Outi Nyytäjä: Missä olet, taisteleva kirkko?

 

Kirjailija, dramaturgi, käsikirjoittaja, kolumnisti Outi Nyytäjällä on kaksi kotia. Toinen Helsingissä ja toinen Ranskassa Bretagnessa, jossa hän asuu puolisonsa kanssa kahdeksan kuukautta vuodesta. Pariskunnan lapset perheineen asuvat kaikki Suomessa.

 

Bretagnessa omalta maalta nousevat salaatit, perunat, yrtit ja kesäkurpitsat, mutta viiniköynnöksiä ei niin pohjoisessa kasva. Bretagnessa kun tuulee ja sataa melkein aina.

 

Eläkeikä ja fyysinen raihnaus eivät ole taltuttaneet tarmokkaan naisen luomisvimmaa. Tällä hetkellä tekeillä on käsikirjoitus Hella Wuolijoesta kertovaan elokuvaan. Nyytäjä kirjoittaa myös kolumneja useaan suomalaislehteen. On työn alla yhtä ja toista muutakin, puutarhanhoitoa unohtamatta. Outi Nyytäjä myöntää tekevänsä liikaa työtä. Mutta joutenkaan ei osaa olla.

 

Hän sairastaa familiaarista amyloidoosia. Se on perinnöllinen sairaus, joka on muun muassa vienyt näön toisesta silmästä, halvauttanut kasvolihaksia ja tuhonnut jalkojen ääreishermostoa. Lääkitystä siihen ei ole.

 

– Sairaus on opettanut suostumaan. Taidan olla sen verran huono ihminen, että tarvitsen tätä kuritusta. Rangaistuksena en sairautta pidä, mutta se pitää minut aisoissa, muistuttaa rajallisuudesta.

 

– Totta kai sairastaminen harmittaa minua, mutta en todellakaan ole onneton, vaan onnekas ihminen. Olen saanut niin paljon, että mitä nurisemista minulla on, Nyytäjä kysäisee.

 

Vaikka ruumis remppaa ja ikääkin on seitsemänkymmentäyksi vuotta, Outi Nyytäjä ei ole talttunut kiltin tytön rooliin. Päinvastoin hän sanoo, että vihaa tarvitaan. Ei joutavaa kaunan kantamista, mutta vihaa, joka nousee vääryydestä ja panee taistelemaan, jotta oikeus toteutuisi.

 

Kirjailija puhuu arvostavasti äskettäin edesmenneestä ranskalaisesta papista, Abbé Pierrestä, Emmaus-liikkeen perustajasta. Hän taisteli koko elämänsä tinkimättömästi yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

 

– Abbé Pierre sanoi, että ’ellemme tunne vihaa, kun näemme ihmisiä pilkattavan ja riistettävän, on selvääkin selvempi, ettemme rakasta heitä’.

 

Torppareilta riisutaan aseet

Viimeisimmässä kirjassaan Menestys ja moraali Nyytäjä kyseenalaistaa menestysvalmennuksen, jossa muokataan muodikasta ja myönteistä ihannetyöntekijää, uutta ihmistä. Näistä ”oman elämänsä sankareista” osa selviää todella menestykseen, huonompiosaisista tehdään torppareita, jotka menestyksen toivossa suostuvat repimään selkänahastaan lisää tuottoa firmalle ja osakkeenomistajille.

 

– Heidän joukossaan on uupumus suuri. Raskasta heille on myös se, etteivät he tiedä, kenen joukoissa seisovat. Heihin itseensä voivat osua ne irtisanomiset, jotka he näkevät kohtaavan muita, Nyytäjä sanoo.

 

Kaikkialla länsimaissa talouspolitiikka nojautuu uusliberalistiseen ideologiaan, joka sisältää ajatuksen siitä, että yksilön menestys ja pärjääminen on itsestä kiinni. Jos olet vanha, sairas, ruma tai työtön, se on oma vikasi. Ei esimerkiksi johtoportaan tekemien häikäilemättömien päätösten ja karkeiden virhearvointien. Niiden tekijät palkitaan muhkeilla erorahoilla samaan aikaan, kun monisatapäinen työntekijälauma miettii pirteissään, lähteäkö työnhakuun kauaksi kotiseuduiltaan, heittäytyäkö kuivakukkamuovipinssiyrittäjiksi vai alistuako suoriltaan työttömyyskortistoon.

