Kotirouva pääsi kiven sisään

Mathilda Wredeen verrattu Francesca Kekomäki, 79, on ollut vankien kanssa tehtävän hengellisen vapaaehtoistyön keskeisiä vaikuttajia Suomessa. Hänestä tuli vankilalähetti varsin epätodennäköistä tietä.

Espanjan sisällissodan lapsuudessaan kokenut nainen tapasi puolisonsa Eero Kekomäen 1960-luvulla Lontoossa. Mies työskenteli tuolloin diplomaattina ja jäi sittemmin eläkkeelle Suojelupoliisin johtajan virasta.

Kolmilapsiseksi kasvanut perhe asui muun muassa Pariisissa ja Genevessä. Kun Kekomäet muuttivat Suomeen Emman ollessa 8-vuotias, kokivat sekä äiti että tytär suuria sopeutumisvaikeuksia.


Tuliset espanjalaiset Suomen talvessa

Francesca Kekomäki ja Emma Pulkkinen palaavat vuosikymmenten taakse Kekomäkien kotona Helsingissä. Tummat ja tuliset Suomen espanjattaret selittävät kilvan, miten hankalaa alku uudessa kotimaassa oli.

– Koin kovan kulttuurishokin. Olin yksinäinen ja masentunut. Kaikki tuntui niin vieraalta: kylmä sää, outo kieli ja ihmisten hidas temperamentti. Kun äitini oli meillä vieraana ensimmäisenä jouluna, hän kysyi vietetäänkö Suomessa nyt joulua vai hautajaisia, Francesca muistaa.

– Minua kiusattiin koulussa paljon ja haukuttiin muita tummemman ulkonäköni ja murteeni takia. Olen aina ajatellut, että sopisin varmaan paremmin jonnekin muualle; että Espanjassa ihmiset ymmärtäisivät minua enemmän, enkä olisi niin erilainen kuin muut, Emma tunnustaa.

– En ole vieläkään varma, kuulunko Suomeen. Lapsuudessa oli riipaiseva kokemus tuntea, ettei kuulu minnekään kunnolla.

Emman ykköskieli on espanja, jota puhuttiin äidin kanssa. Vaativan uransa takia paljon poissa kotoa olleen Eero-isän kanssa keskusteltiin suomeksi. Francesca ja hänen Suomeen muuttanut äitinsä puhuivat keskenään katalaania. Eero ja Francesca kommunikoivat ranskaksi, kunnes Eero päätti vaihtaa suomeen, jotta vaimo oppisi vihdoin kielen.


Ei saa koskaan luovuttaa

Äiti ja tytär löytävät itsestään runsaasti espanjalaisille tyypillisiä piirteitä. He reagoivat nopeasti ongelmiin ja asioihin, hyvässä ja pahassa.

– Varsinkin isäni suku oli äärimmäisen äkkipikaista. Pyysin Jumalalta monta kertaa, että muuttuisin, enkä korottaisi ääntäni liikaa Eerolle. Ja kyllä minä lopulta muutuinkin rauhallisemmaksi, Francesca toteaa.

– Minä olen vielä äkkipikaisempi! Voin puhua nopeasti suuni puhtaaksi ja sopia asiat sitten saman tien. Äitiini olen tullut siinäkin, että jos näen jonkun jutun olevan mielestäni väärin tai epäoikeudenmukaista, tartun siihen, Emma jatkaa.

Avoimet ja sosiaaliset naiset tykkäävät jututtaa ventovieraitakin eivätkä pelkää esillä oloa. Kerran kun Emma lauloi kerrostalon käytävässä isän tullessa kotiin, Eero huokaisi, että hänellä taitaa olla kotonaan kaksi espanjalaista.

Lapset olivat Francescalle kaikki kaikessa vuosina, jolloin hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi Suomessa.

– Äiti on ollut hämmästyttävän energinen ja positiivinen, vaikka hänen elämässään on sattunut kaikenlaisia vastoinkäymisiä. Minun on ollut helppoa olla positiivinen, kun asiani ovat rullanneet hyvin, Emma kommentoi.

– Mottoni on ollut, että ei saa koskaan luovuttaa! Jumala voi auttaa meitä joka tilanteessa, Francesca lisää.

Tyttären ja äidin suhde oli niin läheinen, että parikymppinen Emma lähetti maailmaa ystävättärensä kanssa kierrellessään päiväkirjansa äidilleen, kun kyllästyi kirjoittamaan kirjeitä.

