Kirjailija Kari Hotakainen: Ateismi on suurinta huumoria

– Suomessa ei voi näköjään tehdä mitään ilman yhdistystä, Hotakainen naurahtaa.

Kari Hotakaisen, 48, romaanin Iisakin kirkko (WSOY 2004) yhtenä keskeisenä teemana on kristinusko, mikä on hämmentänyt lukijoita.

– Toiset tyrmistyivät ja toiset innostuivat. Lukijakunnan määrä nousi 2002 ilmestyneen Juoksuhaudantien kohdalla yllättävästi, ja jotkut uusista lukijoista ovat varmaan ihmetelleet, kun Iisakin kirkko ei ole yhtään samanlainen kuin edellinen teos. Mutta tuotantoani enemmän lukeneet ovat tottuneet siihen, että minulla on aina eri aihe, Kari Hotakainen kertoo.

Kun Iisakin kirkko julkaistiin, Hotakainen pelkäsi, että toimittajat alkaisivat banaalilla tavalla kysellä, onko hän tullut uskoon. Typeriä kysymyksiä ei kuitenkaan ole tullut, mihin kirjailija on tyytyväinen. Uskon käsitettä Hotakainen pitää monimerkityksisenä. Sana usko voi viitata myös epäkristillisiin arvoihin.

– Esimerkiksi kommunismi oli yksi uskon järjestelmä. Nykyinen sekamarkkinatalous on hirveän ristiriitainen, eikä ole välttämättä helppo löytää yhtä totuutta. Tässä yhteiskunnassa on helppo olla uskomatta mihinkään, ja tuntuu kuin olisi jopa suositeltavaa katsoa asioita ulkopuolelta. Onhan se tietty riski tunnustaa värinsä, oli kyse sitten hengellisistä asioista tai vaikkapa Vihreään liittoon kuulumisesta.

Päähenkilön missio

Iisakin kirkko on kertomus aivoverenvuodon sairastaneesta vanhuksesta, joka on huolissaan siitä, että hänen poikansa on alkanut uskoa Jumalaan. Sairasvuoteelta päästyään Paavo Kuitunen matkustaa Pietariin asti, jotta voisi käännyttää pojan pois uskosta.

– Kliseisesti perimmäiset kysymykset liitetään aina vanhuuteen. Ajattelin, että entä jos kääntäisin niin, että uskon asioita pohtiikin keski-ikäinen poika, Kari Hotakainen sanoo.

Teos alkaa Paavo Kuitusen mietteillä: ”Jumalaa ei ole. Kuoleman jälkeen ei tule mitään. Kaikki tulee sitä ennen.” Alkusanat ovat hätkähdyttävät, mutta kokonaisuudessaan usko ei näyttäydy teoksessa negatiivisesti, vaan yhtenä mahdollisuutena. Hotakainen on kuitenkin varonut, ettei lukiessa tulisi jo etukäteen oloa, että tarina päättyy auvoisesti.

– Jotta aihe olisi kiinnostava, siinä täytyy olla tarpeeksi kitkaa. Kristinuskon kiinnostavimmat hetket ovat, kun sitä koetellaan. Niin sanotussa riivatussa tilassa olevaa on mielenkiintoisempaa kuvata kuin seesteistä ihmistä. Jos ihmisellä menee hyvin, usko on kuin ulkovaate, jota ei ole koskaan kokeiltu oikeassa säässä, kirjailija pohtii.

Kari Hotakainen on kuuluisa huumoristaan, eikä sitä ole säästelty uusimmassa kirjassakaan. Hän kuitenkin kiistää tekevänsä hahmoistaan tahallisesti hauskoja.

– Jos henkilön tehtävä on olla hauska, hylkään sen. Tarkoitus on, että hahmossa säilyy jännitys ja siinä on monia eri puolia. Yksi sivupiirre voi sitten olla koominen, mutta esimerkiksi Paavo Kuitusessa on koomisuuden lisäksi myös traagisuutta. Kuitunen ei itse tiedä olevansa koominen, ja hän onkin varsin vilpitön. Tällainen henkilö on paljon mukavampi ja huvittavampi kuin sellainen, joka on koko ajan oikeassa.

