Mikä on kun ei ahdista?

Hannu Pöntinen kirjoitti vuosituhannen alussa kirjan Arpinen sydän. Siinä painekyllästetty uros huusi kirjaimiksi kipuaan, joka ei muutoin löytänyt tietään ulos.

Pöntisen pappisperhe oli tuolloin palannut lähetystyöstä Botswanasta. Hannu oli selvinnyt sydämen ohitusleikkauksesta, poika syövästä ja auto-onnettomuudesta.

Elämä oli lyönyt sielun haavoille ja iskenyt kirjaimellistikin arpia sydämeen.

Uuden, aforistista ilmaisua ja runoa yhdistelevän mietelmäkirjan nimi on edellistä optimistisempi: Onnen raapaisuja.

Onkohan onni potkiskellut kovastikin körttipastoria, joka odottelee puutarhassaan Helsingin Puistolassa, punaisen puutalonsa grillikatoksen alla?


KAIKKIVALTIAS KOLAHTAA KAUKALON LAITOIHIN

”Onni on iloa elämän kipujen keskellä, aitoa naurua kyynelten lomassa”, määrittelee Hannu Pöntinen.

Onnen raapaisut osuvat keskelle kiireisen uraihmisen ja isän arjen ankaria haasteita. Kirjasta löytyy keski-ikäistymisen tukalia tuntoja.

”Kuihtunut kukkaketo, keski-iän niitty. Ei edes muistoa väreistä.”

– Vähitellen tajuaa, että kaikkivaltias ei tarkoitakaan minua… Huomaa, että omat kyvyt ovat rajallisia. Fysiikkakaan ei ole yhtä vetreä kuin kaksikymppisenä, Pöntinen pohtii.

Elämän rajat kolahtavat vastaan, kuin jääkiekkokaukalon laita lapselle, joka luulee luistelevansa rajattomalla ulapalla, hän vertaa.

– Oman rajallisuuden ymmärtäminen lisää toisten kunnioittamista. En voi olla kuin norsu posliinikaupassa, joka kävelee muiden yli säälimättä.


KATSE TARKENTUU TÄRKEIMPÄÄN

Hannu Pöntinen täyttää ensi vuonna 50 vuotta. Mies ja tekstinsä eivät oirehdi viidenkympin villityksestä, keski-iän kriisien merkeistä huolimatta.

Hän on havainnut, että villitys iskee monelle miehelle keskellä uraa, kun tärkeimmät asiat ovat unohtuneet kovan touhuamisen keskellä.

– Yhtäkkiä herätään vuosikymmenen unesta ja mietitään, mihin elämä on mennyt. On rakennettu taloa ja uraa ja tiettyä putkea, mutta mihin se putki vie, ja onko sen päässä se mitä haluan? Vielä olisi ehkä vähän voimaa muuttaa putkensa suuntaa, jos näyttää että sen päässä odottaa täysi tyhjyys.

– Positiivista on se, että ihminen haluaa vielä etsiä uutta elämää. Itse toivon, etten koskaan kadottaisi itseäni oravanpyörään, josta olisi tehtävä raju irtiotto, sanoo Hannu Pöntinen.

Villityksen valtaan joutunut hakee usein kouristuksenomaisesti uutta ihmissuhdetta tai energian kanavoimisen muotoa, joka osoittaisi että sisällä on vielä virtaa ja edessä mahdollisuuksia.

Pöntisen onnen raapaisu -projektissa kysymyksessä ei näytä olevan siellä jossain siintävien onnen edellytysten kuumeinen tavoittelu vaan onnen syvempi tavoittaminen siitä elämänpiiristä ja niistä ihmisistä, jotka eteen on jo annettu, ensinnä perheestä ja ystävistä.

Miehen katse tarkentuu lähelle, läheisiin.

– Onnen eväät ovat tässä hetkessä ja tärkeimmissä ihmisissämme, hän vahvistaa.


VAUHTISOKEUDEN VAARAT

Kirjoittaessaan pappi peilasi ajatuksiaan pohjalaisen onnen määrittelyn kautta: ”Mikä on, kun ei ahdista.”

