Matka maailman ympäri opetti kiittämään

Varsinais-Suomen Eurasta, kivenheiton päässä Raumalta kotoisin oleva Miia Kreula on sydämeltään etsijä ja kyselijä. Hän opiskelee Räisälän kansanopistossa vaihtoehtoterapioita ja luontaishoitoa.

– En ole vielä varma, tuleeko tästä minulle ammatti, mutta vähintäänkin olen oppimassa itsestäni huolehtimista. Koulu on ollut jo tähän mennessä monella tavalla hyödyllinen ja auttanut oivaltamaan paljon asioita.

28-vuotias Miia Kreula on paikkaansa etsiessään ehtinyt tehdä paljon muutakin. Hän on auttanut vanhempiensa maatilalla, hoitanut lapsia, työskennellyt sairaala-apulaisena, tarjoillut pizzeriassa ja rehkinyt broileritehtaalla.

– Olen koulutukseltani sosionomi ja diakoni. Se oli luonteva ammatinvalinta seurakuntanuorelle, vaikka oikeasti olin kyllä enemmän kiinnostunut taiteista. Sitä haavetta en vain uskaltanut lähteä toteuttamaan.

Mutta kolme vuotta sitten hän uskalsi jotakin, josta monet meistä vain uneksivat. Lokakuussa 2003 hän lähti ystävänsä Marikan kanssa lähes vuoden mittaiselle maailmanympärysmatkalle.

– Etukäteen se tuntui niin hullulta ja jännittävältä ajatukselta, etten meinannut tuolilla pysyä. Ilman ystävääni en oli uskaltanutkaan lähteä, Miia tuumii.

Espanjassa löytyi
uudenlainen rohkeus

Ennen maailmanympärysmatkaa Miia Kreula kävi Espanjassakin työnhaussa. Sieltä ei löytynyt vakituista työtä, mutta löytyi jotakin parempaa.

– Se oli kaikella tavalla opettavaista aikaa. Tulin paljon rohkeammaksi kun huomasin pärjääväni vieraissakin oloissa. Siellä tajusin myös, etten ollut tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se silloin oli.

– Maan vaihto potkaisi minussa esiin uteliaisuuden, halun nähdä, mitä kaikkea maailmassa onkaan, mistä en tiedä mitään.

Niin nuoren naisen mielessä alkoi kyteä ajatus katsella ympärilleen vähän enemmänkin. Maailmanympärysmatka alkoi unelmasta, joka piti ensin uskaltaa sanoa ääneen. Sitten se muuttui sanoista tekoihin. Miia paiski töitä, möi autonsa, eli nuukasti ja säästi rahat matkakassaa varten. Ystävykset hankkivat liput, suunnittelivat reitin ja lähtivät matkaan.

Ensin tytöt suuntasivat Aasiaan. Intia, Thaimaa, Myanmar, Kambodja, Australia, Uusi Seelanti, Fidzisaaret. Maat ja paikat eivät enää olleet vain nimiä kartalla, vaan muuttuivat todellisiksi.

Vaikka tiet Marikan kanssa välillä erosivatkin eri suuntiin, yksin ei tarvinnut olla missään.

– Rinkkamatkaajia kohtaa kaikkialla ja tutustuminen on helppoa. Minulta on kysytty, kuinka saatoin olla niin sinisilmäinen, luottaa ihmisiin. Miksen olisi? Sain uskomattomia kokemuksia ja oli hienoa reissata seurassa.

Vieras maailma outoine ihmisineen ei ollut pelon, vaan rohkaisun paikka.

– Olinpa missä tahansa, tunsin voimakasta varjelusta joka hetkessä ja kohtaamisessa. Jotenkin vain tiesin, että minulle ei voi tapahtua mitään sellaista, minkä ei ole tarkoitus tapahtua. Tunsin olevani kotonani kaikkialla.

– Sisäinen varmuus turvassa olemisesta sai minut ottamaan aikamoisia riskejäkin. Toteutin umpihulluja päähänpistoja, kuten lähtiessäni yksin viidakkoon kävelemään tai mennessäni yöksi ihmisen luokse, jonka olin tavannut kymmenen minuuttia aikaisemmin. Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että olisi voinut sattua vaikka mitä.

Matka oli Miia Kreulalle niin merkittävä kokemus, että hänen on vaikea löytää sanoja. Hän kohtasi Jumalan uudella tavalla ja oivalsi asioita, jotka antavat vieläkin voimaa, vaikka matkasta on jo pari vuotta.

– Silmäni avautuivat monella tavalla. Opin, että kaikki todella tärkeä ihmisen elämässä on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista.

– Välillä ihmettelen, olinko ajatellut ollenkaan aikaisemmin. Ennen minusta tuntui usein, kuin olisin ollut unessa tai elänyt jonkun toisen elämää. Mutta kaukana omasta todellisuudestani näin asiat selvemmin. Tajusin, että ulkopuolisuuden tunteeni olivat johtuneet siitä, että olin ollut turhautunut, masentunut ja pinnallinen.

– Koin matkalla paljon hyväksyntää ja ymmärrystä ihan vierailta ihmisiltä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että olen ihan riittävän hyvä ja rakkauden arvoinen. Siitä seurasi, että itsekin oli helppo olla myötätuntoinen ja lempeä muita kohtaan.

Jumala johdatus
oli kouriintuntuvaa

Toisinaan Miia Kreula ei tiennyt, minne mennä uudessa paikassa. Ne olivat hetkiä, jolloin Jumalan johdatus oli kouriintuntuvaa.

