Myötätuntouupumisen kahdet kasvot

          

Myötätuntouupumisen (compassion fatigue) käsite on rantautunut meille merien takaa. Yksi juuri juontaa 1960-luvun mediamaailmaan, katastrofiuutisin, joilta mediayleisö kyynistyneenä halusi suojautua.

 

Vietnamin sotaveteraaneja hoitanut perheterapeutti ja psykotraumatologi Charles Figley laajensi käsitteen käyttöä havaitessaan omaisilla samoja kriisireaktioita ja ongelmaisia toimintatapoja kuin veteraaneilla.

 

Paljon lähempänäkin on saman ilmiön juurta.

 

Suomen miehet tulivat riekaleina rintamalta toisen maailmansodan uuvuttamina, osa täysin rämänä. Tuohon aikaan olisi ollut heikkoutta puhua sodan raskaista kokemuksista. Ne nieltiin ja kätkettiin muistoihin, paettiin työhön ja alkoholiin. Piilotetut asiat kuitenkin vaikeuttivat miesten omaa ja läheisten elämää.

 

Hoito-alalle myötätuntouupumisen tutkiminen tuli 1980-luvulla. Ihmisten reaktio oli sama kuin mediayleisöllä.

 

– Uupuneena kärsimys kielletään ja torjutaan, Helsingin diakonissalaitoksella työskentelevä psykoterapeutti ja kriisityöntekijä Leena Nissinen kertoo.

 

Tähän päivään mennessä alan tutkimustietoa on tullut USA:sta ja Englannista runsain määrin, meillä siitä on kirjoitettu vähemmän. Loppuun palamisesta tutkimusta on Suomessakin enemmän. Edes mennyt Martti Lindqvist kirjoitti ja puhui paljon auttajan varjosta.

 

 

Asiakkaan asiat
ja auttajan asiat

 

Myötätunto on kauneimpia asioita kyllästymisen ja välinpitämättömyyden maailmassa. Se on toisen asemaan asettumista, ihmisen pelon ja epätoivon kuuntelemista ja vastaanottamista.

Ammattiauttaja oppii koulutuksen, harjoittelun ja kokemuksen myötä asettumaan asiakastyössä oikealla tavalla lähelle ja havainnoimaan etäisyyden päästä.

 

– Auttaja osaa tunnistaa, mikä on asiakkaan surua, mikä omaa surua. Tietenkin oma henkilöhistoria vaikuttaa, Leena Nissinen kuvaa.

 

Myötätuntouupuminen alkaa siitä, kun työn haasteet ja uhat ylittävät toistuvasti omat selviytymiskeinot. Kun ammatillinen itsetunto heikkenee, ihminen kokee puolustuskyvyttömyyttä, toimintamahdollisuudet heikkenevät, tulee itsesyyttelyä, pettymyksiä ja turhautumista. Ihmis- ja maailmankuva muuttuvat pessimistisiksi. Kaiken kukkurakasi yltiö-yksilöllisen ajan ihminen tuijottaa epäonnistumisen tullen vain oman napaansa.

 

Kohtuuttomat paineet panevat ihmisen suojautumaan, jolloin hän kehittää työtään kyseenalaistavan asenteen, josta puolestaan voi seurata kylmä suhtautuminen asiakkaaseen.

Miten myötätuntouupuminen eroaa työstressistä, joka on monelle myös myönteinen asia, aktivoi tuloksiin?

 

– Myötätuntouupumiseen kuuluu emotionaalinen kuormittuminen ja etääntyminen ihmisestä ja itsestä, Nissinen selventää.

 

– Työ tuntuu myötätuntouupumisessa merkittävältä toisin kuin täydellisessä loppuun palamisessa.

 

 

Arka aihe,
josta on puhuttava

 

On vaikea kuvitella pelastus- ja kriisityöntekijää työtilanteessa kitisemässä työn kamaluudesta, puhuttiin sitten Myyrmäen, Jokelan tai Kauhajoen ampumisista tai Naantalin äskeisestä tulipalosta.

 

Terapian ammattilainen ja kouluttaja usuttaa kuitenkin puhumaan jälkeenpäin.

– Se vaikuttaa ajan myötä myönteisesti työmme sisältöön, siihen miten kohtaamme asiakkaat ja työtoverit. Jos työyhteisössä keskustellaan, ongelman ratkaisu vahvistuu, luova ajattelu ja työmotivaatio pysyvät yllä, Nissinen erittelee.

 

Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, ettei kaikkea väsymistä tule patologisoida.

– Ihmisyyteen kuuluu valtava kyky palautua ja koota voimansa uudelleen. Aina on eletty, uuvuttu ja selvitty. Tärkeää on erottaa, milloin auttajan raskaat kokemukset ovat normaalia työtä, milloin kysymys on ylivoimaisesta uupumisesta.

