Maaherra on isä ja kokkamies

 

 

Eino Siuruaisen mukaan elämme nyt sellaista aikaa, jossa johtajuus, perinteiden luominen ja niistä kiinni pitäminen ei oikein ole trendikästä. Demokratia paloitellaan pieniin osiin ja kaikkien täytyy päästä päättämään vähän kaikesta.

 

Oman isänsä Eino Siuruainen menetti sodassa. Isä kuoli sotasairaalassa heinäkuussa 1943, kun Eino oli syntynyt saman vuoden maaliskuussa.

 

– Olen ollut kiitollinen siitä, etten itse ole nähnyt isän lähtöä vaan oppinut elämään niin, että häntä ei ole. Kun isän menettää sodassa, se on hyvin kunniakas lähtö. Meitä sotaorpoja oli koulussa aika monta. Oli itsestään selvää, että meitä oli tietty joukko, jolla oli sama kohtalo.

 

– Jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen, ettei siihen aikaan ollut isänpäivää. Ei tullut ahdistusta siitä että, jos tehdään isänpäiväkortti, niin kenellekähän minä sen teen.

 

– Tähän aikaan saisi kuulua enemmän johtajuutta. Se kuuluu myös perheeseen. Siellä pitää olla jos mahdollista isä, siellä pitää olla äiti, siellä pitää olla rakkautta, sääntöjä ja tällä tavalla luoda kasvaville lapsille ja nuorille turvalliset olot, niin että he tietävät, missä ovat rajat.

 

Venessä pitää olla
kokkamies

 

Eino Siuruainen sanoo, että hän itse ei ole puhunut niinkään johtajista isinä vaan linjamiehinä ja ”kokkamiehinä”.

 

– Kouluvuosina olin kesätöissä uitossa ja opin, että veneessä pitää olla kokkamies, joka katsoo veneelle selkeän reitin laskea kosken. Nyt turvaudutaan taloudelliseen menestyjään ja lähdetään kysymään, mitä viisautta häneltä voisi saada. Hektinen kvartaalitalous ja voiton etsiminen johtavat siihen, että yhteiskunta jakautuu menestyviin ja syrjäytyviin.

 

Johtajuutta maaherra Siuruainen on kaivannut myös PARAS-hankkeeseen, jonka on määrä selkiyttää kuntia ja palvelurakennetta. Se ajelehtii, koska kukaan ei ota siitä vastuuta.

 

– Kunnat kerääntyvät katsomaan asioita yhdessä, mutta välttämättä se ei johda mihinkään, koska ei ole todellista halua tehdä ratkaisuja. Oulun läänin 50 kunnankin elämässä näkyy eroja. Kunnanjohtaja hoitaa vain hallinnon tai hän voi kerätä kokoon opettajat ja yrittäjät katsomaan, mitä voidaan tehdä. Saattaa olla, että aktiivisuus ei ole kunnallispoliitikkojen mieleen, koska se syö heiltä demokratiaa.

 

– Jonkun pitäisi huolehtia, että kukaan ei syrjäydy, vaan jokaiselle löytyisi hänen kykyjensä ja taitojensa mukainen paikka. Ellemme tähän panosta taloudelliset ja sosiaaliset erot nostavat suuria ongelmia.

 

Mahdollisuuksia
käyttämättä

 

Maaherra Siuruainen pahoittelee, että lähes kaikki toiminta on liiketaloudellistettu myös julkisessa hallinnossa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä ratkaisuja, jotka saavat aikaan tehoa. Tämä on yksi syy alueiden ja väestön voimakkaaseen polarisoitumiseen.

 

– Minua harmittaa maaherran tehtävässä se, että elämme silmät ummessa ja jätämme käyttämättä paljon mahdollisuuksia. Odotellaan uusien alojen kasvua, vaikka pääosa Suomen kansaa toimii puu-, metalli- ja palvelu- sekä matkailualoilla ja nämä alat pitävät yllä erityisesti syrjäisten seutujen väestön elinmahdollisuuksia.

 

– Nykyinen kehitys keskittää väestön, työpaikat, osaamisen ja pääomat teollisuus- ja koulutuskeskuksiin ja suurempia asutusalueita ajautuu yhä heikompaan asemaan.

