Mikko Kuustonen ja mustavalkoisuuden taakka

Kolmekymmentä vuotta sitten koululainen Mikko Kuustonen kertoi Sana-lehden Todistajien ketjussa, kuinka hän löysi Jeesuksen ja seurakuntayhteyden:

 

”Uskovien joukossa saa paljon kavereita, siellä on valtava keskinäinen rakkaus. Niissä piireissä viihdyn”, kuusitoistavuotias Mikko sanoi luottavaisesti.

 

M: On lähinnä liikuttavaa nähdä tämä nyt keski-ikäisenä. Muistan hyvin tuon ajan tunnelmat, toivoon tarttumisen tarpeen. Olin juuri menettänyt äitini ja hain uskosta turvaa.

 

Ja mihin tuo kaipaus katoaisi. Usko ei ole mulle mikään vaihtoehto, jonka siirtäisin välillä hyllylle. Ateismi tai kyynisyys se multa vaatisi todellista ’uskoontuloa’.

 

S: Sun on helpompi uskoa Jumalan olemassaoloon kuin olemattomuuteen?

 

M: Juuri niin, vaikka ”usko” terminä kalskahtaa korvissani suorituksenomaiselta. Edelleenkin mä tartun armoon ja iankaikkisen elämän toivoon. Mutta uskossa olemisesta voi helposti tulla Jumalan korvike. Silloin kristillisyys kutistuu harrastekerhoksi, jossa samanmieliset puuhastelee keskenään. Aika vähän mä näen sellaisten piirien aukeavan ulospäin ja antautuvan vuorovaikutukseen muiden kanssa.

 

S:  Sinusta kertovan kirjan julkaisemisen jälkeen sinua on moitittu siitä, että hyökkäät viidesläisyyttä vastaan. Mutta tunnistan kuvaamaasi hengellistä väkivaltaa myös muissa kristillisissä porukoissa, niin yhteiskristillisyydessä kuin luterilaisen kirkon sisälläkin.

 

M: Aivan! Ei kyse ole yhdestä lahkosta, vaan vääristyvästä ja vallanhaluisesta ihmismielestä. Yhtä lailla voisimme keskustella taistolaisuudesta, eläinaktivismista tai kehitysmaafanaattisuudesta.

 

S: Mutta ihminen voi puhua vain siitä, minkä itse tuntee.

 

M: Nimenomaan. Ja oma historiani liittyy viidesläisyyteen. Mun pointtini on se, että missä tahansa sisäänpäin lämpiävässä yhteisössä pesän turvaaminen voi ajaa oleellisen ohitse. Liike pysähtyy, mutta herätysliike jatkaa. Uskossa olemisesta voi tulla uskon ydintä tärkeämpi.

 

Uskon silti yhteisöjen voimaan. Parhaimmillaan yhteisöllisyys on ihmistä hoitavaa ja eheyttävää. Se on kolikon parempi puoli.

 

Mustavalkoisuuden
vaara

 

Jyrkkä oikeassa oleminen ja mustavalkoinen ajattelu eivät kuulu vain amerikkalaiseen äärioikeistolaiseen, kristilliseen fundamentalismiin tai kiihkoislamilaisuuteen. Yhtä hyvin sitä löytyy suomalaisesta uskonnollisuudesta.

 

M: Fundamentalismille on aina tilausta. Se on voimaa, joka on syytä oppia tunnistamaan, jotta sitä osaa varoa ja tietää, miten sen kanssa pitää toimia.

 

S: Mikä siinä sitten on niin varottavaa?

 

M: Kun oikean ja väärän rajalinja vedetään oman persoonan ulkopuolelle, on syytä huolestua. Vallankäyttö, jossa ihminen tahtoo omistaa oikeassaolemisen vailla kuuntelemista ja vuorovaikutusta, on julmaa peliä. Raja hyvän ja pahan välillä piirtyy sydämemme halki, ja tämän kanssa on opittava elämään. Rajallisena ja keskeneräisenä. 

 

S: Niinhän me mielellään tehdään. Rajataan asioita tiukkoihin sääntöihin. Siinä ei jää paljon neuvotteluvaraa.

