Katupojan pitkä matka kotiin

Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen projektityöntekijä Leif Berg kertoo, että vaikeinta elämässä on ollut oppia käsittelemään tunteita.

– Olen entinen narkomaani ja katunuori. Siihen aikaan, kun nuori yleensä kasvaa sisäisesti, minä sotkin elämääni. En oppinut osoittamaan tunteita, kun en edes käsittänyt, mitä sisälläni tunsin. Siksi olen joutunut aikuisena opettelemalla opettelemaan tunnistamaan tunteita ja käyttäytymään oikealla tavalla.

Leif Bergillä asiat ovat hyvin Jumalan armosta. Hän on ollut kuivilla yli kymmenen vuotta. Hänellä on puoliso, kolme lasta ja asiat järjestyksessä.

Nuorisoasiainkeskuksessa Bergin vastuualueena ovat romaninuoret. Tämän ohella hän vetää viikoittain keskusteluryhmää Keravan nuorisovankilassa.

Kesälomalla on tarkoitus lähteä perheen kanssa Pohjois-Norjaan kalastusreissulle.

– Siellä hiljaisuudessa luonnon keskellä irrottaudun arjesta ja vietän aikaa rakkaitteni kanssa. Se antaa taas paukkuja tuleviin koitoksiin.

Painajainen
alkoi koulusta

Leif Bergin lapsuudenkoti oli hyvä ja turvallinen. Vaikeudet alkoivat, kun poika meni kouluun. Hänellä oli lukihäiriö, mikä vaikeutti oppimista.

– Kun en pysynyt muiden kelkassa, turhauduin ja aloin häiriköidä. Tietenkään minulla ei pienenä lapsena ollut mitään edellytyksiä tehdä asialle mitään. Olisin tarvinnut aikuisten apua, mutta eihän lukihäiriölle kolmekymmentä vuotta sitten mitään tehty. Opettaja ratkaisi ongelman heittämällä minut ulos luokasta.

Tilannetta pahensi se, että Leif oli koulun ainoa romanilapsi. Niin olivat eväät koulukiusatuksi tulemiselle koossa. Poika oppi pian turvautumaan nyrkkeihinsä ja antamaan takaisin samalla mitalla. Sitten alkoi lintsaaminen. Yksitoistavuotiaana hän jäi koulusta kokonaan pois.

– Vanhempani olivat todella hädissään, mutta heillä ei ollut voimavaroja auttaa. Jos siihen aikaan olisi ollut olemassa samanlaisia tukitoimia kuin nyt, minusta olisi varmasti tullut kunnon kansalainen jo paljon aiemmin, Berg arvailee.

Kovaksi
kundiksi

Kun koulunkäynti jäi, piti vapaa-aika täyttää jollakin. Joutilas poika löysi pian tiensä Helsingin rautatieasemalle, steissin jengiin. Lapsi vietti yhä enemmän aikaa kadulla ja kavereiden kanssa. Vaikka ovet kotiin olivat aina avoinna, kului joskus puolikin vuotta ilman, että vanhemmat näkivät esikoistaan.

– Välillä kävin kotona huilaamassa ja keräämässä voimia.

– Jengi piti omistaan huolen, mutta hinta oli korkea. Opin nopeasti, että paras tapa suojautua oli hankkia kovan kundin maine. Viha ja kyselemättä turpiin vetäminen olivat ainoa tuntemani tapa ratkaista ongelmat. Pärjäsin hyvin niissä kuvioissa, koska olin uhkarohkea ja väkivaltainen.

Lefa oli jengissään ainoa mustalainen. Hän seilasi edestakaisin omiensa ja valtaväestön välillä, mikä oli tavatonta siihen aikaan. Kummassakin vilkas ja sosiaalinen poika oli äkkiä kaikkein pahimmissa piireissä. Alkoi päihteiden sekakäyttö. Eikä aikaakaan, kun hän oli mukana ryöstöissä ja varkauksissa.

Ainuttakaan kaveria ei noista ajoista ole jäljellä. Se ei harmita Bergiä pätkääkään.

– Tietämäni mukaan osa porukasta tuli myöhemmin järkiinsä ja ihmistyi, monet eivät. Jotkut ovat jo haudassa, jotkut istuvat vankiloissa pitkiä tuomioita.

Leikkiä
kuolemanrajalla

Osasyy siihen, että katu imaisi Leif Bergin niin täysin, selittyy hänen luonteellaan.

– En osaa olla puolittain mukana missään, vaan mitä teenkin, annan aina kaikkeni. Pyörin jengissä kymmenen vuotta, ennen kuin sain tarpeekseni.

Vaikka Leif Berg esitti ulospäin kovaa ja piittaamatonta, hän voi sisäisesti yhä huonommin. Nuorukainen käyttäytyi itsetuhoisesti, hakeutui ääritilanteisiin ja leikki kuoleman kanssa.

– Minun piti aina näyttää, uskaltaa tehdä sellaista mitä muut kavahtivat. Siinä uhossa otin tahallani yliannostuksia ja jouduin sairaalaan monta kertaa.

Seitsemäntoistavuotiaana hengenlähtö oli todella lähellä.

– Muistan selvästi, kuinka irrottauduin ruumiista ja katselin ylhäältä päin, kuinka lääkärit elvyttivät minua. Nyt ajattelen, että taivaan Isä näytti minulle silloin, kuinka ohuen langan varassa elämäni on.

Minne olen
matkalla?

Tämän kokemuksen jälkeen poika päätti lähteä Ruotsiin tätinsä luokse rauhoittumaan. Maiseman vaihto oli ainoa muutos, jota Lefa kaipasi, mutta tapahtuikin jotakin, jota hän ei ollut suunnitellut.