 

Maaherra Siuruainen pahoittelee myös, ettei Suomella ole talouspolitiikassa toimivaa Venäjä-politiikkaa.

 

– Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan piti tehdä kymmenen kohdan ohjelma, joka ei ole vieläkään valmistunut. Kuusamon Suoperän raja-aseman avaamista Venäjälle odotettiin 14 vuotta. Nyt tarvittaisiin kummankin maan yrittäjien yhteistyötä hyödyn aikaansaamiseksi. Jos ei rakenneta tulevaisuutta kullakin alueella, mitään ei tapahdu, eikä raja-asemalla ole merkitystä. Tavoite on avata talvimatkailu Kiinasta, maaherra linjaa.

 

– Venäjän ja Suomen puolen talvimatkailua tulisi kehittää yhdessä Rukan alueen johdolla. Venäjän puolella suomalaiset voivat löytää myös omaa unohtunutta historiaansa. Kalevalainen runo- ja lauluperinne elää yhä. Myös maan lukuisat luostarit ikoneineen odottavat vieraita.

 

Siuruainen hämmästelee, miten vähän niistä vielä ollaan kiinnostuneita.

 

Marjastava
maaherra

 

Eino Siuruainen oli huolissaan äkillisestä lumentulosta, joka jätti alleen Pudasjärven Livolle 11 kilometrin matkalle linjapuita. Ne on määrä viedä paikallisen yrittäjän sahattaviksi.

 

– Olen lunastanut veljiltäni synnyinkotini ja teen siitä kesäpaikan lähivuosina. Arvostan työtä, jota olen pienestä pitäen tehnyt ja sukuni on tehnyt. Olisi tärkeää saada pidetyksi kaikki kunnossa tuleville sukupolville.

 

– Haluan myös harrastaa siellä metsätöitä, lukea, maalata, kirjoittaa ja nauttia luonnosta. Töistä huolimatta olen tänä kesänä poiminut 80 litraa mustikoita, 25 litraa hilloja ja 40 litraa puolukoita. Aina kun on ollut vähänkin vapaa-aikaa, niin ämpäri käteen ja marjametsään. Emme itse tarvitse kaikkea, mutta olen antanut marjoja tuttaville ja sukulaisille. Minulla on semmoisia pitkäaikaisia ”hillatinkejä”, maaherra Siuruainen sanoo.

 

Sotaorpojen
muistot

 

Eino Siuruaisen isän perheestä kaatui sodassa kaksi poikaa. Eino Siuruainen sai 15.7.1941 kaatuneen setänsä nimen.

 

– Kun isäni kuoli, äidille jäi pientila, kaksi hehtaaria peltoa, kaksi lehmää ja viisi pientä poikaa, joista vanhin oli 11-vuotias. Koskaan ei syöty kunnan jauhoja. Aina tehtiin työtä, viljeltiin sipulia, kessuja, poimittiin marjoja, alettiin raivata peltoa ja vähitellen hankkia karjaa. Sillä tavalla luotiin hyvä pohjoissuomalainen maatila ennen kuin sitten oltiin tilanteessa, jossa kaikki hankkivat leipänsä muualta. Äiti muutti Ouluun vuonna 1975 ja todella rankan päivätyön tehneenä kuoli 92-vuotiaana kuusi vuotta sitten.

 

– Isän puuttuessa on jäänyt paljosta vaille, mutta meillä oli työteliäs, hyvä äiti. Meitä on kolme sotaorpoa maantieteen professoria. Keskustelimme ja mietimme, mitä isän puuttuminen on meidän elämäämme vaikuttanut. Tulimme siihen tulokseen, että olimme jo sitä ikäluokkaa, joka pääsi kunnalliseen keskikouluun. Saattaahan olla, että jos olisi ollut ankara isä, hän olisi saattanut sanoa, että meiltä ei kouluun joudeta. Meidän elämäämme ei koskaan rajoitettu sillä tavalla. Olemme saaneet kodin tukemana elää mielenkiintoisen elämän ja myös itse kasvaa.

 

Eino Siuruaiselle se merkitsi Pudasjärven keskikoulun jälkeen lukiota ja opiskelua yliopistossa ja myöhemmin tohtorin tutkinnon jälkeen Pohjois-Suomen tutkimuskeskuksen johtajan virkaa, maantieteen professuuria ja monia muita arvostettuja tehtäviä. Kansanedustajaksi Eino Siuruaisen valittiin 1987 ja Oulun läänin maaherraksi hänet nimitettiin 1991.