 

M: On tosi surullista, jos elämä täytyy hengellistää ja puristaa dogmien läpi. Minä olen taatusti rikkonut kaikkia kymmentä käskyä ja kammoksun ihmisiä jotka luulevat tekevänsä katekismuksesta käsikirjoituksensa. Myös taide tai luonto menettävät välineellistämisessä kolmiulotteisuuden. Se on pallonkutistamista.

 

Fundamentalisti on ihminen, joka on kohdussa, eikä uskalla syntyä. Jos astuu ulos turvapaikasta, muuttuu rajalliseksi. Ja se on pelottavaa. Mutta kun lapsi lähtee maailmalle, hänet pitää saattaa siunaten matkaan. Hengellisen kodin velvoite on avartaa maailmaa, eikä sulkea sitä.

 

S: Onhan se turvallista, pysyä aina omassa kolossa lähtemättä ulos. Eikä tarvitse itse ajatella.

 

M: Semmoinen karsina vaan käy äkkiä ahtaaksi, ja pahimmillaan kakara tukehtuu.

 

Kärsimyksen
mykistämänä

 

Matkoillaan kehitysmaissa YK:n hyväntahdonlähettiläs Mikko Kuustonen on kohdannut paljon kärsimystä, jolle ei löydy selitystä.

 

M: Jos mikä on riisunut mut aseista, niin kärsimys. Selvimmin kärsimyksen näkee kolmannessa maailmassa, mutta kyllä sitä on luonnollisesti lähelläkin.

 

S: Kun sairaalassa hoitaa vakavasti sairaana syntyvää vauvaa, joka äidin hellän sylin sijaan tuntee vain hoitajien piikkejä pistävät kädet, on kärsimyksen ytimessä.

 

M: Tai äärimmäisessä köyhyydessä elävä, miinan silpoma lapsi sotaa käyvässä maassa. Jumalan valtakunnan logiikka ei aukene mulle tämän epäoikeudenmukaisuuden keskellä.

 

Pahinta on halpa armo tai kylmät selitykset, joissa todetaan, että kärsimys on synnin seurausta tai kehotetaan kävelemään ohi odottaen Vapahtajaa takaisin.

 

Me osoitetaan usein kehitysmaita kohtaan ulkoistettua armoa. Katsomme turvallisen matkan päästä Niitä Toisia. Ikään kuin meillä olisi varaa valita, minne suuntaamme armollisen katseen.

 

S: Totta. Estonian uppoaminen satutti siksi, koska se tapahtui niin lähellä. Ja tsunamissa kuoli suomalaisia. Ei se olisi liikuttanut, jos ne olisivat tapahtuneet Kiinassa.

 

M: Tämä meidän hyväosaisten kristillisyys sulkee maailman ulkopuolelle. Meillä on asiat niin hyvin, että on aikaa keskittyä miettimään vain oman sielumme pelastusta. Rajaamme uskoamme yhä oikeaoppisemmaksi sen sijaan, että mentäisiin asian ytimeen: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Oikeasti me ei rakasteta edes niitä, jotka ovat kanssamme samaa mieltä!

 

Hyväosaisten
huonovointi

 

Vaikka ulkoiset asiat ovat hyvällä mallilla, Suomi on maailman itsemurhatilastojen kärkisijoilla.

 

M: Tämä rikas länsimaailma on onnellisuuden kehitysmaa. Kun asiat on liian hyvin, ei enää olla tyytyväisiä mihinkään. Onni ja ilo ovat aina muutaman ratkaisun päässä.

 

Äskettäin ystäväni lensi suomalaisen huippu-urheilijan yksityiskoneella Lontoosta Helsinkiin. Koko matkan koneen omistaja oli marissut siitä, kun jollakin toisella on hienompi kone kuin sillä.

 

Niin käy, kun mikään ei riitä. Jos tilillä on sata euroa, siellä pitäisi olla kaksisataa ja miljoonan sijaan tuplat...

 

S: Myönnän, että musta se olisi tosi kivaa.

 

M: Sama täällä. Mutta silti. Palasin juuri Mosambikista jossa mua kosketti nuorten ryhmien taistelutahto. Teinit osallistuivat innokkaasti perheväkivallan ja AIDSin vastaiseen valistustyöhön. Niiden asenne oli valoisa, vaikkei siitä työstä tullut merkintää ansioluetteloon, eikä bonuksia opiskelupaikkoihin. Ne tarttuivat toimeen sen sijaan, että olisivat valittaneet.