– Oli pakko pysähtyä ja huomata, että minullahan on elämässäni jo vaikka kuinka paljon onnen aiheita! Köyhä on se, jolla ei koskaan ole tarpeeksi.

– Välillä huomaan kuitenkin sokeutuneeni ja menneeni mukaan oravanpyörään, missä halutaan rahaa ja menestystä niin paljon, että sitä kiirehtii pysähtymättä omien poikiensakin ohi, hän myöntää.

”Huomaan kadehtivani toisia, haluavani itselleni enemmän asemaa, valtaa, tavaraa. Samalla kuljen silmät sidottuina elämäni rikkauksien ohi. Perhe, terveys, pienet ihmeet.”

”Paljon olemme saaneet. Paljon enemmän vielä haluaisimme!”, Hannu Pöntinen piikittelee.

Hän työskenteli viime vuodet Kirkkopalvelut ry:n apulaisjohtajana. Kokemus osoitti, että johtotehtävissä työskentelevät ovat alati vaarassa menettää inhimillisyytensä.

– Sen kivun kanssa elin itsekin. Jos johtaja ei tee inhimillisyytensä säilyttämiseksi töitä, hän huomaa olevansa pian yksin kylmällä vuorella. Tärkeimmäksi tulee oma asema ja arvostus. Vauhtisokeus on myös sitä, ettei enää kohtaa aidosti muita ihmisiä eikä osaa pysähtyä vierelle.


HYMY ON MIELEN VALOHOITOA

– Tämä yhteiskunta on kylmä. Ihmisyys on kateissa irtisanomisten keskellä, joista osa lähtee pelkästä voitontavoittelusta ihmisyyden kustannuksella, Hannu Pöntinen kritisoi.

Hänestä kirkon tulisi vastustaa epäinhimillistä toimintaa ja muistuttaa, että meillä on köyhät keskuudessamme.

Kukaan ei pärjää yksin, ei edes uskonsa kanssa. Siksi on seurakunta: kun yksilön usko on vähissä, toisten usko kantaa.

– Sitä varten ovat myös ystävät. Heidän kanssaan voi uskaltautua ihmisyyden heikoille jäille esittämättä pärjäävää ja eteenpäin menevää suorittajaa. Saa olla juuri niin surkea ja epäonnistunut kuin on – ja silti saa tuntea itsensä täysin hyväksytyksi ja hyväksi ihmiseksi.

– Jokainen tarvitsee ystäviä – muuten maailmassa voi tulla vilu. Hymy ja hyväksyntä ovat mielen valohoitoa. Puhe Jumalan rakkaudesta ei ole sanahelinää, vaan se voi tulla todeksi myös toisten ihmisten kautta.


KÄRSIMYS TULEE KYSYMÄTTÄ LUPAA

Onni onnettomuudessa: jos mieheen iskee välillä vauhtisokeus, pysäyttää elämä pian väkipakolla tarkistamaan kurssia.

”Uskaltaisinko olla onnellinen? Niin usein, juuri silloin kun ilo on täyttänyt mielen, on jotain viety pois, kärsimys on tullut, kysymättä lupaa, saviruukusta on murrettu jälleen yksi pala.”

– Elämä pitää näköjään huolen siitä, ettei onni ole koskaan kovin staattinen tila, Hannu Pöntinen naurahtaa ironisesti, kun tutkailemme hänen tekstejään. Ne kuvaavat, kuinka onnen kääntyessä katkeruus ja levottomuus valtaavat mielen. Ne polttavat ja kuluttavat sisältä, ja joskus isoakin miestä itkettää.

”Haluaisin kertoa onnestani, hymyillä elämän ilosta, mutta en voi, koska sisimpäni itkee haavoja. Iskuja, joita en odottanut. Lyöntejä, joihin ei valmennettu. Kasvot kivettyneenä vienoon hymyyn kerron etteivät ne satu.”