– Tätini on uskovainen ihminen. Hän ei tuputtanut mitään, mutta puhui minulle Jumalasta kuin ohi mennen aina silloin tällöin. Se pani miettimään. Aloin ensimmäistä kertaa elämässäni todella kysellä, kuka oikein olen ja minne olen matkalla.

Lefa alkoi käydä kokouksissa, kuunteli uskovien kertomuksia ja teki uskonratkaisun.

Hän hymähtää nuoruutensa innolle. Kaikki tuntui niin selvältä ja helpolta. Vanhempien neuvot pysyä paikoillaan ja antaa Jumalan parantaa ja hoitaa, kaikuivat kuuroille korville.

– En malttanut, olin täynnä luottamusta itseeni. Uho ei ollut kadonnut, vaikka syy olikin nyt toinen. Tulin takaisin Suomeen ajatuksenani parantaa kaikki narkomaanit. Kuvittelin pelastavani kaverit. Olin varma, että sehän minulta onnistuu.

Toisin kävi. Katu ja entinen elämäntyyli veivät mennessään, ennen kuin nuorukainen kunnolla edes tajusi, mistä oli kyse.

Vasta vankila
pysäytti

Ollessaan kahdeksantoista Leif Berg joutui vankilaan. Hän kertoo istuneensa kiven sisässä kuusi kertaa, kaikkiaan kolme vuotta.

– Linnassa oli aikaa miettiä. Aloin kysellä, tätäkö todella haluan. Olin hukannut kymmenen vuotta elämästäni, huomaamatta mitään hyvää ympärilläni, kuulematta edes lintujen laulua.

Kun Keravan nuorisovankilan pihalle kaarsi vanha Lada, josta nousi rillipäinen pappi, Lefaa nauratti.

– Ajattelin, että tuolta äijältä saan helposti huijattua nimen vekseliin.

Taas kävi toisin – nyt parempaan suuntaan. Olavi Sydänmaanlakka onnistui siinä, missä muut eivät. Osoittamalla vilpitöntä hyväksyntää hän sai vähä vähältä kovettuneen mielen avautumaan.

– Hän osoitti aitoa kiinnostusta minua kohtaan. Kokeilin monta kertaa, oliko se todellista vai pelkkää puhetta. Rikoin tahallani sääntöjä Olavin nähden, koska halusin tietää, polttaisiko hän minut henkilökunnalle. Kun sitä ei tapahtunut, aloin luottaa häneen. Ensin kerroin yhden jutun, sitten toisen, kunnes vuodatin hänelle koko elämäntarinani.

Vastoin kaikkia odotuksia Leif Berg tunsi saaneensa ensimmäisen todellisen ja uskollisen ystävän. Ystävyys on säilynyt kaikki nämä vuodet. Silloinkin, kun Lefa kulki omilla teillään.

Vapautumisen jälkeen Sydänmaanlakka järjesti Bergille tämän ensimmäisen työpaikan. Lefa meni Tikkurilan kirkolle nuorisotyönharjoittelijaksi. Vaikka nuori mies kesti pestissä vain pari kuukautta, kylvetty siemen oli jo alkanut itää. Se jatkoi kasvuaan vastatuulesta ja takapakeista huolimatta.

Normaalielämä
otti koville

Harharetket olivat koko ajan lyhyempiä. Leif halusi vilpittömästi muutosta, vaikka normaalielämän harjoitteleminen ottikin koville. Edistymistä silti tapahtui, samassa tahdissa sisäisen paranemisen kanssa.

Lefa teki pitkään nuorisotyötä vapaaehtoisena. Mutta sitten tuli äkkipysäys, kun omassa perheessä sattui lyhyessä ajassa kaksi kuolemantapausta.

– Yksi serkkuni teki itsemurhan. Se herätti minut huomaamaan, että omassa lähipiirissänikin oli apua tarvitsevia. Aloin tehdä työtä toisen, heroiinikoukussa olevan serkkupoikani kanssa. Hän pääsi irti aineista, mutta joutui pahoinpidellyksi huumevelkojen takia ja tappoi itsensä.

Se oli Leifille ankara isku. Hän tunsi syyllisyyttä serkun kuolemasta. Hän alkoi sääliä itseään ja sortui uudelleen huumeisiin. Sitä kesti kahdeksan kuukautta, mutta se jäi viimeiseksi retkahdukseksi.

Auttaminen ei ole
ikinä turhaa

Leif Berg teki sen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Mies lakkasi hosumasta ja vetäytyi hiljaisuuteen kahdeksi vuodeksi.

– Sinä aikana kokosin itseni uudelleen ja pystyin palaamaan katutyöhön.

Vuosikymmenien jälkeen hän kykeni tarttumaan oppikirjoihin ja valmistui nuorisotyönohjaajaksi. Yksi ympyrä on sulkeutunut miehen palattua kadulle ja nuorten pariin. Mutta nyt auttamaan, ei autettavaksi.

– En olisi nyt tässä, jollei Jeesus olisi antanut voimaa ja jos ihmiset eivät olisi auttaneet minua. Huumekoukusta vapautuminen on todella vaikeaa, mutta mahdollista. Omasta kokemuksesta tiedän varmasti, että auttamistyö ei ikinä ole turhaa.

”Viha ja kyselemättä turpiin vetäminen olivat ainoa tuntemani tapa ratkaista ongelmat. Pärjäsin hyvin niissä kuvioissa, koska olin uhkarohkea ja väkivaltainen.”

– En osaa olla puolittain mukana missään, vaan mitä teenkin, annan aina kaikkeni.

Autettavasta auttajaksi. Leif Bergin tarina osoittaa, että pahimmastakin koukusta voi nousta.

– Auttaminen ei ole ikinä turhaa, Lefa sanoo. 

Teksti: Sari Varpula

Kuvat: Markku Mattila