Hannu Vapaavuori vaatii: Kirkkomusiikki monipuolisemmaksi!

Helsingin Huopalahden kirkkoherra Hannu Vapaavuori väittää olevansa vain musiikin ”harrastelija”. Kolme vuosikymmentä Suomen Kansallisoopperassa laulanutta vaimoaan Merja Wirkkalaa hän kutsuu aidoksi ammattilaiseksi.

 

Onpa Hannukin ollut harrastelijaksi varsin ahkera. Henkisesti notkealiikkeinen savolainen valmistui ensin kanttoriurkuriksi, pianonsoiton opettajaksi ja diplomipianistiksi. Musiikki ei jäänyt sittenkään, kun kanttorin kutsumus kääntyi pappisuraksi.

 

Vuonna 2003 Hannu Vapaavuori valittiin Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professoriksi. Kantahenkilökunta ei ollut kuuleman mukaan yhtä uudistushaluista, mistä mies turhautui. Seurakuntatyö tuntui taas kutsuvammalta.

 

Parhaillaan musiikillinen moniottelija laatii piispainkokouksen asettamassa kirkon Kanttorityöryhmässä selvitystä kirkkomusiikkimme uudelleen järjestämisestä. Jos ryhmän ehdotukset hyväksytään, kanttoriksi kelpaa jatkossa myös filosofian tai kasvatustieteen maisteri, jolla on pääaineena musiikkikasvatus. Koulun musiikinopettaja ja kanttori voisi olla sama henkilö, varsinkin pienemmissä kunnissa.

 

Myös kirkkomusiikin opiskelijoiden hakijapohjaa halutaan laajentaa. Seurakuntien nuorisotyössä on mukana sellaisia nuoria, joille musikantin rooli toteutuu pikemminkin toisia ohjaamalla, vaikkapa yhteislaulua säestämällä, kuin omia solistisia taitoja huippuunsa virittämällä.

 

 

Kirkkokansa veisaa aina väärästä nuotista

 

Kirkkomusiikin on väitetty olevan kriisissä. Miksi monien asiaa arvioivien äänet ovat tätä nykyä niin mollivoittoisia sekä kanttorien korvia- ja hermojasärkeviä?

 

– Kirkkomusiikki on pysynyt huonosti mukana yhteiskunnan ja kulttuurin kehityksessä. Se on jähmettynyt klassiseen kirkkomusiikkiin, jota vain pieni osa kansasta kuuntelee.

 

– En kannata kuitenkaan sitä, että kirkkomusiikin tulisi ammentaa aineksensa vain nykyajan viihdemusiikista. Se, että kaikessa seurataan aikaa, ei ole lainkaan hyväksi, linjaa kirkkomusiikin uudistamisen ja sen parhaiden perinteiden säilyttämisen välillä taiteileva Hannu Vapaavuori.

 

Teologian tohtori teki väitöskirjansa virsilaulusta ja 1800-luvun kansallisesta kulttuuri-identiteetistä.

 

– Niin silloin kuin nytkin 'asiantuntijoilla' oli selkeästi eri käsitys kirkkomusiikista kuin seurakuntalaisilla. Mitä kansa halusi laulaa, oli heidän mielestään huonoa musiikkia.

 

– Asiantuntijoita tarvitaan tietysti aina, kun arvioidaan kirkossa käytettävän musiikin laatua, ettei homma ole täysin villiä. Mutta seurakunnan toiveita pitäisi kuunnella tarkemmin.

 

Hannu Vapaavuori huomauttaa, että kirkossa puhutaan kyllä paljon kirkkomusiikin monipuolisuudesta. Mutta monipuolista se ei totisesti ole:

 

– Kirkkomuusikkojen koulutus ei anna eväitä eikä käytännöllisiä valmiuksia monipuoliseen musiikilliseen osaamiseen. Klassiselle kirkkomusiikille ei esitetä eikä nähdä varteenotettavia vaihtoehtoja.

 

 

Hillittömät aplodit messuista kieltäytyjälle

 

– Jotkut väittävät, että kirkon pitää vain totuttaa kansa virsiin. Mutta ei kirkolla ole enää mitään edellytyksiä tähän. Se aika on ohi. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tule opettelemaan. Suurin osa heistä elää ihan toisenlaisissa musiikillisissa maailmoissa kuin kirkko virsineen, Vapaavuori tietää.

 

Hän ei syytä kuilun kasvamisesta yksin kanttoreita. Klassiseen kirkkomusiikkiin keskittyessään he tekevät juuri sitä, mihin heidät on koulutettu ja mitä kirkko heiltä on toivonut.

 

Yhtä lailla asenteitaan pitäisi tarkistaa esimerkiksi nuorisotyönohjaajien.

 

– Osallistuin kerran nuorisotyönohjaajien päivään, jossa oli vieraana joku popmuusikko. Tämä sanoi, ettei käy koskaan jumalanpalveluksessa, koska se on niin tylsä. Luulisi, että nämä kirkon työntekijät olisivat kauhistuneet asian tilaa, mutta sen sijaan he aplodeerasivat hillittömästi kommentille!

 

 

Yksin uskosta, yksin uruista?

 

Hannu Vapaavuori korostaa, että kirkon musiikkielämässä tulisi toteutua tyylillisesti verrattomasti nykyistä laajempi kirjo. Messuissa voivat vuorotella lauluyhtyeet, kuorot, seurakuntalaisten soitinyhtyeet ja kevyemmästä nuorisomusiikista ammentavat kokoonpanot.

 

– Rytmien käyttöä kannattaisi elävöittää. Urut on yhä käytännöllinen yleissoitin ja seurakunnan musiikillinen pohja, mutta yksin sen varaan ei voi laskea.

 

– Jumalanpalveluksessa tulee kulkea aina sama liturgian punainen lanka: Herra armahda, Pyhä... Mutta muutoin kaava tarjoaa paljon vapauksia ja vaihtoehtoja, ja juuri niitä jokaisen kirkkomuusikon tulisi tutkiskella tarkkaan. Ongelma on, että kirkkomuusikot eivät osaa käyttää tätä vapautta.

 

Messun vaihtuvat elementit tulisi Hannu Vapaavuoren mielestä sovittaa kunkin kohdeyleisön ja tilanteen mukaan. Niitä voi myös varioida tyylikkäästi jumalanpalveluksissa.

 

– Periaatteessa mikään musiikkityyli, klassinenkaan, ei ole muita parempi kirkon käytössä. Eikä ole mitään soitinta, mitä ei voisi kirkossa käyttää. Erilaisia musiikkityylejä ei pidä kuitenkaan yhdistää sekametelisopaksi. Tyylitaju täytyy säilyttää.

 

 

Kitara kauniiseen käteen, kanttorit!

 

Viime vuosina on ehdoteltu, että kanttorien tulisi laajentaa repertuaariaan kevyen (nuoriso)musiikin suuntaan; villimpien visionäärien mukaan jopa ottaa kitara kauniiseen käteen.

 

Monipuolisen kirkkomuusikon on Hannu Vapaavuoren mukaan oltava aloitteellinen ja aktiivinen; on raivattava tiensä erilaisten tyylilajien tulkiksi ja yleisöjen ymmärtäjäksi.

 

– Ihmiset, jotka tuovat kirkkoon toisentyyppistä tasokasta musiikkia, eivät valitettavasti tule yleensä kirkkomuusikoiden puolelta. Näin sanoessani korostan, että pidän itse erittäin suuressa arvossa juuri klassista kirkkomusiikkia.

 

– En kuvittele, että yksi ihminen voisi hallita kaikki musiikinlajit. Ymmärrän hyvin, että kanttorit ahdistuvat, kun heiltä vaaditaan kevyen musiikin ja gospelin osaamista. Olin itsekin ihan hukassa, kun menin kanttorina ensimmäisille rippileireille enkä ymmärtänyt, miten tuota 'kevyttä' musiikkia voisin toteuttaa.

 

– Kirkkomusiikin uudistuminen on hidas tie, mutta rajansa kaikella. Gospelin tulosta kirkkoon on kohta puoli vuosisataa, mutta näkyykö tämä muka jotenkin kirkkomuusikoiden koulutuksessa ja käytännön työssä? Joitakin johtopäätöksiä on tainnut jäädä tekemättä, kirkkoherra kritisoi.

 

 

Pyhyyden kosketuksen pitää olla läsnä

 

Hannu Vapaavuori pitää keskeisenä kriteerinä niin messulle kuin kirkkomusiikillekin, että pyhyyden kosketus on tavalla tai toisella läsnä.

 

– Pyhyys on vaikeasti määriteltävissä. Siihen liittyy tietynlainen intensiteetti ja aitous. Ihminen saa kosketuksen itseensä ja Jumalaan. Kirkossamme on varottu, ettei puhuta liikoja elämyksistä ja kokemuksista. Minä olen sitä mieltä, että messussa täytyy tapahtua aina jotain myös kokemuksellisesti – sitä jotain kutsun pyhyyden kosketukseksi.

 

– Pyhän kokemusta tietoisesti etsittäessä raja tunnelmointiin on tietysti hyvin häilyvä. Jos fiilistely tai tilaisuuden tunnelma on pääasia, mennään ohi siitä autenttisesta pyhästä, mitä tarkoitan.

 

Miten kirkkoherra itse kohtaa Pyhän?

 

– Tämä on siinä mielessä hieno virka, ettei asia pääse unohtumaan. Jokaisen saarnan ja puheen yhteydessä joudun vastakkain uskon peruskysymysten kanssa. Teologinen ja kaunokirjallisuus pitävät henkisesti hereillä. Ja messu on tietenkin hyvin merkityksellinen.

 

– Myös tärkeimmät ihmissuhteet tekevät elämän turvalliseksi ja hyväksi.

 

 

Teksti: Janne Villa

Kuvat: Jani Laukkanen