 

Outi Nyytäjä ihmettelee, miksi kristillisistä piireistä ei nousta yhteiskunnallista sortoa vastaan. Sen sijaan opillisista kysymyksistä ja oikeassa olemisesta kyllä käydään loputonta kissanhännän vetoa.

 

– Minua kiusaa kirkon ihmisten silmiinpistävä rohkeuden ja taistelun puute. Eikö juuri kristityn vakaumukseen kuuluu rohkeus riskata oma nahka? Uskallus nousta puolustamaan oikeutta senkin uhalla, että joutuu naurunalaiseksi ja yleisen pilkan kohteeksi?

 

– Kun Perlos ilmoitti siirtävänsä tehtaan ulkomaille, vain Kuopion piispa Wille Riekkinen vaati yritystä maksamaan takaisin saamansa valtiontuet. Muuten kirkosta ei juuri soraääniä kuultu, vaikka puolitoistatuhatta ihmistä sai kerta heitolla kenkää. Pappeja pyydettiin paikalle irtisanottujen sieluja hoitamaan, mutta he eivät kommentoineet irtisanomispäätöksiä mitenkään. Seurakunnan raporteissa sanotaan suoraan, että kirkossa ’ei olla kenenkään puolella’, Nyytäjä hämmästelee ja kysyy, mitä kristillistä tällaisessä kantaaottamattomuudessa on.

 

– Jeesus suuttui aina, kun kohtasi vääryyttä, valhetta, omahyväisyyttä ja ahneutta. Mutta Suomen kirkossa näyttää olevan vallalla ’en ota kantaa’ -asenne. Raamatussa kuitenkin varoitetaan vakavasti penseydestä, siitä ettet ole kylmä etkä kuuma.

 

Suorapuheisuus on kielletty, valehteleminen ei

Huumorintajuinen, terävästä kynästään tunnettu Outi Nyytäjä on saanut korvilleen liiallisesta suorapuheisuudestaan toisenkin kerran.

 

– Näyttää siltä, kuin yhteiskunnassa olisi vallalla salailukulttuuri: Mitään ei saa sanoa. Ihmiset totutetaan salailemaan ja vaikenemaan. Työelämässä häikäilemättömästä valehtelusta on tullut jokapäiväinen käytäntö. Oman nahan pelastamiseksi voidaan valehdella reippaasti toisten kustannuksella ja mitä vain.

 

– Siihen on monia syitä, kuten oman edun tavoittelu, arkuus ja mukavuudenhalu, mutta myös pelko. Ihmiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta ja alistuvat uhreiksi, vaikka näkisivät räikeitäkin väärinkäytöksiä. Mielestäni kaikenlainen pelko on pahaksi, se on lähestulkoon syntiä!

 

Outi Nyytäjää kummastuttaa valheen ja totuuden suhteellistuminen. Se ei koske vain yritysmaailmaa, vaan yhtä hyvin uskonnollisia kuppikuntia kuin yksityiselämääkin. 1930-luvulla syntynyt Nyytäjä kuuluu sukupolveen, joka kasvatettiin puhumaan totta. Valehtelemisesta sai korvilleen. Toisin on nyt. Valehdella saa, kunhan ei jää siitä kiinni.

 

– Rajat oikean ja väärän välillä ovat hämärtyneet. Ihmistä, joka vastustaa hyväksikäyttöä, moititaan moralistiksi. Vaikka mitä tapahtuu, ei saisi älähtää.

 

Vastuusta ja vakaumuksesta

Outi Nyytäjällä on uskovaisuudesta ankara käsitys. Niin ankara, että hän ei hevin uskalla nimittää itseään uskovaksi.

