Mestarimeloja Mikko Kolehmainen elää hyvällä sykkeellä

 

 

Sadekuurot piiskaavat naapuripitäjiä, mutta Mikkelissä pitää poutaa.

 

Urpolan kuntolenkin lähtöpaikalla Mikko Kolehmainen virittelee sykemittaria rintansa ympärille ja matkamittaria juoksukenkäänsä. Maailman sykemittarimarkkinoita hallitsevan Polar Electro Finland Oy:n aluepäälliköllä ovat kuntoilun tekniset apuvälineet viimeisen päälle.

 

Urpolan lenkin ensimmäisen mäen näkeminenkin jo saa sykkeen nousemaan, ja luvassa on lisää samaa herkkua. Kolehmaisen mukaan kymmenen kilometrin lenkillä tulee olemaan korkeuseroa lähes kaksisataa metriä.

 

– Esitit puhelimessa toiveen lenkkireitistä, jolla olisi liittymäkohtia minun urheilu-uraani, mestarimeloja perustelee haastattelun tekemistä Mikkelin seudun rankimmassa maastossa.

Näissä maisemissa hän on juossut ja hiihtänyt pikku pojasta saakka. Mikon lapsuudenkodista oli Urpolan lenkille matkaa vajaat kolme kilometriä. Kesäisin sen pääsi polkupyörällä, mutta talvisin matka piti kävellä sukset käsissä.

 

Muistan, miten olin kerran voidellut sukset kotona ja kävellyt Urpolaan sen kolme kilometriä. Hiihdin viiden kilometrin lenkin ja sukset lipsuivat aivan mahdottomasti. Kävelin takaisin kotiin voitelemaan sukset uudelleen ja taas takaisin Urpolaan. Viiden kilometrin hiihtolenkin jälkeen oli edessä kävely kotiin.

 

Kolehmaista kuunnellessa ei jää epäselväksi, missä olympiavoittoon ja maailmanmestaruuteen vaadittava kivijalka on rakennettu.

 

Nuorempana harrastin juoksua, hiihtoa, ampumahiihtoa ja ammuntaa. Melontakouluun ilmoittauduin kolmentoista ikäisenä, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin melonnasta tuli minulle päälaji.

 

Usko auttoi
surun silmässä

 

Innostuksen urheiluun Mikko Kolehmainen sai lähinnä isältään, joka myöhemmin toimi sekä Mikon että tämän veljen Ollin valmentajana. Äiti puolestaan opetti iltarukoukset ja kertoi taivaan Isästä.

 

Sain kristillisen kasvatuksen. Lapsuudesta asti nämä asiat ovat olleet minulle tärkeitä ja läheisiä. Nämä ovat myös sellaisia arvoja ja asioita, jotka haluan siirtää omille lapsilleni, Mikko viittaa kahteen alle kouluikäiseen poikaansa.

 

Uskosta Jumalaan oli Mikolle suuri apu, kun hänen äitinsä nelisen vuotta sitten kuoli yllättäen vain kuudenkymmenen vuoden iässä. Suru oli suuri ja siitä selviäminen tiukassa.

 

Äidin kuolema pysäytti elämän rankalla tavalla. Sen jälkeen olen ymmärtänyt hyvin heitä, jotka vaikeuksien ja tuskan keskellä etsivät apua ylhäältä. Kristillinen vakaumus oli minulle voimavara ja turva, kun mietin äidin kuolemaa. Varmasti usko toi suruun myös toivon jälleennäkemisestä. Toisaalta Jumalaan turvautuen odotin ehkä jonkinlaista vastausta kysymyksiini siitä, miksi äidin elämä loppui ikään kuin kesken.

 

Mestarimeloja muistuttaa, ettei elämä maan päällä ole ikuista edes hyväkuntoiselle, vaikka joskus ehkä erehdytään niin kuvittelemaankin.

 

Sitäkin hän korostaa, että vaikka syntien anteeksi saaminen ja taivaaseen pääseminen ovatkin Jeesuksen varassa, ihmisellä on vastuu omista valinnoistaan ja tekemisistään.

 

Kristillisten arvojen ja uskon Jumalaan tulee näkyä jokapäiväisessä elämässä. Omantunnon tulee olla hereillä ja tekemisten sen mukaisia. Ei ole oikein elää väärällä tavalla armon varassa.

 

Voiton pyytäminen
ei käynyt mielessä

 

Pitkän ja jyrkän mäen päällä Mikko Kolehmaisen ranteesta kuuluu terävä piippaus. Hän vilkaisee laitetta, joka kertoo viidennen juoksukilometrin tulleen täyteen. Samalla tarkistetaan miehen pulssi. 154 lyöntiä minuutissa saa olympiavoittajankin huohottamaan.

 

Hengityksen tasaantuminen heti, kun mäki hetkeksi taittuu tasamaaksi, kertoo miehen olevan edelleen hyvässä kunnossa.

 

Samalla puhe kääntyy rukoilemiseen.

 

Varsinkin lasteni puolesta rukoilen säännöllisesti. He, jos ketkä, tarvitsevat suojelusta. Toki minulla on muitakin rukousaiheita ja aina välillä huomaan tapahtuvan hyviä asioita, joiden puolesta en ole osannut edes rukoilla. Tuntuu turvalliselta huomata Jumalan johdattavan elämääni silloinkin, kun en ymmärrä sitä erityisesti edes pyytää.

 

Johdatusta Mikko Kolehmainen rukoili myös urheilu-uralleen, mutta ei koskaan menestystä. Kun Barcelonan olympialaisissa 1992 oli aamulla kajakkiyksiköiden 500 metrin loppukilpailu, Mikko laittoi edellisenä iltana majapaikassaan kädet ristiin ja rukoili.

