässä, jouluvaelluksen lähtöpisteessä. He ovat lähdössä raivaamaan tietä läpi sisäisten barrikadien.

– Tänä päivänä ihminen tarvitsee isoja kokemuksia myös Jumalan läsnäolon ymmärtämisessä. Elämysteollisuuden keskellä joulukylä tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä joulun sanoman äärelle. Joulukylä on kuin portti joulun sanomaan, sanoo Vivamon toimintakeskuksen johtaja, ”kylän vanhin”, Kalevi Rautjoki.

– Olemme vaihtoehtoliike jouluhössötykselle. Tarjoamme ylivirikkeisyyden sijaan rauhoittumisen juhlan odotukseen.

Jouluvaellus toteutui ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten osana Vivamon Raamattukylän toimintaa. Sen on käsikirjoittanut Anna-Mari Kaksinen ja sävellyksistä vastaa Tommi Kalenius.

Näytelmä sitoo yhteen tapahtumat Jeesuksen syntymän aikaan. Keskiössä on kaksi nuorta rakastavaista Nasaretista. Toinen heistä on Juudean vuorimaiden nainen, jonka vatsassa hypähtää ilo. Viisaat miehet kaukaa idästä etsivät hovista kuningasta, mutta löytävät vain kuningas Herodeksen. Samassa käännekohdassa ovat myös paimenet, yhteiskunnan hylkiöjoukko öisiltä kedoilta.

– Mysteerinäytelmät syntyivät aikoinaan siksi, että ihmiset eivät osanneet lukea. Näytelmien kautta he ymmärsivät sanoman. Nykyisin lukutaidottomuus on toisenlaista. Kaikenlaisen ylimääräisen oheismaterian alta emme osaa enää lukea hengellisen elämämme juuria, Rautjoki sanoo.

– Joulukylä sanoittaa osallistujille kaikin aistein sitä mistä joulutarinassa todella on kyse.


Erilaisia
vaeltajia

”Kun Jumala tarttuu ihmiseen, tämä tuntee koko olemuksessaan olevansa muukalainen maailmassa. Hänen sisimmässään on virinnyt kunnioitus pyhää kohtaan, aavistus pyhästä paikasta. Sinne hän on matkalla. – Ihmisen elämä tästä eteenpäin on matka, hän kuuluu ´tiellä vaeltavaan´ kansaan. Hänen etsimänsä pyhä paikka on häiriintymätön yhdessäolo Jumalan kanssa.” (Peter Halldorf: Sielun juuri)

Jouluvaellukselle lähteneellä ihmisellä on mahdollisuus osallistua tälle matkalle. Hän voi seurata tapahtumia sivusta tai eläytyä siihen kaikin aistein. Tai sitten vaeltajalla on mahdollisuus tehdä oma hiljainen matkansa sisimpään. Monille jouluvaelluksesta on tullut jokavuotinen perinne, jonka kautta he voivat laskeutua joulun sanoman äärelle aina uudelleen.

– Eniten minua on vuosien aikana koskettanut jouluvaelluksilla itse kansa, joka tulee vaeltamaan läpi joulun tapahtumien. Saan itse olla todistamassa tätä tapahtumaa paimenen roolissa, ja sydämeni täyttyy ilolla ja liikutuksella kun näen kulkevat ihmiset, Rautjoki kertoo.

Kun ihmiset seuraavat kutsua lähteä Betlehemiin verollepanoa varten ja kulkevat läpi hälisevien basaarien, he liittyvät samaan ketjuun paimenten ja tietäjien kanssa, jotka lähtivät liikkeelle löytääkseen vastauksen kaipaukselleen.

– Kuten virressä 415 sanotaan: ”Kaipauksesta lähdemme liikkeelle, kaipauksesta.”, Rautjoki tiivistää.

– Samalla voimme pitää päämääränä, että olemme päässeet matkalle. Olemme matkalla johonkin, jossa matkanteko saa merkityksen päämääränsä vuoksi.

Talvitakit kahisevat kun jouluvaellus etenee kohti ketoa.

