Perhe on huippujuttu

 

Risto Junttilan lapsuus ja nuoruus liittyivät Kalajoen Kristilliseen Opistoon, jossa vanhemmat Artturi ja Fanni (os. Isomaa) olivat opettajina.

 

– Kasvoin siellä lestadiolaisen Uusheräyksen hengessä, jossa on tilaa myös avoimelle kyselylle. Kun lestadiolaisuus 1800-luvun lopulla hajosi, niin Uusheräys irtautui valtavirrasta lähetystyön takia. Niinpä meidänkin perheemme on aina ollut lähetystyön läpitunkema.

 

Risto kertoo esimerkin, jossa kirkon budjettivalmistelusta nykyisin vastaava kansliapäällikkö opetteli ensimmäisiä kirjanpidon sääntöjä:

 

– Keräsin vuonna 1952 Lasten lähetyslehden tilauksia, jotka maksettiin siihen aikaan suoraan asiamiehelle. Kävi niin, että muuan täti kysyi, että 'kun annan näin suuren rahan niin mitä sinä annat takaisin'?

 

–  Niin sitten yhdessä opeteltiin, äidille tehtävää tilitystä varten kun piti katsoa, että kaikki oli oikein.

 

Tarkat kalenterimerkinnät
tapaamisista

 

Risto Junttilan elämässä perhe on keskeisintä.

 

– Se on huippujuttu! Meille annettuna se on niin tärkeää, että sovimme edelleenkin eri puolilla maata ja maailmaa olevien poikieni kanssa etukäteen milloin tavataan.

 

– Pojista vanhin, Janne, on Oulussa kemian ja matematiikan lehtorina.  Siellä ovat myös lapsenlapsemme Jaakko, Matias ja Elina.Juho, keskimmäinen poikamme, asuu Torniossa, mutta muuttaa vuodeksi Tromssaan.

 

– Hän on geologi ja teki väitöskirjaa sedimenteistä mannerjalustalla Huippuvuorilla ja Etelämantereella. Nyt hän tutkii Barentsin mereltä otettuja näytteitä.

 

Aika ammattimaista puhetta kirkon kansliapäälliköltä. On tainnut isä olla kuuntelulla poikien tapaamisissa kun nämä ovat kertoneet tekemisistään…

 

Juhon vaimo on terveyskeskuslääkäri.

 

– Heille syntyy toukokuussa ensimmäinen pikkuinen. Jos Jumala suo, Risto toteaa nöyrästi.

 

Nuorinkin pojista, Juhani, on tutkija ja lääkäri. Ja taas tulee ammattisanastoa:

 

– Hän on opiskelemassa kardiologiksi, ja hän tutkii sydämeen liittyviä sähköilmiöitä. Siksi hän viettää usein kesät Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

 

Juhanin perheeseen syntyi kuukausi sitten tyttö, Maija.

 

– Tai sillä nimellä hän nyt kulkee, saa nähdä onko nimi sama kasteen jälkeen, Risto sanoo hymyillen..

 

Tällaisen liikkuvan porukan kanssa isä-Risto ja äiti-Inkeri tekevät tarkat kalenterimerkinnät siitä, milloin tavataan, Helsingissä tai mökillä Turtolassa, pohjoisessa.

 

Yhtenä hetkenä
on luovuttava

  

Vanhempien tavoin liikkuminen luonnossa on osa poikien elämää. Tuntureilla ollaan aina kun se on mahdollista.

 

– Kaikki pikkupojatkin harrastavat kiipeilyä. Aloittivat jääkiipeilystä ja nyt on menossa seinäkiipeily.

 

– Karungissa ja Torniossa työskennellessäni meillä oli Ylläksellä aina asuntovaunu. Siellä opettelin minäkin laskettelemaan, ja opetin pojat. Mutta sitten tuli kulminaatiovaihe. Jouduin miettimään, että mitä minä pystyn enää antamaan vai pystynkö mitään. Oli todettava, että en pysty.

 

Risto muisteleeYlläksen nopeuslaskukisoja, joissa Häkä Häkkinen laski 150-160 kilometriä tunnissa. Rinteelle oli jätetty seuraavaksi päiväksi ajanottolaitteet, ja niin lähti Ristokin kokeilemaan poikien kanssa.

 

– Nopeuteni nousi 91 kilometriin tunnissa. Silloin iski itsesuojeluvaisto ja nousin pystyyn nopeuden hillitsemiseksi. Totesin, että minun laskuni on nyt laskettu.

 

Tällaisen päätöksen tekeminen vaatii luonnetta

 

– Täytyy luopua asetelmasta, jossa minä olen parempi ja minä opetan. Pitää olla valmis siihen, että nyt en enää pärjää. Mutta hauskaa oli!

 

"Nyt on minun
vuoroni"

 

Risto kertoo esimerkin jokakeväisistä yhteisistä tunturimatkoista.

 

– Eräällä reissulla keskimmäinen pojista sanoi, että ota mukaan telemarkit. No minä otin, mutta enhän minä jaksanut laskea, se kun käy niin mahdottomasti jalkoihin.

 

Joukko lähti sitten Ylläkseltä toisen tunturin huipulle, missä paistoi kunnon kevätaurinko.

 

– Silloin minä sanoin, että juodaan tässä kahvit. Ennen kuin ehdin edes avata omaa pikku reppuani, jossa kahvit olivat, kaivoi Juho omasta isosta repustaan pienen lampaantaljan ja pani kiven päälle. 'Kun sinun selkäsi tulee kuitenkin kipeäksi niin tässä on parempi', hän sanoi.