 

Pyysin varjelusta kilpailuun, ettei kenellekään sattuisi mitään haaveria, ja että paras voittaisi. Voiton pyytäminen itselleni ei tullut edes mieleeni. Olin kuusi vuotta harjoitellut täysipäiväisesti, erittäin kovaa ja suurimmaksi osaksi ulkomailla. Mutta kovaa olivat harjoitelleet muutkin finaaliin päässeet, miksi juuri minun olisi pitänyt voittaa?

 

Kun olympiavoitto sitten tuli, se kertoi Mikolle ja valmentaja-isälle, että vuosien varrella oli tehty tuhansia pieniä asioita oikein. Pienistä palasista oli syntynyt voittoisa kokonaisuus.

 

Kolehmainen viittaa edessä olevaan komeaan kuuseen.

 

Tuo kuusi näkyy tuossa helakan vihreänä. Kun sitä katsoo tarkemmin, näkee lukemattoman määrän pieniä neulasia, joista väri muodostuu. Harjoittelussa on sama asia, kokonaisuus muodostuu monista asioista ja tuhansista harjoituksista.

 

Yksi harjoitus on kuin yksi neulanen ja olympiavoitto kuin kokonainen puu, haastateltava havainnollistaa asian Urpolan metsäpolulla, jossa muutamaa päivää aikaisemmin on nähty karhu. Läheisen koulun oppilaita on kielletty menemästä metsään karhuvaaran vuoksi, eikä nyt ole kyse seudulla kesäisin mökkeilevästä MTV3:n aamujuontajasta.

 

Vaikea taipua
tavalliseksi ihmiseksi

 

Mikkelin Melojia edustanut Mikko Kolehmainen on osallistunut neljiin olympialaisiin. Barcelonan kisoissa 1992 hän oli ainoa suomalainen olympiavoittaja. Seuraavana kesänä hän saavutti maailmanmestaruuden ja on edelleen viimeisin melonnan suomalainen arvokisavoittaja.

 

Aina silloin tällöin otsikoihin nousee surullisia uutisia uransa lopettaneista huippu-urheilijoista. Mikko Kolehmainen on säästynyt ikäviltä lieveilmiöiltä, mutta ei hänenkään taipumisensa tavalliseksi ihmiseksi käynyt ihan melankäänteessä.

 

Kun oli vuosikaudet tuikkinut tähtenä urheilutaivaalla, elämän jatkamisessa maan pinnalla ilman kanoottia oli omat ongelmansa.

 

Vaikeinta oli ehkä itsensä hyväksyminen ihmisenä, kun omaa arvoa ei enää mitattu urheilusuorituksilla.

 

Kova harjoittelu ei ollut antanut mahdollisuutta ammatin hankkimiseen, mutta melko nopeasti Kolehmainen pääsi ensin automyyjäksi ja sitten itsenäiseksi edustajaksi työkalu-alalla. Vuodesta 2000 hän ollut sykemittariyrityksen palveluksessa.

 

Tuntuu, että olen löytänyt paikkani. Tässä työssä pystyn hyödyntämään kokemustani urheilijana. Olen myös huomannut, että asiakkaitteni luottamus minuun ja ammattitaitooni on aika suuri.

 

Kansa on
jakautumassa kahtia

 

Mikko Kolehmaisen matkamittari on piippaillut kilometrin välein. Se näyttää lukemaa yhdeksän, kun puhe kääntyy siihen, minkälaisessa fyysisessä kunnossa suomalaiset tätä nykyä ovat.

 

En halua olla pessimisti, mutta huonolta näyttää, jo ammattinsakin puolesta ajan hermolla oleva aluepäällikkö sanoo.

 

Hänen mukaansa näyttää siltä, että kansa on jakautumassa kahtia. Osa väestöstä huolehtii kunnostaan, mutta liikaa on heitä, joita omasta terveydestä ja fyysisestä kunnosta huolehtiminen ei kiinnosta.

 

Huolestuttavinta on, että lasten ja nuorten kunto laskee, mutta paino nousee. Heidän terveystulevaisuutensa näyttää johtavan suureen tragediaan.

 

Hyvin ei mene aikuisillakaan. Tämän hetken terveydellinen ykköspommi on tyypin kaksi diabetes eli aikuisiän diabetes. Se, jos mikä, on vääristä valinnoista johtuva elämäntapasairaus.

 

Synkkyyden keskellä sykemittarimies näkee jotain hyvääkin. Juoksuinnostus on jatkuvassa kasvussa, samoin sauvakävelyn suosio. Kolehmainen ei sitä sano, mutta myös sykemittareitten suosio on hurjassa kasvussa. Mittarin avulla liikunnan pystyy toisaalta pitämään riittävän tehokkaana, toisaalta syketasoja seuraamalla välttyy liialliselta rasitukselta.

 

Jos haluaa nostaa kuntoaan, ei ole yhdentekevää, millä sykkeellä liikkuu. Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan tavallinen kävely ei riitä kunnon hoitamiseksi. Sauvakävelyllä sitä vastoin saa rasituksen sellaiseksi, että sillä on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

 

Sade alkaa, kun lenkki loppuu. Samalla Kolehmaisen mittarit piippaavat näkyviin loppulukemat. Meloja on juossut keskimäärin 138 lyönnin sykkeellä. Korkeimmillaan pulssi on ollut vähän yli 150 lyöntiä minuutissa. Kengässä ollut anturi kertoo, että matkaa haastattelulenkille kertyi 9.600 metriä.

 

Teksti ja kuvat: Olli Karhi