Paha olo pellolle

 

Vehmersalmelainen Sirkka Miettinen saapuu haastatteluun suoraan Maaseudun tukihenkilöverkon koulutuksesta Diakoniakeskuksesta Kuopiossa. Vapaaehtoisille järjestetään työnohjausta, jossa puretaan mieltä ja vaihdetaan kokemuksia.

 

Silmät sikkarassa naurava ja puhetta pulppuava nainen vakavoituu hetkeksi:

 

– Valat on vannottu, ettei vaetiolovelvollisuutta rikota, Sirkka Miettinen muistuttaa haastattelun alussa leveällä savon murteella.

 

Kansanterveyslaitoksen tuoreessa tutkimuksessa kävi selville, että maanviljelijät ovat selvästi tyytymättömiä elämänlaatuunsa verrattuna palkansaajiin ja muihin yrittäjiin.

 

Maatalousyrittäjien pahoinvointiin havahduttiin 1990-luvun puolivälissä, kun Euroopan unioniin liittyminen myllersi Suomen maataloutta. Kun Maaseudun tukihenkilöverkkoa alettiin rakentaa, lehti-ilmoituksella haettiin vapaaehtoisia. Sirkka Miettinen haki ja pääsi koulutukseen.

 

– Haluan auttaa toesia. En minä ite tee aina niin kuin neuvon. Toevoisin, ettei toiset tekisi samoja virheitä kun ite, hän hykertelee hersyvästi.

 

Soittoja tulee Sirkka Miettiselle noin kymmenen kuukaudessa. Vuosien kokemuksella voi sanoa, että kaikenikäiset ottavat yhteyttä.

 

– Miehetkin soettavat ja kertovat lehmän poikimiset, vaikka sanotaan, etteivät miehet puhu eivätkä pukaha.

 

Velanmaksua lehmän tissistä 

Sirkka Miettiselle on helppo puhua, koska tämä on itsekin maatilan emäntä.

 

– Tai olin, hän huomauttaa.

 

– Neljä vuotta sitten meiltä lähti lehmät ja kaksi vuotta sitten sonnit. Nyt meillä on viljanviljelytila, jota isäntä hoetaa.

 

– Rakennettiin myös kaksi mökkiä, joten meillä on muatilamatkailua. Isäntä hoitaa tämänkin puolen. Ite olen sairaseläkkeellä, joten minä hoidan puhumispuolen, Sirkka Miettinen hymyilee.

 

Maaseudun rakennemuutoksen tahti on ollut nopea. Puolet tiloista on lopettanut, koska kilpailussa pärjäävät vain suuret tilat. Maatilojen hehtaarit ovat lisääntyneet ja navetta- ja sikalarakennukset kaksin- kolminkertaistuneet.

 

Tilojen kokoa on kasvatettu velkarahalla. Voimakkaasti laajentavat ovat yleensä nuoria lapsiperheitä.

 

– Aattele, miten raskasta vaihetta lapsiperheissä eletään, kun on pienet lapset, rakennettaan velkarahalla ja tehhään työtä yrittäjinä. Tiiän itkekin, kuinka kova työ on saada lehmän tissistä velat maksettua.

 

– Paineiden kasautuessa stressi vaevoo, vaikka ihminen olisi kuinka terve. Jos paine kasvaa liian suureksi, yrittäjä uupuu ja sairastuu. Sitten ollaan pinteessä, kun puolison niskoille jää velanlyhentäminen, karjanhoito sekä lasten ja sairastunneen hoetaminen.

 

Sirkka Miettisestä olisi hyvä, jos toinen vanhemmista kävisi tilan ulkopuolella töissä.

 

– Jokkaisen pitäisi hankkia itelleen ammatti. Toenen kävisi palkkatöissä, jotta sitten voitaisiin maksaa laskut edes joltain tililtä.

 

Ongelma on kuin reikä sukassa 

Apua on osattava hakea tarpeeksi ajoissa.