 

Kriisityön ammattilaisen mukaan on hyvä muistaa, että uuvuttavien asioiden käsittelyn kautta voi oppia niin itsestään kuin työstään sellaista uutta, mitä ilman vastamäkiä ei opi.

Myötätuntouupumisesta on suositeltavaa puhua myös rahan takia. Uupuminen maksaa, sillä ylikuormittuminen tuo sairaslomia, inhimilliset virheet lisääntyvät ja työn jälki kärsii.

 

 

Etsi muutakin
kuin pahaa

 

Auttamisen ammattilaiset, sosiaali- ja terveydenhuollon väki, poliisit, pelastusalan työntekijät ja kirkon työntekijät kohtaavat työssään elämän pimeän puolen: kärsimyksen, kovuuden, piittaamattomuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden.

 

Miten myötätuntouupumista tällaisessa työssä voisi välttää tai ehkäistä? Helppoja, yksiselitteisiä vastuksia ei ole.

 

– Auttamisammateissa toimivat ovat kriisien hallitsemiseen hyvin koulutettuja. Pelastaja-syndroomaan ei kuulu inhimillinen reagointi, eikä auttaja hevin tunnusta: en jaksa, en pysty, Leena Nissinen miettii.

 

Erityisen tärkeää olisi hänen mielestään opetella näkemään elämässä muutakin kuin pahaa.

– Kaikki mikä kyseenalaistaa pahan voiman, on hyväksi. Tätä puolta pitäisi tietoisesti ja hyvällä omallatunnolla vahvistaa.

 

Hän näkee työntekijän yksinään puurtamisen lisäävän uupumista. Auttaja saattaa tavata päivän mittaan liudan asiakaita muttei työtovereita tai esimiestä.

 

– Emotionaalinen kuormittuminen on varmasti yhteydessä siihen, ettei ole aikaa yhteiseen jakamiseen.

 

– Kun koko yhteiskunta on muuttunut kaupungistumisen ja sukuyhteyksien katkeamisen myötä, ei ole ihme, että ihminen huutaa tukijaa tai kannustajaa.

 

Nissinen liputtaa pienten parannuskeinojen puolesta.

 

– Pienetkin onnistumiset ja positiivinen palaute auttavat jaksamaan. Pelkkä työnohjaus ja koulutus eivät riitä lisäämään voimia.

 

 

Puhu hiljaa
uskostasi

 

Leena Nissinen on kouluttanut myös monia kirkon työntekijöitä.

 

Vähän yllättäen hän toivoo, että hengellisyys voisi olla nykyistä suurempi voimavara seurakunnan työntekijöille ja vapaaehtoisille. Se olisi omiaan myötätuntouupumisen ehkäisyssä.

Hän arvelee, että seurakunnan työntekijöiden kesken voi olla arkuutta puhua julkisesti uskosta henkilökohtaisella tasolla.

 

Yksi yhteyden este on uskonnollinen kieli.

 

– Jospa suostuisimme puhumaan uskosta aivan arkisesti, kun meillä kuitenkin on sama Jumala.

Itsensä ja toinen toisensa arvostaminen, hyvät tavat ja pienet kannustavat eleet, vaikka olalle taputus, olisivat Nissisen mukaan myös mainiota uupumisen ehkäisytyötä.

 

– Ne ovat itsestäänselvyyksiä, koska niistä on aika ajoin muistutettava. Niistä voi aina seurata jotain hyvää.

 

 

Auttajan arki
tuli kotiin asti

 

Kriisityöntekijä sanoo maistaneensa myötätuntouupumista itsekin. Paineita on tullut päästeltyä työkavereille ja esimiehelle. Perhe on tullut rankan työn ansiosta entistä tärkeämmäksi, mutta on kova työ verottanut osan siltäkin.

 

Pari vuotta sitten Leena Nissinen kirjoitti aiheesta lajissaan ensimmäisen kirjan Auttamisen rajoilla - myötätuntouupumisen synty ja ehkäisy (Edita 2007).

 

1990-luvulla hän paiski töitä muun muassa prostituoitujen kanssa. Se oli henkisesti ja fyysisesti raaka maailma, jota hän ei ennestään tuntenut.

 

– Jälkikäteen näen, kuinka maailman- ja ihmiskuvani muuttuivat, ja tietysti minä itsekin.

Vuosikymmenen lopulla hän lähti terapiakoulutukseen.

 

– Saamaan lisää tietoa auttamisesta ja siitä, mistä olisi itsessä hyvä olla tietoinen raskaassa asiakastyössä.

 

Ensimmäisen opinnäytetyön luettuaan teologi ja tutkijapuoliso totesi:– Nyt minä ymmärrän sinua vähän enemmän.

 

– Tyypillinen myötätuntouupumisen kokenut auttaja pitää työstään ja on motivoitunut siitä, Leena Nissinen sanoo.

 

Teksti Lea Lappalainen

Kuva Jani Laukkanen