Vaellamme täällä
alla tähtien
kodeistamme kaikki
kauas lähtien.
Vaellamme halki
maiden, metsien,
suurta salaisuutta
yhä etsien.

Kerran saamme nähdä
kaipauksen maan.
Kerran kyyneleemme
kaikki kuivataan.


Tällaisena yönä
on helpompi uskoa

Kedolla käy kylmä viima. Paimenet istuvat nuotiotulilla.

– Olen tässä katsellut taivaalle. Tähdet ovat tänä yönä ihmeen kirkkaita. Näetkö tuon tuolla?, eräs paimenista kysyy.

– Olen itse ajatellut samaa. Mikään tähti ei ole koskaan loistanut noin kirkkaasti”, vastaa toinen.

– Tällaisena yönä on helpompi uskoa”, kolmas sanoo.

Valvotussa yössä kirkkaus näkyy paremmin ja odotus on suuntautunut kohti päämäärää. Yö antaa tilaa.

– Huolimatta siitä, että ympäröivä maailma pitää meitä jatkuvassa kulutukseen virittyneessä tilassa, se ei poista sisällä asuvaa kaipausta johonkin muuhun. Emme vain aina pysty sanoittamaan tätä kaipausta. Mutta jos annamme itsellemme aikaa, se nousee esille, Rautjoki pohtii.

Onkin paradoksaalista, että juuri pikkupaaston aikaan kulutushysteria ja pikkujoulukausi ovat kaikkein kukkeimmillaan.

– Jouluna ihminen kaipaa kokemusta kaipauksen täyttymisestä, mutta jos tunne ei pääse kaiken kiireen alta esille, jää joulusta jälkeen väkisin tyhjyyden tunne.

– Raamattukylä antaa tilaisuuden tuon tilan löytymiselle. Vaelluksen päämäärä on, että löytäisimme aina uudelleen yhdessä odottamisen ilon.

”Aika koettelee eniten. Ja tärkeät asiat elämässä vievät aikaa. Niiden täytyy saada viedä aikaa. Odottamisessa itsessään tapahtuu kypsyminen, elämän syveneminen, kun taas jatkuvat liikkeellelähdöt, nopeat vaihdokset ja levottomat kokeilut tekevät meistä pinnallisia ja juurettomia. Kainin lailla. -- Kristitty on mukana pyhässä odotuksessa. – Säännönmukaisesti ihmisen elämässä kuluu pitkä aika lupauksen ja sen toteutumisen tai unelman ja täyttymyksen välillä.” (Peter Halldorf, Sielun juuri)


Ei nukkea,
vaan elävä vauva

Kun vaeltaja astuu navettaan, vastaan tulee heinien ja multaisen lattian tuoksu. Aasi tuijottaa tulijaa kosteilla silmillään. Sen sieraimista nousee lämmin höyry. Niinpä niin, vanha veikko. Matka on ollut pitkä ja ilta pimentynyt yöksi ja tallissa vain kulkee paimenia ja tietäjiä ja meitä muita myöhemmin tulleita, jotka yritämme ymmärtää paremmin ja nähdä hieman lähempää.

Ja siellä nurkassa se on. Klassinen asetelma, Joosef, Maria ja seimi. Mutta jotakin on toisin. Jeesus-lapsen toinen jalka ei roiku liitoksistaan eikä mekaaninen silmäluomi ole jäänyt puolitiehen jumiin. Ihosta ei kuulu muovista kumahdusta. Se huutaa! Lapsi itkee koko keuhkoillaan, ja äiti lohduttaa häntä huolestuneena, rakastaen. Hän vetää huivia lapsen suojaksi. Lapsi on elävä, Kristus on elävä. Nouwenin sanoin katson seimessä makaavaa ”Jumalan äärettömän myötätunnon ilmausta”.

Juuri kiireisimmän jouluhälinän kynnyksellä, adventtisohjon aikaan, seimessä lepää hän, joka antaa meille levon.

Ulkona on alkanut sataa lunta. Valkeita, raskaita hiutaleita putoaa polulle matkalla kirkkoon. Maa on niin kaunis.

Teksti Marketta Vaismaa
Kuvat Seppo PAldanius