Näytelmä Kom-teatteriin

Hotakainen halusi kuvata ensisijaisesti vanhuutta, mutta usko nousi ohessa merkittäväksi teemaksi. Molemmat aiheet ovat sellaisia, joista yhteiskunnassa usein vaietaan. Kolmas pöydälle nostettu tabu kirjassa on Venäjä – suomalaistenhan on usein niin vaikea suhtautua itänaapuriin.

– Halusin kyllä ravistella joitakin kliseisiä ajatuksia. Uskontoaihe korostuu vielä enemmän näytelmässä Punahukka, jota harjoitellaan parhaillaan Kom-teatterissa. Olen työstänyt näytelmää rinnan romaanin kanssa. Niissä on eri henkilöt mutta osittain samoja repliikkejä ja samat teemat. Yhteistä tekstiä on noin kuusi sivua.

Kirjailija joutuu aina taustatyöhön. Hotakainen ei keski-ikäisenä olisi voinut kuvitella kirjoittavansa vanhuksen elämästä haastattelematta vanhaa ihmistä. Hän päätyi jututtamaan omaa isäänsä, joka ei kuitenkaan ole Kuitusen esikuva.

– En ota henkilöhahmoja koskaan oikeasta elämästä, vaan ne ovat mielikuvituksen tuotetta. Mutta on päästävä selville, mitä jossakin tilanteessa tapahtuu henkisesti.

Suunnittelen esimerkiksi kirjaa, jonka yhdessä kohdassa kuvataan synnytystä. Tätä varten minun on haastateltava vaimoani ja siskojani.

– Jotkut ehkä pitävät skifi -kirjallisuutena, kun 48-vuotias kirjoittaa vanhuksen elämästä. Mutta yhtä hyvin seuraava teokseni voisi kuvata 6-vuotiasta tyttöä – sellaista kirjailijan työ on. Henkilökohtaisesta elämästäni en tuo paljonkaan aineksia teksteihini.

Musiikki menee suojausten läpi

Iisakin kirkkoa prosessoidessaan Hotakainen luki hengellistä kirjallisuutta. Hän tutustui Raamattuun ja erilaisiin esseisiin. Mies sanoo mielenkiinnon uskonasioita kohtaan vain kasvaneen kirjoittamisen aikana.

– Kristinuskohan on maailman vanhimpia tarinoita ja loputtoman kiinnostava. Työstäessäni aihetta pohdin myös uskon käsitteitä, kuten armoa ja syntiä. Mutta en ole luetuttanut tekstiäni teologeilla, vaan olen luottanut omaan intuitiooni. En edes tiedä, mitä kristillisissä piireissä on kirjastani ajateltu.

Hotakainen kuunteli myös gospelmusiikkia, tosin hän myöntää kuuntelevansa sitä muutenkin. Musiikki on hänelle yleensäkin tärkeä.

– Musiikki menee ihmisen suojauksen läpi. Vaikken olisi samaa mieltä laulun tekstistä, yleisvaikutelma ja kokonaisuus vaikuttavat. Näin on myös virsien kohdalla. Vanhat virret murtavat suojauksen kaksinkertaisesti, koska niihin sisältyy aina henkilökohtaista muistihistoriaa. Mieleen nousevat häät, ristiäiset tai vaikkapa hautajaiset.

– En ole virsitekstien kanssa samaa mieltä synnistä, mutta allekirjoitan niiden luoman tunnelman. Samoin voin kuunnella jonkun iskelmätähden laulua, vaikka en välttämättä allekirjoittaisi tekstistä sanaakaan.

Yksiöinen jää kestää

Kari Hotakainen erosi kirkosta täysi-ikäiseksi tultuaan. Hän oli omien sanojensa mukaan kiivailija, mutta päätös ei ollut kevytmielinen.

– Siihen aikaan piti käydä erotessa henkilökohtaisesti paikalla keskustelemassa. Minun kohdallani kirkosta lähteminen ei kuitenkaan koskaan merkinnyt ateismia.

Ateismi on Hotakaisen mielestä suurinta huumoria, mitä voi olla. Siinä ikään kuin ilmoitetaan, ettei usko johonkin, mistä ei ole tarkkaa tietoa.

– Vapaa-ajattelijat huvittavat minua. Suomessa ei voi näköjään tehdä mitään ilman yhdistystä, Hotakainen naurahtaa.