 

– Kyllähän tämmöinen elämässä pärjääminen lähti siitä, että oli äiti, joka otti vastuun ja katsoi, että kaikki asiat hoidetaan huolellisesti. Kun kansakoulustakin tuli kotiin, niin aina tiesi, että kotona on äiti ja veljiä. Jos meni tyhjään kotiin, niin tuntui, että onhan täällä kylmää ja outoa eikä kukaan ole vastaanottamassa.

 

– Nykyisten nuorten on vaikea ymmärtää sodanaikaista ja sen jälkeistä puutetta. Me viljelimme Livon koulun pelloilla perunat ja juurekset. Teimme itse myös urheiluvälineet. Suksien kärjet painettiin nurkan alla ja luistimina olivat puupohjat, joihin upotettiin 'sahanlavi'.

 

Eino Siuruainen kertoo, että sodan jälkeen äidit tekivät vaatteet saksalaisten mantteleista ja leipäsäkeistä.

 

– Kun kesällä rupesi housuntakamuksesta kotkankuva pilkottamaan, pojat olivat aika suuren pilkan kohteena. Meidän kyläkulmaamme kutsuttiinkin Puutteen kyläksi, mutta kun saatiin maatila kuntoon, puutteenkylä-nimitys häipyi.

 

Nykyajan
isättömyys

 

Sotaorpojen yhdistyksessä maaherra on ollut vähän mukana.

 

– Joskus on tuntunut, että olisi mukava mennä sinne keskustelemaan, miten muut ovat isättömyyden kokeneet. Emme ole koskaan puhuneet sitä auki. Kaikki suru ja tuska on painettu ahkeraan työntekoon. Nyt olisi puhumisen aika.

 

– Minusta tuntuu, että tämän päivän monissa avioero- ja uusioperheissä isättömyys koetaan paljon kipeämmin kuin sodan jälkeen, vaikkei ollut kriisiryhmiä eikä tukiakaan kunnolla. Sotaleski ja viisi pientä lasta saivat eläkkeen, joka oli noin puolen ruisjauhosäkin hinta kuukaudessa.

 

– Suomi on vauras maa, mutta perhepolitiikkaan yhteiskunta ei sittenkään ole paljoa panostanut. Kun poikamme Antti syntyi 32 vuotta sitten, äitiysloma oli kaksi kuukautta. Vaimoni on aina ollut työssä. Opinto- ja asuntovelkojen vuoksi se oli pakollista.

 

Nuoren perheen talous oli alkuun toista vuosikymmentä todella tiukalla.

 

– Siitä olen iloinen, että väitöskirjatyöstä huolimatta en koskaan ruvennut karttojen piirtämiseen ennen kuin oli pojan kanssa luettu iltasatuja ja tehty kaikkea mukavaa. Vasta kun Antti oli nukkunut, kaivoin työpaperit esille ja tein työtä 2-3:een asti yöllä. Aamulla sitten lähdettiin töihin.

 

– Siitä ajasta on ollut hyvä mieli samoin kuin siitä, että kun Antti murrosiässä lähti kavereitten kanssa, koskaan ei menty nukkumaan ennen kuin oli katsottu, milloin poika palaa. Se antoi tietyt rajat ja tunteen, että nuoresta pidetään hyvää huolta.

 

Biologina Siuruainen on huolissaan siitä, minkälainen ristiriita syntyy perhekäytännön ja biologisen järjestelmän välillä.

 

– Yhteiskunnan hillitön kilpailu vaatii molemmat vanhemmat työhön. Onnellinen perhe koostuu isästä ja äidistä, ajasta ja rakkaudesta sekä rajoista, jotka kasvatuksessa yhdistyvät. Jos kenelläkään ei ole aikaa kenellekään, ja omat pyrkimykset asetetaan perheen edun edelle, tuskin voidaan odottaakaan lasten ja nuorten hyvinvointia ja yhteiskunnan tasapainoista kehitystä.

  

Teksti Ulla-Maija Heikkilä

Kuvat Mikko heikkilä