– Hurjimpia liftausseikkailujamme en niihin kuitenkaan tallentanut…


Äiti lähetettiin vankilaan

Francesca sai hurskaan katolisen kasvatuksen. Koettuaan keski-iässä hengellisen heräämisen hän liittyi ensin Vapaakirkkoon ja myöhemmin käytännön syistä luterilaiseen kirkkoon, jotta vankilatyö sujuisi helpommin.

Lapset varttuivat Vapaakirkon piirissä, ja Emma kuuluu siihen edelleen, hänen puolisonsa on kirkkokunnan pappi.

– Iltaisin äiti opetti meille Raamatun kertomuksia. Hänellä oli pahvisia hahmoja, joita hän asetti pystyyn hiekkaan, ja hän esitti meille kertomuksen kuvaillen tapahtumia elävästi.

– Ennen nukkumaanmenoa rukoilimme yhdessä, kukin oman sänkynsä laidalla istuen, Emma muistelee.

Lapsensa teini-ikään hoitanut kotiäiti sai yllättäen Jumalalta kutsumuksen vankilatyöhön – ja rakkauden vankeja kohtaan.

Yhtenä hyytävänkylmänä talvipäivänä vuonna 1978 hän huomasi istuvansa Suomenlinnan vankilassa keskustelemassa kehnolla suomen kielellään vangin kanssa.

Francesca antautui vankien palvelukseen yhtä kokosydämisesti kuin aiemmin lastensa hoitamiseen.

Hän vieraili vankiloissa, oli vankien kanssa kirjeenvaihdossa ja auttoi viranomaisten suhteen sekä organisoi vapaaehtoistyötä. Vankeja vieraili Kekomäkien kodissa, ja Francesca oli aina valmis vastaamaan näiden puheluihin.

Monista vangeista tuli ystäviä. Joihinkin vankeihin hän pitää yhä yhteyttä, mutta kunto ei enää salli vankilavierailuja.

– Äiti ajattelee ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää ja sitä, mitä hienoa heillä on annettavanaan. Meillä on ollut läheiset välit lukuun ottamatta sitä hetkeä, kun ilmoitin meneväni nuorena naimisiin.

– Äiti uskoo, että paatuneinkin rikollinen voi Jumalan avulla selvitä ja pärjätä, mutta sitä hän ei uskonut, että me voisimme Jukan kanssa pärjätä opiskelijoina naimisissa, Emma nauraa.


Seuraa rohkeasti kutsumustasi

Vankilatyön elämänvaihe sisälsi paljon uutta tietoa tyttärellekin. Työ ei ollut vain antamista, vaan se tuli myös täytteeksi Francescan sosiaaliseen tyhjyyteen ja ahdistukseen.

Vankien seurassa diplomaatin rouva koki kummallista kyllä olevansa aina kuin kotonaan. Vaikka suomen kieli kangerteli, hän kykeni puhumaan heidän kanssaan luontevasti jopa Jumalasta.

– Äidin elämästä tuli esiin asioita, joista ajattelin, että hyvänen aika, olemmeko me samasta perheestä! Hän kertoi minulle myös elämänsä raadollisista ja kipeistä vaiheista, joita ei voinut aikanaan lapsen kanssa jakaa, Emma sanoo.

– Minä en puhunut kovin paljon teille vankityöstä, koska huomasin, ettette olleet siitä kiinnostuneita. Luulen Emman ymmärtävän minua ja joitakin elämänvalintojani paremmin tämän kirjan jälkeen, Francesca arvelee.

Emma myöntää, ettei nuorilla ollut siinä iässä erityistä kiinnostusta tai empatiaa vankeja kohtaan.

Nyt tytär toivoo äitinsä kanssa yhtäläisesti, että kirja herättelisi ihmisiä vapaaehtoiseen vankityöhön, jossa kysyntää on edelleen valtavasti enemmän kuin tarjontaa. Vangit kaipaisivat kannustajia ja kanssaihmisten kautta tulevia todistuksia Jumalan rakkaudesta.

– Haluamme myös rohkaista ihmisiä ylipäänsä seuraamaan Jumalan tahtoa ja kutsua elämässään, suuntautuu se mille alalle tahansa!

Teksti: Janne Villa
Kuva: Freija Özcan