”Anteeksi antaminen ei ole todellisuutta kohdallani, vaan vaalin kipeitä muistoja, kuin kalleimpia aarteitani. Loukkaukset ja lyömiset painavat rintaani, kuin viiltävä veitsi estäen elämän riemun.”

Kirjoittaessaan Hannu Pöntinen ei voinut aavistaa, millaisen tilanteen keskelle sanat sattuisivat julkaisuhetkellään. Teos ilmestyi pari kuukautta sitten. Työuransa huipulla ollut johtaja oli irtisanottu edellisenä päivänä.


ETEENPÄIN, SANOI MUMMO LUMESSA

– Kävin kaikki kriisin vaiheet läpi. Ensin tuli kieltäminen: eihän tämä ole kuin työpaikan menetys. Sitten viha siitä, että minua kohtaan on tehty valtavan väärin. Sitten suru.

– Nyt olen noussut lumihangesta pystyyn ja puristelen lumia vaatteistani. Eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa! Mietin jo, mihin Jumala seuraavaksi vie. Kaikki on epäselvää. Haastavinta on kai se, miten jaksaisi uskoa tulevaisuuteen, Hannu Pöntinen kertoo.

Ensimmäiset kaksi viikkoa hän heräsi joka aamu ajatukseen irtisanomisesta.

”Vielä pitäisi jaksaa, mutta voimani ovat huvenneet. Olen kuin tyhjäksi valunut uimapatja altaassa: jos yksikin asia tulee päälleni, vajoan pohjaan.”

– Kohta 35 vuotta olen koettanut hokea seurapuhujana ja pappina sitä, ettei ihmisarvo ole kiinni suorituksista, työstä tai markkina-arvosta. Mutta kun potkut osuivat kohdalleni, se oli kova kolaus.

– Psalmissa 139 vakuutetaan, että jo äitini kohdussa Jumala on minut luonut ja olen suuri ihme. Mutta miten osaisi nähdä itsensä Jumalan ihmeeksi irtisanomisen hetkellä, jolloin tuntee itsensä hyödyttömäksi ja kenellekään kelpaamattomaksi?

Pikku hiljaa Hannulle on tullut olo, että hän voisi olla jälleen jopa onnellinen.

– Kaikesta kivusta huolimatta tämä pakollinen pysähtyminen on tehnyt hyvää. Aloin tehdä vuosia hitaasti edennyttä väitöskirjaani käytännöllisen teologian laitoksella, ja tutkimus on nyt hyvässä vauhdissa.


YLÖS JA ALAS KUNNIAN KUKKULOILTA

Hautausmaalla elämä saa oikeat mittasuhteet, Hannu Pöntinen hahmottaa.

”Kuolema ja kärsimys eivät ole pimeyttä, vaan varjoja elämän taulussa, joita ilman kuva ei olisi täydellinen”, hän näkee.

– Jokainen maallisen kunnian kukkuloilla käynyt tulee jossakin vaiheessa motatuksi sieltä nyrkillä alas. Maailmassa meille tulee eteen monenlaisia vaivoja ja koettelemuksia. Siksi sisäiseen rauhaan liittyy oman keskeneräisyyden hyväksyminen.

– Kristinuskon sanoma on onneksi vapauttava. Saamme jäädäkin keskeneräisiksi. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalasta, ei edes synti. Jumala välittää ihmisistä niin paljon, että laittoi itsensä alttiiksi kuolemaan asti meidän pelastuksemme takia.

– Loppujen lopuksi kristillisyys on mitä iloisin asia, vaikka onni täällä vaihteleekin, korostaa pastori Hannu Pöntinen.

Hannu Pöntinen haluaa säilyttää sisällään luovan ja leikkivän lapsen: ”Lapsuuden loppu – aikuisuus. Luovuuden loppu – kuolema. - - Voikukkapellossa aikuisen silmät näkevät rikkaruohojen paljouden, lapsen silmät näkevät mahdollisuuden puhaltaa hahtuvia niin paljon kuin huvittaa!”

TEKSTI: JANNE VILLA
KUVA: JANI LAUKKANEN