 

S: Ei se silti tarkoita, että suomalaiset olisivat luonnostaan tyytymättömämpiä kuin vaikkapa afrikkalaiset. Tai että jossakin ihmiset olisivat parempia kuin toisaalla.

 

M: Ei tietenkään. Mutta mitä ihmisen arjen mielekkyydelle ja vakaumukselle tapahtuu täällä yltäkylläisyyden keskellä?

 

Kutsumuksen
ytimessä

 

Mikko Kuustosen tie laulavasta saarnamiehestä heikkojen puolestapuhujaksi on ollut vaiheikas. Matkan varrella miehen tietäminen varsinkin Jumalasta on vähentynyt.

 

S: Olet aina lähtenyt omille teillesi ja uusille urille, kun ovi siihen on auennut. Pro Fidessä olit Jeesuksesta julistava laulaja, sitten sulla oli bluesbändi Q. Stone, ja saarnaaminen lakkasi. Seuraava askel oli, kun susta tuli kehitysmaiden viestinviejä.

 

M: Todellisuudessa askeleet eivät ole lainkaan noin selkeitä. Kirjoitan edelleen lauluja samoista teemoista, mutta kieli ja kokemuspohja on toinen. Rautalangasta en jaksa vääntää – sillä tontilla on tungosta.

 

S: Monissa sun sanoituksissa on samaa haastetta, jonka Jeesus heitti meille. Että välittäisimme toisistamme.

 

M: Kristillisyys tulee näkyviin niissä pienissä tuokioissa, jolloin me eletään ihmisiksi. Eli tehdään toisten eteen se, mitä voidaan. Taivasoptioita tai sankaruuksia sillä ei irtoa, mutta mielekkyyttä ja opettavaisia kohtaamisia kylläkin. Sitä paitsi armo on mielestäni edelleen vallankumouksellinen tekijä.

 

Kutsumus on mulle sitä, että teen niitä asioita, joita vastaan tulee. Ajattelen, että mun tonttini on olla tukemassa muita, eikä siinä ole mitään jaloa. Luultavasti suuri osa välittämisestäni nousee oikeastaan välinpitämättömyydestä. Ei mulla ole mitään suurta, kristillisestä etiikasta nousevaa valoa ohjaamassa.

 

S: Mutta kutsumuksessa eläminen on tehnyt sinusta totta. Tavallaan työsi ja tiesi kautta olet löytänyt syvimmän minäsi, tullut siksi, joka olet.

 

Elämästä
kyllänsä saanut

 

Kuolema on ollut Mikko Kuustoselle aina lähellä ja todellinen. Ei elämän vastakohta, vaan sen vierellä.

 

M: Ehkä se johtuu siitä, että olin niin nuori kun äitini kuoli. Tai sitten ei. Joka tapauksessa olen aina kuvitellut kuolevani nuorena. Nythän se ei ole enää mahdollista. Iän etu on se, että kuolemanpelko on alkanut hävitä.

 

Kuoleman tiedostaminen on rajalliseksi tulemista. Kehitysmaissa olen oppinut, että kuoleman läsnäolo lisää kykyä iloita arjesta. Siellä kuolemaa ei piiloteta, vaan vainaja hyvästellään.

 

S: Täällä me ei enää nähdä kuolemaa, kun ihmiset kuolevat sairaaloissa. Niin siitä on tullut pelottava ja ahdistava.

 

M: Mua kiehtoo ajatus siitä, että ihminen lähtee, kun hänen aikansa tulee täyteen. Lause ’kuoli elämästä kyllänsä saaneena’ koskettaa mua. Siinä on jotakin hienoa. Mulla on sellainen olo, että jo kauan sitten olen saanut kyllikseni elämää. Elämän pituus ei ole tärkeä, vaan elämä itse.

 

S: Noin voi sanoa vain, jos tuntee elävänsä.

 

M: Kun on nähnyt kuolemaa, tietää, että elämä itsessään on ylellisyyttä. Kehitysmaissa olen oppinut jotakin tosi olennaista. Afrikkalaisessa pikkukylässä voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko elämänkaaren: vauvan ja vanhuksen, elämän ja kuoleman, ilon ja surun. Näkökenttä tekee todeksi sen, mitä täällä opiskelemme elämäntaito-oppaista; että elämä on tässä ja nyt.

 

Teksti Sari Varpula
Kuva Seppo Haavisto