 

– Kun olin istunut siihen, poika otti repusta isot rukkaset ja sanoi, että 'kun sinulla kuitenkin hanskat on märkänä, niin tässä on nämä'. Hän kaivoi vielä piponkin 'kun sinulla kuitenkin pipo on märkänä'.

 

– Minä kysyin silloin, että miten sinä nyt näin, mihin poika vastasi: 'Kun sinä olet huolehtinut tähän asti niin nyt on minun vuoroni.'

 

– Se kuvasti sellaisen kumppanuuden syntymistä, missä ei ollut enää kyse arvovallasta isän ja pojan välillä vaan kuvaan astui huolehtimisen aspekti, joka hämmensi, Risto toteaa.

 

"Isä on tullut
kotiin"

 

Risto Junttilan läheisesti tuntevat tietävät, että kansliapäällikkö on melkoinen tarinan kertoja. Taas tulee yksi.

 

– Olin ollut toista viikkoa työtehtävissä poissa kotoa. Palattuani kotiin ei keskimmäinen poika halunnut tuntea minua. Ilmeelläkään hän ei osoittanut muuta kuin kapinaa siitä, että nyt se on tullut kotiin.

 

– Menin sitten keittiöön, missä vaimoni sanoi minulle: 'Katopa kun Juho on pihalla.'

 

– Siellä poika hyppi pihalaatoituksella laatalta toiselle ja lauloi koko ajan: 'Isä on tullut kotiin, isä on tullut kotiin…'

 

– Kun hän sitten tuli sisälle, taaskaan ilme ei kertonut, mitä kotiin tuleminen merkitsi. Vasta illalla poika kömpi yhtäkkiä sänkyyn, kaivautui kainaloon ja sanoi: 'Isä on tullut kotiin.'

 

Ylösnousemususko
on keskeistä

 

Risto Junttila puhuu mielellään kirkollisen tradition siirtämisestä polvelta toiselle.

 

– Mutta sen oikean, ei näitä ihmisten aiheuttamia rönsyjä, hän korostaa ja ottaa esimerkiksi ylösnousemususkon.

 

– Se on kristinuskolle luovuttamaton juttu. Kun eri uskonnot puhuvat sielunvaelluksesta ja muusta, niillä ei ole mitään tekemistä ylösnousemususkon kanssa.

 

Ylösnousemususkoon liittyy myös elämän päättymisen traditio.

 

– Se ei koske enää poismennyttä, hänhän on Taivaan kodissa. Mutta se on oleellista meille, jotka jäämme. Jäähyväisten jättäminen pitää rakentaa huolellisesti, koska se on osa sitä surutyötä, jonka kautta elämä voittaa. Seurakunnan papin tai työntekijän kanssa on käytävä surun polku yhdessä läpi.

 

Kun Riston ja Inkerin vanhemmat nukkuivat pois, tilanteita ei hoidettu läpihuutojuttuina. Kaikille neljälle hautaustoimistoa tarvittiin vain ruumisarkun tuomiseen.

 

– Sen jälkeen me otimme vanhukset kylmiöstä, puimme heidät arkkuun ja pidimme käsikirjan mukaisen rukoushetken. Sitten arkku suljettiin ja pantiin kylmiöön odottamaan siunauspäivää.

 

– Siunauspäivä alettiin sillä, että lähdettiin yhdessä kotoa ja prosessiin varattiin koko päivä. Kaikki tiesivät, että nyt ollaan saattamassa tätä ihmistä.

 

– Siihen aikaan pojat seurustelivat, ja niinpä he ja tytöt tulivat meille kotiin sen jälkeen kun vanhus oli saatettu hautaan. Sytytimme kynttilän ja minä luin Ilmestyskirjan seitsemännen luvun kohdan ja pidettiin yhteinen rukous ja…

 

Risto Junttilan silmät kostuvat.

 

– Ja yhdessä ryhdyttiin muistelemaan, hän jatkaa hetken kuluttua.

 

– Kristillisen tradition ydin on ylösnousemususkossa, hän tähdentää uudelleen.

 

– Sen takia kristityt toivat vainajansa Rooman kaduille päivällä eivätkä hoitaneet asiaa yöllä niin kuin siihen aikaan oli tapana.

 

– Tämä ylösnousemususkon siirtäminen on yksi kirkon merkittäviä tehtäviä. Olen itsekin sanonut pojille, että kun minun ja äidin aika päättyy, tehkää samalla tavalla kuin me teimme vanhuksille. Älkää suostuko markkinavoimiin tässä asiassa.

 

Elämän
nautinnot

 

Milloin kiireinen kansliapäällikkö nauttii elämästä eniten?

 

– Silloin kun istun vaimoni kanssa Turtolassa ja katson Tornionjokea, joka virtaa edessäni lähes kilometrin levyisenä. Joen pinnassa näkyvät kalanpotkun renkaat. En tiedä onko se lohi vai harri, sillä ei ole väliä. Mutta sillä on, että se on elävä ja toimiva joki. Ja ilta-aurinko paistaa vaaran takaa suoraan terassille kahdentoista aikaan yöllä.

 

Teksti Thorleif Johansson

Kuva Markku Mattila

 

Netissä:

Kalajoen Kristillinen Opisto:

 

Uusheräys:

 

Risto Junttila

Läntisen rajaseudun rajaseutupappi 1977-1981

Karungin kirkkoherra 1981-1987
Tornion kirkkoherra 1987-1997
Kirkkohallituksen kansliapäällikkö 1998-