 

– Tukihenkilö kuuntelloo ja kertoo, mistä apua voi hakea. Joskus kehotan hakemaan liäkäriltä sairaslommaa tai menemään pankinjohtajan puhheille.

 

– Ihminen suattaa pohtia, että jos vain olis hiljaa, niin ei kai kukaan huomaesi ongelmia. Silloin sanon, että kyllä ne huomaa ja asia pitää hoitaa ajoissa, ettei siitä kasva ylitsepääsemättömän suurta ongelmoo.

 

– Kun sukkaan tulee reikä, se pittää parsia heti, jotta se ei kasva suureksi. Annas olla, jos ootat pari päevää, niin reikä on niin iso, ettei sitä saa enää korjattua. Sama on avunhakemisen kanssa. Liäkäriin pittää mennä ja hankkia saerasloma, kun uuvuttaa.

 

Ongelma on lomittajien puute. Valtakunnallisesti tarve olisi jopa 400–500 lomittajalle. Sirkka Miettinen ei ihmettele, etteivät ihmiset hakeudu alalle.

 

– Poeka toemi aekoinaan lomittajana. Hän kertoi, että joissakin perheissä tilanne oli niin tikkuinen, että pariskunta keskusteli lomittajan kautta. Kuka nyt raskaan työn lisäksi jaksaa olla vielä välittäjä riidoissa ja kuunnella toisten ihmisten huolia?

 

Sirkka Miettinen muistuttaa levon tärkeydestä.

 

– Ihmiset ovat niin ahdistuneita. Liika kiire, stressi. Ihmiset eivät ossoo levätä enää. Johan sitä sanassakin sanotaan, että kuusi päivää tehdään töitä ja seitsemäs levätään. Koko ajan juostaan, eikä osata huilata. Perusasioita pittää opettoo.

 

Yli 38 vuotta Toivonsa kanssa naimisissa viihtynyt vaimo neuvoo kokemuksen syvällä rintaäänellä pariskuntia:

 

– Liitossa tarvittaan luottamusta. Toiselle pittää antoo liikkumavarroo, eikä saa laittaa liekaan ja määrätä mitä saa tehä ja mitä ei.

 

Oma surut opettaneet 

Emäntänä elämänuransa tehnyt tietää ja ymmärtää yrittäjien paineet. Elämä on koulinut naista. Pahinta oli oman lapsen kuolema.

 

– Menetin keskimmäesen ja nuorimman lapsen välissä pojan, joka syntyi kuusikuukautisena. Olin sairaalassa tarkkaelussa, kun synnytys alkoi. Hätäkasteella poika ristittiin Pasiksi. Kolmekymmentä vuotta sitten ei osattu hoitaa keskosia niin kuin nykyään. Pasille tehtiin luvallani ruumiinavaus, josta selvisi, etteivät pienen pojan keuhkorakkulat olleet vielä avautuneet.

 

– Tuntui vaikealta hyväksyä, että olin menettänyt lapsen. Syytin siitä itseäni, eikä meillä surusta osattu puhua.

 

– Tukihenkilökoulutus auttoi käsittelemään menetystä. Tunsin suaneeni vastauksia kysymyksiini ja palaset loksahtelivat paekoilleen. Ilman koulutusta ajattelisin vieläkin asiaa.

 

– Lastenlapsille olen voinut puhua Pasista. Olen kertonut heille, että Pasin hauta on siinä ukin ja mummon luona, saman kiven juuressa.

 

Keskimmäisen lapsen odotuksen aikaan sattui järkyttävä tapahtuma.

 

– Se oli maaliskuuta 1973, kun navetta paloi, iltalypsyn aekaan. Tulipalo sai alkunsa traktorin kipinästä, joka lensi heinien joukkoon. Navetan vinni roihahti tuleen.

