Läsnä toiselle

Kirjailija Riina Katajavuori, 41, ja sairaalapappi Kirsi Hiilamo, 47, kohtaavat Hiilamoiden kodissa Helsingin Käpylässä.

He tutustuivat vuosituhannen alussa perhekerhossa Käpylän seurakunnassa, jossa Kirsi työskenteli tuolloin kappalaisena.

– Meillä oli yhteisiä tuttavia, olin kuullut teistä. Olin vain odottanut koska tavataan, Riina kertoo.

Kirsi muistaa Riinan seurakunnan kamarikuorosta.

Yksi keskeinen yhdistävä tekijä löytyi äitiydestä ja jälkikasvusta. Hiilamon perheen lapset ovat 3-, 10-, 16-, 18- ja 20-vuotiaita; Katavuoren 1-, 8- ja 11-vuotiaita. Nuorimmaiset leikkivät saumattomasti yhdessä, tämä on testattu myös mökkiolosuhteissa.

Tutustumista avitti, kun Kirsi pyysi uutta ystäväänsä kirjoittamaan esseen toimittamaansa kirjaan Naisten Raamattu. Hän puolestaan sai kastaa Riinan kolmannen lapsen. Riina koki luottamuksenosoituksena sen, että sai kerran arvioida etukäteen Kirsin pääsiäissaarnaa.

Heidän miehensä tuntevat toisensa tietokirjallisuuden lukupiiristä.

– Tässä iässä on vaikeampaa ja harvinaisempaa aloittaa alusta uuteen ihmiseen ystävystymistä kuin nuorena. On ihanaa, että niinkin voi toisinaan tapahtua, Kirsi hymyilee.


Naurunpurskahduksia väärissä paikoissa

Mikä muu ystävättäriä yhdisti?

– Eiköhän ystävyys kasva pienistä, yksinkertaisista asioista, Kirsi sanoo.

Hän muistaa, kuinka he ajelivat yhtenä kauniina kesäiltana avoautolla tukat hulmuten.

– Se oli sellainen pikkutyttöhetki, elämisen keveyttä!

Riinallekin muistuvat ensinnä mieleen näennäisen pienet yksityiskohdat ja hetkelliset kohtaamiset, joilla kuitenkin on arvoa arvaamatonta näistä satunnaisista hetkistä koostuvan elämän kokonaisuudessa.

– Olen aina tykännyt, kun purskahdat nauruun väärissä paikoissa. Saamme yleensä yhdessä aina jonkun hepulin.

– Enkä ikinä unohda tekemiäsi viinimarjamuffinsseja, jotka toimitit kotiini, kun olin synnyttämässä. Siellä ne odottivat sellofaanissa, kun palasin Kätilöopistolta. Se oli todella liikuttavaa.

– Ja nelikymppisilläni annoit hienon lahjan: kotiini tuli lavetin kanssa nainen, joka antoi minulle hieronnan. Se lahja osoitti sielunystävyyttä. Toinen ymmärsi, että olin aika väsynyt – nuorin lapseni oli vielä imeväinen. Tajusit, että tarvitsen sillä hetkellä eniten juuri sellaista hemmottelua, Riina kiittää.

Kirsi tulee hyvälle tuulelle nähdessään ystävänsä sattumalta kotikulmillaan, kaupassa tai jumpassa. Lastenrattaita työntävällä toverilla on energisoiva vaikutus. Riinan nähdessä ”tulee tunne, että näin elämä etenee”.

– Keskustelunpätkämme vaikka kaupassa kohdatessa ovat usein kaoottisia purkauksia. Kerromme toisillemme absurdeja sattumuksia ja nauramme niille. Se ei kuitenkaan ole tyhjän nauramista, Riina kommentoi.


Hanki elämä Facebookin jälkeen

Kirsi arvelee, että äideillä on taipumusta laittaa perheen ja kodin tarpeet aina oman itsen edelle niin että esimerkiksi jumppaan mennään ja ystäviä nähdään, jos joskus sattuu liikenemään aikaa.

Hän itse pitää yhteyksiä yllä kotitöiden lomassa sähköpostilla ja Facebookissa.

– Oletko sä koukussa Facebookiin, kysyy Riina, joka ei ole liittynyt internetin yhteisöpalveluihin. Yksi ystävä kommentoi jo Riinalle, että hänen kanssaan on tästä syystä vaikea sopia tapaamisia.

– 16-vuotias poikani kehotti, että ”hanki elämä!”, kun kuuli minun olevan Facebookissa. Kahden vanhemman lapsen liikkeiden seuraamisessa se on kuitenkin hyvä väline, ja ystävienkin kannalta enemmän mahdollisuus kuin uhka. Vaikka eivät useimmat Facebookin ”ystävät” hautajaisiin tule.

– Virtuaaliset viestitkin ovat kuitenkin omien tuntojen purkamista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Täällä ollaan ja siellä ollaan, ja yhteys säilyy vaikkei välillä tavattaisikaan, Kirsi vastaa.

Hän näkee, että monet perinteiset yhdessäolon ja ystävyyden yhteisöt ovat korvautuneet virtuaalikontakteilla ja tietotekniikalla, organisaatioilla, laitoksilla, palvelujärjestelmillä ja projekteilla…

– Persoonattomat järjestelmät eivät tietenkään voi korvata aitoa kasvoista kasvoihin -ystävyyttä. Ne aiheuttavat yhteisörakenteiden katoamista.

Riina on huomannut, että lapsen päiväunien aikaan hän kahlaa läpi sähköpostit ja jättää vastaamatta puhelimeen, kun ei kaikkea ehdi.

– Ajankäyttö on mennyt hassuksi. Ikään kuin sähköpostikontaktit olisivat arvokkaampia kuin ihmisten kanssa puhuminen! Ystävätkin kysyvät aina toisiltaan, onko sulla huono hetki. Eihän puhelimeen tarvitse vastata, jos on huono hetki.


Toinen toimii peilinä

Yksinäisen kirjailijantyön vastapainoksi Riina Katajavuori on nauttinut suuresti kotiäitiyden sosiaalisuudesta ja käynyt esimerkiksi seurakunnan perhekerhossa.

Toisaalta hänen on monesti vaikea löytää oman miehensä kanssa aikaa, jolloin voisi lähteä kaksistaan jonnekin. Hän viittaa kirjailijakollegansa Katri Tapolan novellikokoelmaan Ihmetyksiä, jossa käsitellään arjen illuusioita:

Ystävät saattavat puhua, että ”tulkaa meille joulun välipäivinä” tai kesälomalla mökille. Ikään kuin jossain tulevaisuudessa olisi aikaa kuroa kaikki heikentyneet ihmiskontaktit kasaan.

– Minunkin pitäisi varmaan harjoitella hetkessä elämisen taitoa myös ystävyyssuhteissa.

Kirsi taas kokee, että Riinalla on harvinaislaatuinen taito olla läsnä toiselle. Vaikka he tapaavat harvoin, hän tuntee voivansa olla Riinan kanssa aina täysin oma itsensä.

– Ihanaa, tuo oli kauniisti sanottu!

Kirsi ja Riina arvioivat, että heitä yhdistää myös ”jonkinlainen syvämietteisyys”, kiinnostus elämän kaikkiin spektreihin.

– Monia asioita on paljon kiinnostavampaa ihmetellä toisen kanssa kuin funtsia itsekseen. Toinen toimii peilinä omille ajatuksille, kaksikko kiteyttää.

Teksti Janne Villa
Kuvat Jani Laukkanen