– Minne meninkään, ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Tapaamani hindut ja buddhalaismunkitkin kohtelivat minua tasavertaisesti, vaikka esittäydyin suomalaiseksi ja kristityksi.

– Aina luokseni tuli joku kysymään, tarvitsenko apua. He olivat paikallisia taksikuskeja, majatalon omistajia tai muita rinkkamatkaajia.

– Joskus minulla oli kova nälkä ja yhtäkkiä edessäni oli hedelmämyyjä. Tai kun minun oli jano, joku tarjosi juotavaa. Australiassa matkakassassani oli vajausta. Silloin tapasin tytön, jonka setä tarvitsi puutarhaansa apulaista. Siellä paahteessa kitkin rikkaruohoja ja sain asunnon ja palkan.

Kerran Miia sairastui korkeaan kuumeeseen.

– Uskon, että sekin tuli Jumalan kädestä. Silloin nimittäin puhuin ensimmäistä kertaa eläissäni sekä Jumalan että itseni kanssa ihan oikeasti. En tiedä tarkkaan, mitä kaikkea minussa silloin tapahtui, mutta niiden päivien jälkeen en ole juurikaan pelännyt pimeää tai yksinäisyyttä.

Toisinaan Miia Kreula väsyi väenpaljouteen ja siihen, että vastaan tuli koko ajan uusia ihmisiä. Kaikista maanosista, kaiken ikäisiä.

– Oli eronneita, karanneita, itseään etsiviä, itsensä kadottavia, narkomaaneja, terveitä ja sairaita. Välillä tuntui, etten jaksa. Silloin etsin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Menin temppeliin, kirkkoon tai luontoon ja juttelin Jumalan kanssa.

Tunteet olivat pinnassa koko reissun ajan. Niiden kuukausien aikana Miia kertoo itkeneensä paljon. Surusta, ilosta ja vapaudesta.

Kambodjassa Miia Kreula kävi Kuoleman pelloilla. Se on paikka, jossa tapettiin 1970-luvulla tuhansia ihmisiä. Heidän pääkallonsa on sijoitettu iän, sukupuolen tai ammatin mukaan eri hyllyille korkeisiin torneihin.

Tyhjien joukkohautojen keskellä kulkiessaan Miiasta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt.

– Kuolema ja elämä ovat siellä niin lähellä toisiaan. Tajusin, että minullahan on koko elämä edessäni. Mutta sen oivaltamiseen minun täytyi nähdä vastakohta, kuolema.

Kotimaassa
kaikki hyvin

Miia Kreula sanoo, että kokeakseen iloa ja vapautta ei tarvitse lähteä maan ääriin, vaan ne löytyvät kotimaassakin. Mutta ennen matkaa hän oli sokeutunut sille, kuinka hyvin asiat Suomessa ovat.

– Meillä on vaatteita, lämpöä, ruokaa, puhdasta vettä. Paikka jossa nukkua. Niin monilla tapaamillani ihmisillä ei ollut mitään, tai vain vähän. Silti he eivät valittaneet. Minä sen sijaan olen vinkunut ja vingun vieläkin, vaikka minulla on kaikki paremmin. Opinkohan ikinä olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla on? Uskomaan, että kaikkea riittää?

– Ympärillämme on niin paljon kaunista ja arvokasta. Mutta jotenkin en ole niistä yhtä tietoinen, kuin ulkomailla köyhissä oloissa.

– Siellä kiitin paljon ja paljosta. Sekä ihmisiä että Jumalaa, usein jo etukäteen. Mutta täällä kaikki hyvä on niin itsestään selvää, että kiittäminen meinaa taas unohtua. Yltäkylläisyyden keskellä on liian helppo unohtaa, että rakkaat ja tärkeät asiat eivät ole ostettavissa. Että onni löytyy ihan läheltä, vierestäni.

Rakkaudelle
ei ollut tilaa

Pohtiessaan matkansa syitä Miia Kreula arvelee, että häntä ajoivat liikkeelle levottomuus ja totuuden kaipuu. Viime kädessä kyseessä oli Jumalan johdatus. Vieraissa oloissa hän oivalsi asioita, joita ei ehkä olisi koskaan oppinut, jos olisi jäänyt paikoilleen.

– Olin ennen niin täynnä itseäni ja turhanpäiväistä murehtimista, että rakkaudelle ei ollut sydämessäni tilaa. En valitettavasti ole sen parempi kuin ennenkään, mutta ainakin tiedän, että rakkaudelle on koko ajan paikka elämässäni, kunhan vain suostun siihen.

Palattuaan Suomeen elokuussa 2004 Miia Kreula näki kaiken uusin silmin. Pieninkin yksityiskohta tuntui mahtavalta, läheiset, koti, luonto, puhtaus.

– Hurmiota kesti ehkä kuukauden. Sitten aloin vähitellen palata vanhoille urille. Ihan kuin olisin irrottanut siivet ja työntänyt ne kaappiin. Mutta siellä ne odottavat. Ja kun on oikea aika, saan voiman ja rohkeuden, uskallan ottaa ne käyttööni. Ja sitten se tapahtuu. Täällä Suomessa, tai matkalla taas.

Kambodjassa Miia Kreula kävi Kuoleman pelloilla. – Kuolema ja elämä ovat siellä niin lähellä toisiaan. Tajusin, että minullahan on koko elämä edessäni. Mutta sen oivaltamiseen minun täytyi nähdä vastakohta, kuolema.

Teksti Sari Varpula

Kuvat Henrik Rantanen