 

Säkenet lensivät kilometrin päähän. Kotitalon kattoon kipinät polttivat pieniä reikiä. Onneksi navetasta saatiin pelastettua kaikki lehmät naapurien avulla.

 

– Muistan vielä, millaista oli yrittää suaha vasikoita ulos palavasta navetasta. Olin vielä kuudennella kuukaudella raskaana.

 

Kuusi vuotta myöhemmin paloi kuivuri. Kipinästä sekin palo syttyi.

 

– Nämä ovat olleet elämäni raskaimmat vastoinkäymiset. Minusta on tuntunut, etten pääse tapahtumien yli millään Toisaalta ne ovat opettaneet. Toisten huolia ymmärtää, kun itsekin on osansa ongelmista saanut.

 

Reppu pitää välillä tyhjentää  

Iän myötä on alkanut ruumis reistailla. Jokainen päivä on nykyään armonpäivä. Sirkka Miettiselle pitäisi tehdä sepelvaltimon ohitusleikkaus, mutta lääkärit eivät haluaisi tehdä operaatiota suuren riskin takia. Sirkka Miettistä kun vaivaa reuma, astma, kihti ja sydänvika.

 

– Ei elämänhaurautta saa jäädä ajattelemmaan, vaan sitä pitää ellää kuin viimestä päevää.

 

Miten Sirkka Miettinen jaksaa omien vaivojen lisäksi kuunnella vielä toisten huolia?

 

– Sitä nuo ihmiset kyselöö ja minä vastoon, että reppu pittää minunkin välillä tyhjentää.

 

Kolmen aikuisen lapsen Timon, Markon ja Helin jälkikasvu auttaa mummia unohtamaan arkiset huolet. Tiitun, 7, Nooran, 7, Tuukan, 5, ja Aapon 3, kanssa leikkiessä elää tässä ja nyt.

 

Kuusikymppisen elämänkokemus auttaa suhteuttamaan asioita.

 

– Isä ja äiti opettivat, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Meillä uskottiin taivaan Isään. Meillä laulettiin kotona hengellisiä lauluja, joita muistan vieläkin. Itse olen yrittänyt opettaa jälkipolville, että pitää turvautua rukoukseen. Tunnen, että rukouksiini on vastattu.

 

Sirkka Miettinen laskeskelee toimivansa noin kymmenessä luottamustehtävässä Vehmersalmella. Listalla on seurakuntaneuvostoa, sielunhoidon johtokuntaa, Lions clubia, sydän- ja reumakerhoa, raittiusseuraa, kylätoimikuntaa ja vaikka mitä.

 

– Olen suanut kotoa aktiivisen elämän mallin, koska vanhemmat olivat ahkerasti paekallisessa toeminnassa mukana. Kuljin lapsena isän ja äidin mukana muatallouseuran ja seurakunnan kokkouksissa sekä kylillä tupailloissa.

 

– Suan voemaa ihmisistä.

 

– On taivaan Isän lahja että minulla on paljon ystäviä, joiden luokse olen tervetullut. Kun pidän kerhoja, hallaan kaikki tulijat, jotta he varmasti tuntisivat itsensä tervetulleiksi. Niin paljon on yksinäisiä ihmisiä, jolle kosketus on tärkeä.

 

– Minä annan ja saan ihmisistä voimaa.

 

Teksti ja kuva Sari Tikkanen

 

 

Mikä on Maaseudun tukihenkilöverkko? 

Maaseudun tukihenkilöverkko käynnistettiin 1998. Suomessa on koulutettu yli 500 tukihenkilöä, joista miehiä on yli 140. Tukihenkilö ei ole ammattiauttaja, vaan ohjaa tarvittaessa asiantuntijan luo. Tukihenkilö on rinnalla kulkija, joka auttaa maatalousyrittäjiä kuuntelemalla ja keskustelemalla. Tukea etsivä ottaa yhteyttä alueensa vastaavaan, joka etsii sopivan tukihenkilön.

 

Netissä: