Kokouksia, kasvispyöryköitä ja yhdet häät

Espoossa ei helmikuinen keskiviikkoaamu ole vielä kirkastunut, kun Leppävaaran seurakunnan kirkkoherra Kauko Puranen painaa herätyskellonsa kiinni. Pappisvaarilta peritty seinäkello lyö kuusi kertaa, kun hän kömpii sängystään. Aamupala nautitaan rauhassa vaimon kanssa; kahvia, kaurapuuroa ilman hilloa ja banaani, kuten aina, mitä sitä piintyneitä tapojaan muuttamaan.

– Olen rutiinieni orja. Hesari pitää lukea, muuten en pääse liikkeelle, Puranen hymähtää. Kirkollisia lehtiäkin hän lukee tarkasti, mutta tänä aamuna ei ehdi.

Aamu on mediaviritteinen, sillä kello kahdeksan soittaa paikallisen seurakuntalehden toimittaja kyselläkseen Purasen urheiluharrastuksista.

– Kahdessa asiassa olen hyvä. Olen nopea lukemaan ja hahmottamaan asioita, ja urheilussa olen aina pärjännyt, Puranen arvioi.

Sutjakkaa miestä katsoessa on helppo uskoa, että hän hiihtää ja juoksee mielellään. Kesällä kolmen kilometrin työmatka Laajalahdesta Leppävaaraan taittuu pyörällä, tänään pakkaspäivänä Puranen hurauttaa kehä ykköstä autolla. Espoon uuden ostosparatiisin, Sellon, vieressä on Leppävaaran seurakunnan melkein yhtä uusi komea toimitalo, jonka lattioissa näkyy outoja halkeamia.

– Sitä tutkitaan, en tiedä mistä johtuu, Puranen ihmettelee. Muuten talo vaikuttaa niin steriililtä, että kirkon paljon puhuttu lähimmäisyys uhkaa hukkua sen käytäville.

Sieltä täältä kuuluu kuitenkin pehmentäviä ihmisääniä, ja Purasen huoneen ovella roikkuu lupsakasti hymyilevä valokuva. Iso pöytä ja pieni sohva notkuvat papereista, mutta nojatuoleista löytyy kevyellä raivauksella istumatilaa.

– Tämä mun huone on vähän sotkuinen, mutta on täältä paperia lähtenytkin. Nuo mapit lähtevät seuraavaksi, Puranen puolustautuu sohvalle viitaten.

Pohdintaa  ja valmisteluja

Isä Camilloksikin mainittu Kauko Puranen on sukkela liikkeissään. Hän singahtelee hetken edestakaisin, tarkistelee allakkaansa ja järjestää papereita. Viikkoaikataulu ovella kertoo työtovereille, missä kirkkoherra kulloinkin viilettää. Edellisenä päivänä hän sai seurakuntaneuvoston asiat valmisteltua niukat seitsemän minuuttia ennen Rotarien lounaan alkamista.  

– Ajoittain työ stressaa. Omat asiat pitää olla kohtuullisessa kunnossa, että jaksaa, kirkkoherra myöntää. Hänen työpäivänsä ovat venyneet pitkiksi, mitä hän ei pidä hyvänä esimerkkinä työtovereille.

– Päivä olisi hyvä jakaa kolmeen osaan, joista yksi jakso on lepoa, mutta ei se minulta onnistu. Työkulttuuri on muuttunut, se pitäisi meidän vanhojen jäärienkin ymmärtää, Puranen naurahtaa ja istahtaa työtuoliinsa. Ripeydestään huolimatta hän vaikuttaa rennolta, vaikka väittää tulevansa paineessa äreäksi.

– Käyn työnohjauksessa, se keventää. Työntekijöillä on oikeus hyvinvoivaan esimieheen. Minulla on myös oma hengellinen ohjaaja. Olen niin yksinkertainen, että tarvitsen toisia ihmisiä., itsekin äskettäin kirkon mentoriksi kouluttautunut Puranen tuumaa.

Kello on pian kymmenen. Normaalisti huoneessa ramppaa väkeä, mutta nyt ovelle kytketään punainen valo. Puranen taltuttaa kännykkänsä asentamalla sen äänettömälle. Hän valmistelee iltaa, jolloin vaalilautakunnan puheenjohtaja ja sihteeri tulevat pohtimaan tulevia kirkkoherran vaaleja. Puranen jää lokakuussa eläkkeelle palveltuaan toimessaan yksitoista vuotta.

– Kun minut valittiin, äänestysprosentti oli 3,2. Hävettävän alhainen! Mitä demokratiaa sellainen on, Puranen harmittelee sähköpostia selaillessaan.

Ikkunasta näkyy korkeita liiketaloja, jotka ovat kuin ajankuvaa Espoosta. Kirkkoherraa huolettaa leppävaaralaisten heikko kiinnostus seurakuntaa kohtaan.

– Meillä kirkkoon kuuluminen on Espoon seurakunnista vähäisintä. Nuori aikuisväestö on aktiivista, mutta se myös äänestää selkeimmin jaloillaan. Ei ole mitään höpinää sanoa, että kirkon tulevaisuus ratkaistaan pääkaupunkiseudulla, kirkkoherra murehtii. Toinen pohdinnan aihe on talous.

– Lihavia vuosia oli enemmän kuin seitsemän, ja nyt ovat alkaneet ne laihat. Kun on yltäkylläisyyteen tottunut, kulttuurimuutos on suuri. Pitää priorisoida.

Armon ikävää ja kasvisruokaa

Kello 12 alkaa aulassa viikkohartaus talon työntekijöille. Varttia vaille Puranen etsii kirjakasoista Piplian ja selaa sitä hetken.

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä yksinkertaisimmiksi puheeni käyvät. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, mies arvelee. Hän valitsee virren, sytyttää aulan pöydälle kynttilät ja ehtii vielä rupatella hetken työtovereidensa kanssa. Hartauspuheesta kuultaa evakkopojan ja körttipapin kodin ja armon ikävä:

– Kun katson uutisia, ajattelen, että tällainenko on maailma, tällainenko on Jumala. Onko hän mukana täällä vai onko hän välinpitämätön. Olen epäilijä, joka vain väläyksittäin tajuaa, että kyllä Jumala on. Epävarmuuden keskellä voin heittäytyä hänen käsivarsilleen.”

Pappeus on ollut Puraselle hänen omien sanojensa mukaan vereslihalla oloa. Toisinkaan ei silti olisi voinut valita. Parhaan määritelmän armosta hän kuuli vankilapappina ollessaan.

– Eräs armahdettu vanki, Aake Lahti, kertoi, että tamperelaisbusseissa oli ennen lause: Astu alas, ovi avautuu itsestään. Sitä on armo.

Hartaushetkessä on viitisentoista työntekijää, mutta kaikkiaan heitä on noin 65. Tunteeko esimies jokaisen?

– Se nyt olisikin, jos en tuntisi! Mutta tunnen myös jatkuvaa alamittaisuutta tehtävässäni. Kun henkilöstöä ja vaihtuvuutta on paljon, joutuu rooliaan miettimään.

Aulassa käy hetken iloinen pulputus, kun työtoverit kohtaavat. Kello on puoli yksi, ja Puranen vetää jo vaimon ostamaa takkia päälleen. Hän lähtee kahden papin kanssa pikalounaalle kulman taakse intialaiseen ravintolaan.

– Otan kasvispyöryköitä. Aina ei ehdi lounastaa, mutta olen hyvä pummaamaan eväitä! Minut tunnetaan isoruokaisena.

Palaverista iltauutisiin

Lounas menee juoksuksi, sillä kello yksi Puranen palaa jälleen. Hän sulkeutuu saman tien kokoushuoneeseen kolmeksi tunniksi, sillä alkamassa on kymmenen papin maratonpalaveri. Esityslista on pitkä: seurakunnan valmiussuunnitelma poikkeusoloja varten, sähköisen varausjärjestelmän käyttöönotto, Yhteisvastuukeräys...

– Kummiudesta puhutaan ja raamattuopetuskin on listalla, Puranen lisää papereita selaillen. Palaverien henki on hänen mielestään hyvä.

– Pystymme keskustelemaan, mutta olemaan myös eri mieltä. Tätä pitäisi tietysti muidenkin kommentoida. En ole autoritäärinen johtaja, mutta tarvittaessa otan ohjat. Ehkä nykyisin olen enemmän kuunteleva, utelias ja aika helposti innostuva, Puranen arvioi itseään.

Puoli viideltä kirkkoherra tapaa belgialais-suomalaisen pariskunnan, joka on pyytänyt kirkollista siunausta avioliitolleen. Hän arvelee tarvitsevansa hollannin kieltä, jota oppi merimiespappina Antwerpenissä.

– Tutustumme rauhassa toisiimme. Avioliiton siunaus on arvokas asia. Ihmiset ovat ymmärtäneet, että kirkolla voi olla jotain merkitystä, ja ottavat ehkä uudestaankin yhteyttä.

Muuten Purasen mielestä nykyinen häätouhu on mennyt vähän överiksi.

– Pakkoko sitä on sellaisia prinsessahäitä järjestää, siinä on hirveä rahakin kiinni. Olen suositellut, että voi kirkossa pienimuotoisemminkin mennä vihille.

Viimeistä vuottaan työelämässä Puranen ei ehdi juuri miettiä. Vielä on tehtävää, ennen kuin seuraaja voi astua kehiin. Mutta paljon on tehtykin; erityisen iloinen hän on anglikaanien ja luterilaisten yhteisestä messusta, joka käynnistyi viitisen vuotta sitten Karakallion kappelissa.

– Jos jotain hyvää olen saanut aikaan, niin se on yksi. Mitenköhän saataisiin meidän omakin messu yhtä kodikkaaksi

Iltakuudelta alkavan vaalipalaverin kestoa Puranen ei osaa arvioida, mutta hän toivoo ehtivänsä kotiin puoli yhdeksän uutisiin. Sängyssä hän saattaa vielä lueskella Henri Nouwenia tai jos virkeyttä piisaa, ammattikirjallisuutta.

– Huomenna pitää kyllä olla heti aamusta kapitulissa, kun rovastikunnan kirkkoherrat kokoontuvat tutkailemaan koulutussuunnitelmaa.

Perjantaina Puranen saa sentään nukkua pidempään, kun on vapaapäivä. Mutta silloinkin hänet tavoittaa iltapäivällä Sellosta.

– Keräämme lippailla Yhteisvastuuta. Se on ihan mukavaa ja samalla tapaa seurakuntalaisia.

Teksti: Minna-Sisko Mäkinen

Kuvat: Jani Laukkanen