– Jos joku korottaa äänensä, se osoittaa joko epävarmuutta tai suvaitsemattomuutta. Julkiateisti onkin lähellä kiihkouskovaista, jos sellaista sanaa voi vielä käyttää. Samoin äärioikeistolainen ja äärikommunisti ovat omassa kiihkossaan keskenään samanlaisia.

Hotakaisen mielikuva uskonnollisista päättäjistä on muuttunut vuosien varrella myönteisemmäksi. Hän miettii, millaista olisi, jos ensikosketus uskoon olisikin ollut myönteinen.

– Meillä oli koulussa uskonnonopettaja, joka varoitteli, että me joudutaan helvettiin, koska hälisimme niin paljon ja olimme kiinnostuneita vain jalkapallosta.

Suhdettaan kristinuskoon juuri nyt kirjailija vertaa päähenkilö Paavo Kuituseen. Samalla kun hän ei voi olla uskomatta, hän ei voi olla myöskään epäilemättä.

– Uskoni on kuin yksiöinen jää. Muistan kun lapsena kävelin jäällä, joka oli tullut syksyn ensimmäisillä pakkasilla. Kävelin rannassa, sillä jää ritisi allani eikä kantanut vielä pidemmälle. Mutta se ei kuitenkaan pettänyt allani, Hotakainen vertaa uskoaan luonnonilmiöön.

Perhe pitää rajoissa

Kari Hotakaisella on vaimo ja kaksi tytärtä. Vanhempi tyttäristä on 13 ja nuorempi 5. Hän pitää perhettä tärkeänä.

– Tällaisessa ammatissa on mahdollisuus leijua henkisesti pilvissä, ja perhe pitää elämän normaaleissa rajoissa. Työpäivät ovat tavallisen pituisia, ja työskentelen yleensä aamuyhdeksän ja puoli neljän välillä. Siitä maksimissaan kirjoitan neljä tuntia ja lopun aikaa käytän lukemiseen tai edellisen päivän tekstien korjaamiseen.

Hotakainen on kirjoittanut myös kolme lastenkirjaa ja yhden nuortenkirjan. Viime vuonna ilmestyi Satukirja (WSOY 2004).

– Kirjoitin lapsille jo ennen kuin oli omaa jälkikasvua. 13-vuotias tyttäreni on kyllä lukenut lastenkirjani, ja 5-vuotiaalle olen lukenut Satukirjasta valikoivasti juttuja. Saduista osa on vähän hurjiakin, joten en ole lukenut kaikkia hänelle. Tarinoissa on hieman vaikutteita Grimmin saduista, joista olen itse aikuisena pitänyt.

Toisinaan 5-vuotias antaa myös suoraa palautetta ja käskee isäänsä hyppäämään jonkin tarinan yli. Hotakaista tämä huvittaa.

– Siitä tulee vain hyvälle tuulelle, sillä siinä ei ole vähääkään ilkeyttä ja taka-ajatuksia, hän sanoo hellästi.

Ei pelotella helvetillä

Hotakainen on sisällyttänyt maailmankatsomuksellisia pohdintoja myös Satukirjaansa. Suurin osa saduista on kepeitä tarinoita, mutta osassa viitataan Jumalaan, enkeleihin tai taivaaseen.

– Ensimmäisessä tarinassa on maailman luomisesta ja viimeisessä kuolemanjälkeisestä elämästä. Halusin kirjoittaa lohduttavan tarinan, jossa lapsia ei pelotella helvetillä.

”Jumala eli Suuri Voima on päättänyt aikoja sitten, että kaikki jotka haluavat taivaaseen, sinne myös pääsevät. Ne jotka eivät halua, voivat mennä Löylyyn. Se on Taivaan vieressä ja ihan hyvä paikka sekin”, Hotakainen kirjoittaa viimeisessä kertomuksessa.

Ajatus, että Jumala ottaa luokseen kaikki hänen läheisyyteensä haluavat, on täysin kristillinen. ”Löylystä” hyvänä paikkana sen sijaan voi ehkä olla eri mieltä.

Hotakainen jättää uskon pohdinnat avoimiksi.

– Näihin kysymyksiin ei ole olemassa helppoja ratkaisuja.

Teksti ja kuva: Noora Melaanvuo