 

– Kristityksi tuleminen on hurja juttu. Se vaatii elämään kutsumuksensa mukaisesti ja menee yli sen rajan, jossa pyritään elämään ihmisille mieliksi. Se on suostumista ivan ja naurun kohteeksi, mukavuudesta luopumista vakaumuksen ja toisten ihmisten hyväksi, uskaltautumista tulla riisutuksi kaikesta turhasta. Kristuksen seuraamisesta joutuu maksamaan kovan hinnan, hän sanoo.

 

– Vakaumus vaatii keskittymistä ja uskallusta, olipa kyse uskosta tai työstä jota tekee. Se vaatii rohkeutta mennä itseensä, katsoa itseään silmiin sellaisena kuin on.

 

– Olemme vastuussa teoistamme sekä Jumalalle että toisillemme. Armo ei tarkoita, että tätä voitaisiin lakaista maton alle. Vastuu on sitä, että luovumme omahyväisyydestämme, pidämme elävänä eettisen ajattelumme ja noudatamme sitä.

Ankaruus itseä kohtaan ei ole armottomuutta. Vääriä tekoja ei tarvitse eikä pidä hyväksyä, mutta ihmistä ei koskaan saa hylätä.

 

Uskalla katsoa maailmaa silmiin

Jos joltakin, erityisesti kristityltä odotetaan Outi Nyytäjän mielestä tarkkanäköisyyttä ja uskallusta katsoa maailmaa suoraan kohti. Kuitenkin juuri uskovat usein pahastuvat nähdessään ja kuullessaan rumia tai vaikeita asioita. Sellaisia ei saisi televisiossa näyttää eikä lehdissä kirjoittaa, ettei sielu kiusaannu. Outi Nyytäjä on toista mieltä.

 

– Syntiä, vääryyttä ja rumuutta pitää uskaltaa katsoa silmiin. Ja totuuden näkemisen pitäisi pistää meidät toimimaan. Maailma on julma paikka, eikä se muutu torjumalla tai surkuttelemalla. Sääliin ei pidä antautua sillä se ei auta ketään, vaan lamauttaa.

 

– En tarkoita tällä pahuuden tirkistelemistä, vaan asioiden kohtaamista sellaisina kuin ne ovat.

 

– Minua inhottaa se, kun uskonto pehmennetään somaksi ja siloiseksi, niin että se ei vaan ärsytä eikä provosoi. Me vaadimme Jumalalta hyvää käytöstä ja odotamme hänen tekevän mitä me haluamme. Ikään kuin hän olisi jokin amatööri.

 

– Oikeastihan Jumala on melkoinen anarkisti. Hän ei ole suostunut asettumaan meidän sääntöihimme. Vielä ei ole perustettu kirkkoa, joka saisi Jumalan aisoihin, Outi Nyytäjä hyrähtää.

 

Hän arvioi, että Jeesusta on helpompi käsitellä kuin Jumalaa, olihan hän puoliksi ihminen. Mutta kiiltokuvapoikaa ei Jeesuksestakaan saada.

 

– Hän teki kaiken päinvastoin kuin muut ja oli hirveän epäsovinnainen. Hän oli rohkea ja yhteiskunnallisesti valpas henkilö.

 

Outi Nyytäjän väkevällä jumalakuvalla on juurensa kaukana lapsuudessa. Sota-ajassa, jolloin hän oli pienenä tyttönä äitinsä kanssa evakkomatkalla.

 

– Yövyimme äidin kanssa tätini luona Tuuloksen pappilassa, kun heräsin ja näin kamarin ovella enkelin. Se oli suuri ja vahva, maskuliininen hahmo, joka ulottui kattoon saakka. Tämä kokemus on antanut minulle voimaa, joka on kantanut kaikki nämä vuodet.

 

Teksti Sari Varpula Kuvat Markus Pentikäinen/Suomen kuvapalvelu

 

Haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteenä Outi Nyytäjän kirjaa Menestys ja moraali. Minerva Kustannus, 2007.