Lakeuden laulaja

 

Esa Ruuttunen on kotoisin Pohjanmaalta, Nivalasta, Kalajoen rannalta. Herännäisseurat olivat osa laulajapojan maailmaa.

 

– Ensimmäisiä muistikuviani on se, kun seuroissa osasin laulaa Siionin virsiä.

 

– Muistan hikiset, pienet ja täydet seuratuvat, joissa leijui Klubin ja Saimaan tupakkasavua ja veisattiin väkevästi. Tuntui mukavalta, kun joku vieressä sanoi, että jopas poikanen osaa laulaa nätisti. Siionin virret ja niiden niekut – vokaaliset kuvioinnit – olivat ensimmäinen kontaktini musiikkiin, ehkä myös uskoon ja tarpeeseen kuulua tähän joukkoon.

 

Veden syvyys, ja uskon  

Esa Ruuttunen viettää kesää perheen mökillä Sotkamossa. Lakeuden miehen mielimaisema löytyy sieltä, Nuasjärven rannalta.

 

– Järvikin on lakeus. Laiturin edessä on 12 kilometriä vettä, välillä peilityynenä, välillä myrskyisänä, aina upeana. Ja järven takana kohoaa Vuokatin vaara, aina erivärisenä.

 

Ruuttunen myöntää joskus vain istuskelevansa laiturilla vaikka toteaakin olevansa ”tyypillinen suomalainen mies; enimmäkseen puuhailen jotain”.

 

Kajakkimelonta on Ruuttusen rakas kesäharrastus.

 

– Ilta-auringon laskiessa järven pintaa tuskin raaskii melalla rikkoa, hän sanoo.

 

Kalajoen rannalla kasvanut taiteilija sanoo rakastavansa jokea, vettä.

 

– Vesi on jotain tuonpuoleista. Vesi liittyy myös uskoon, kuten kastevesi ja elämän lähde, josta janoinen saa juoda.

 

Usko on kaikessa mukana?

 

– Minulle uskossa on kysymys myös siitä, että minä olen objekti enkä subjekti, Ruuttunen vastaa. – Ei niin, että minä olen se, joka uskoo, vaan että minussa toteutuu se usko, jonka Jumala ihmisessä synnyttää.

 

Esa Ruuttunen sanoo kokeneensa, että usko on monesti lähellä epäuskoa ja epätoivoa. Mutta se antaa myös luvan ”kuulua siihen joukkoon, jolle on olemassa jotain materian ulkopuolella ja yläpuolella; joukkoon, joka on matkalla kohti kirkkautta, mitä se sitten onkin”.

 

– On todella tärkeää, että minusta pidetään kiinni ja huolta silloinkin, kun on vaikeuksia,

 

sairauksia – ja niitä minullakin on vuosien varrella ollut. Olen luottanut ja luotan siihen, että kaikki on Jumalan kädessä ja hänen tahtonsa tapahtuu.

 

Elämän kivijalka 

Esa Ruuttunen toteaa, että usko on elämän peruskivijalka. Kuten toivokin.

 

– Minä uskon toivoon. Toivo pitää kiinni uskossa, mutta myös ylipäätään elämässä.

 

– Yhdessä radion Jumalaisen heinäkuun haastattelussa kerrottiin ensimmäisistä Japanin naisläheteistä, heidän taivastoivostaan ja -ikävästään. Tutkimuksen tehnyt henkilö piti tätä näkökulmaa vanhanaikaisena. Minun täytynee siis pitää itseäni vanhanaikaisena.

 

– Herättäjäjuhlillakin tuo ikävä ja muukalaisuuden teema olivat vahvasti esillä. Koen sen omakseni, vaikka radiokeskustelua kuunnellessani jouduinkin pohtimaan, onko tämän nykyisen elämän vähättelyllekään mitään perusteita.

 

– Minulle taivasikävä merkitsee paljon. Toivo on jonkinlaista tietoisuutta kuulumisesta siihen joukkoon, joka on Jumalan kansaa ja joka kerran pääsee perille. Toivottomuus taas on pelkoa, että siitä joukosta putoaa pois.

 

Uskoon ja toivoon kuuluu oleellisena rakkaus. Esa Ruuttunen muistuttaa, että yksi kristillisen uskon määritelmä on tehdä toiselle niin kuin toivoo itselleen tehtävän.

 

– Olen pitänyt elämänohjeena myös sitä Paavalin ehkä vähän katkeranakin antamaa ohjetta, että anna mieluummin tehdä itsellesi vääryyttä kuin teet toiselle vääryyttä. Kyllähän taiteen maailmassa joutuu kokemaan yhtä ja toista ikävääkin. Jos siihen jää kiinni ja antaa mielensä katkeroitua, siitä myrkyttyy koko loppuelämä.

 

– Topeliuksen sadussa Myrsky ja Päivänpaiste aurinko ja myrsky lyövät vetoa, kumpi saa takin mummon päältä. Myrskyssä mummo kietoutui takkiinsa yhä tiukemmin mutta riisui sen auringon lämmössä. Se on yksi suurimpia elämänviisauksia. Aika vain näyttää menevät siihen suuntaan, että ihmiset haluavat mieluummin myrskyn lailla ulosmitata omat oikeutensa kuin välittää toisista. Jos yritän parhaani, että lähelläni elävät ihmiset ovat onnellisia, niin silloin myös minä itse voin olla onnellinen.

 

Ilon aikaa 

Esa Ruuttunen on tuttu näky Vantaan metsäteillä; 11 kilometrin lenkki taittuu pari kolme kertaa viikossa. Siihen päälle pyöräilymatkat. Kunto pysyy hyvänä. Välillä laulaja nousee moottoripyöränsä selkään.

 

– Kadonneen nuoruuden metsästystä, mies naurahtaa.

 

– Ajaminen on mahtavaa. Lukio- ja opiskeluvuosina minulla oli useitakin pyöriä. Tämä nykyinen on letkeä custom-tyyppinen, sillä ei ajeta kuin hopeanuolella.

 

Vauhtia Ruuttusella riittää myös työssä, vaikka hän eläkkeellä onkin. Laulukutsuja kertyy. Nyt hänellä kuitenkin on aikaa olla läheistensä kanssa, tavata usein myös kolmen lapsensa perheet. Suhde heihin on muuttunut aikuisten lämpimäksi yhteydeksi ja ystävyydeksi, isä-Ruuttunen sanoo.

 

– Ihmeellistä on nähdä 1-vuotiaan lapsenlapseni kasvavan ja kehittyvän, iloita tästä käsittämättömästä luomistyöstä. Ihaninta on, kun pieni Iiris pitää papan sormesta kiinni, ja kuljemme yhdessä mökkimaisemassa.

 

Teksti Pia Perkiö

Kuva Markku Mattila

 

 

 

Lisää laulajasta kirjassa Pekka Hako: Esa Ruuttunen, oopperapappi (Kirjapaja 2007). Pentti Ritolahden arvostelu kirjasta julkaistiin Sanan numerossa 24.

 

  

Laulun vuodet 

Esa Ruuttunen valmistui papiksi, piti ensimmäisen jumalanpalveluksensa Helsingin Taivallahden seurakunnan Temppeliaukion kirkossa uudenvuodenpäivänä 1975 ja pysyi siinä virassa lähes 10 vuotta. Sinä aikana hän kävi armeijan, suoritti työn ohessa Sibelius-Akatemiassa lauludiplomin ja laulunopettajan tutkinnot ja piti ensikonserttinsa.

 

Seurakuntavirasta hän siirtyi 1984 Sibelius-Akatemiaan kirkkolaulun lehtoriksi, debytoi seuraavana vuonna Kansallisoopperassa, ja kuului sen solistikuntaan vuodesta 1987 syksyyn 2005, eläkkeelle jäämiseensä asti.

 

– Geneven laulukilpailuissa vuonna 1981 kävelin Lac Leman -järven rannalla miettien, voisikohan minusta joskus tulla laulaja, Ruuttunen kertoo.

 

– Unohtumaton muisto on myös ensimmäinen esiintymiseni suurella kansainvälisellä näyttämöllä Berliinin Deutsche Operissa, kun Oidipuksena jalat kummallisessa asennossa odotin esiripun avautumista, ensimmäisen repliikkini laulamista …

 

Uransa aikana Ruuttunen on laulanut äänityypilleen heldenbaritonille (sankaribaritoni) sopivat kaikki keskeiset roolit. Ne ovat oopperakirjallisuuden raskaimpia rooleja.

 

Erityisesti hänet muistetaan rooleistaan Puccinin Toscan Scarpiana, Wagnerin Nibelungin sormus -oopperoiden Alberichina, Kokkosen Viimeisten kiusauksien Paavona ja Seppänä sekä Bergin Wozzeckin ja Kari Tikan Luther-oopperan nimirooleista.

 

Suomen Kansallisoopperan lisäksi Esa Ruuttunen on laulanut monilla merkittävillä ulkomaisilla näyttämöillä ja juhlilla, Berliinin lisäksi muun muassa Lontoon Covent Gardenissa, Baijerin ja Wienin valtionoopperoissa, Stuttgartin ja Leipzigin oopperoissa ja Itävallassa Bregenzin musiikkijuhlilla. Hän on pitänyt konsertteja eri puolilla Eurooppaa, USA:ssa, Kanadassa, Tokiossa …

 

Paikkojen ja roolien lista on hengästyttävä. Ruuttunen hämmästelee itsekin.

 

– Enimmillään vuosituhannen vaihteen tienoilla saatoin olla 150 päivää poissa maasta ja siihen päälle kotimaan reissut, Savonlinnan Oopperajuhlat ja muut. Olin hirveän paljon poissa kotoa, pitkiä aikoja, viikkojakin. Papin virassakin olin paljon poissa, mutta vain tunteja kerrallaan, ja silloin perhe sentään näki minua.

 

Keväällä Ruuttunen valittiin ryöpytystä saaneen Kansallisoopperan uuteen hallitukseen. Millä mielellä myrskyn silmään?

 

– Alku on ollut perehtymistä, Ruuttunen vastaa.

 

– Vaikeita asioita. Ratkaisut vaativat kaikilta osapuolilta todella paljon, jotta tämä taidemuoto pysyy elinvoimaisena. Vaikka olen hallituksessa Opetusministeriön, en henkilökunnan, edustajana, koen tuovani sinne taiteilijan näkökulmaa ja, jos mahdollista, olevani siltana hallinnon ja työntekijöiden välillä. Olen saanut paljon kannustusta, ja se tuntuu hyvältä.