Papinlapsi on pahin

Tampereelle asettunut Päivikki Antola, 61, on ensimmäinen elossa oleva 12 (opetus)lapsen katraasta, jonka kanslisti Lahja Perälä ja Länsi-Suomen rukoilevaispappi Oskar Antola tuottivat.

Pappi, Eurajoen kansanopiston rehtori ja yhteiskoulun rehtori, ainainen aikuisopiskelija ja suurperheen isä Oskar oli se, joka saneli pitkään Päivikin elämän nuotit.

Eikä liene ihan vieläkään jättänyt rauhaan, vaikka kuolemastaan on jo kolme vuosikymmentä. Tätä elämänsä suuntaa suuresti määrittänyttä isä–tytär -suhdetta Päivikki Antola setvii toimittamassaan Papinlapset-kirjassakin.

Hän näkee persoonansa saaneen alkunsa siitä, että poikaa toivottiin, tyttö tuli. Vaan kyllä se sitten yrittikin päteä joka suhteessa molempien edestä miellyttääkseen vaativaista isäänsä ja muita ihmisiä sekä lunastaakseen paikkansa maailmassa miehiäkin paremmin.

– Olen maailman ainoa yksinlaulua harjoittava uskontotieteilijä, joka tutkii suomalaista messusaarnaa. Mutta mikään suoritus, olkoon se kuinka arvostettu hyvänsä, ei tule riittämään minulle. Jään keskeneräiseksi. Olen kyltymätön etsijä. Taloni ei valmistu koskaan.

– Olenkin ryhtynyt aikuisopiskelijaksi, kuten isäni aikoinaan, toteaa Jyväskylän yliopiston etnologian professori emerita, Turun yliopiston uskontotieteen dosentti, Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän antropologian dosentti, laulaja ja tietokirjailija.

”Koin Jumalan
rankaisevana Isänä”

Päivikki Antola kokee kovan kohtalonsa tehneen hänestä tyttöesikoisen, jonka tehtävänä oli puskea tietä nuorempien kuljettavaksi. Jo alle kolmevuotiaana isä antoi selkään, kun tyttö ei pysynyt hiljaa polvirukouksessa. Isä piti hallinnoimissaan kouluissa ja kotona ankaraa kuria.

Isä oli lapsen silmissä kuin ”Isä-Jumala, tinkimätön, lujatahtoinen, äkkipikainen, äkkiväärä, palavasieluinen, huumorintajuinen johtaja, joka osoitti lapsille myös hellyyttä.”

– Lapsuudessani koin Jumalan rankaisevana Isänä, kuten oman isäni, sanoo Päivikki Antola.

Vuoden kuluttua isänsä kuolemasta kolmekymppinen puoliorpo alkoi voida todella huonosti. Väitöskirjaa perheensä uskonnollisesta perinteestä, Länsi-Suomen rukoilevaisuudesta, tehnyt tutkija oli uneton ja ahdistunut, eikä jaksanut nousta lopulta töihin. Seurasi ensimmäinen itsemurhayritys ja passitus mielisairaalan suljetulle osastolle.

Tutkijan urasta tuli kumminkin komea ja monipuolinen. Myös elämä vuonna 2003 edesmenneen aviomiehen, pojan ja tyttären kanssa oli parhaimmillaan useita vuosia rauhallista ja onnellista, vaikka lapsuuden traumat, mielen sairaudet ja sekoilut hallitsivatkin monesti elämää.

Muutaman vuotta sitten maanis-depressiivisyydestä kärsinyt Päivikki Antola joutui jättämään säännöllisen yliopistotyönsä. Tutkimusprojekteja ja kirjahankkeita hänellä on edelleen vireillä lukuisia samanaikaisesti.

– Saatan työskennellä 30 tuntia putkeen pienillä torkuilla. Yöt ovat rauhallisimpia työaikoja, jotka pyhitän työlle, hän hymähtää hillittömälle työtahdilleen.

– Luova kirjoittaminen, avantouinti, musiikki, mietiskely ja kielten opiskelu pitävät minut aktiivisena vapaa-ajallakin.

Kiltti tyttö
keksii syntejä

Papinlapsi-kirjaa kootessa ja kirjoittaessa Päivikki Antolan pintaan nousivat lapsuuden uskonnolliset ahdistukset. Hän tuntee olevansa varoittava esimerkki pieleen menneestä kristillisestä kasvatuksesta.

Esimerkiksi leiririppikoulussa isä asetti tyttärensä opettajaksi kuulustelemaan Katekismusta. Tästäkin papinlapsen roolista häntä pilkattiin.

– Meitä hiillostettiin uskosta todistamiseen. En voinut näytellä uskonnollista kääntymistä, mistä isä kuritti minua. Pelkäsin ehtoolliselle menoa kuin tuomiopäivää. Nautin ehtoollisen tuntien itseni feikiksi, ulkopuoliseksi, rikolliseksi ja paatuneeksi.

– Isä opetti, että syntiä kasautuu joka hetki. Lähes kaikki lasten itsensä keksimä saattoi olla syntiä. Isä iskosti mieliin, että ihminen on läpikotaisin turmeltunut ja mätä olio, jonka on alituiseen tehtävä synneistään parannusta. Jouduin ripittäytymään isälle kahden kesken.

Ripittäytymisessä tyttö tunsi suurinta syyllisyyttä siitä, kelpaisivatko hänen keksimänsä synnit.

– Mitä olisin keksinyt tunnustettavaksi? Minultahan oli kielletty yhteydet kavereihin koulun ulkopuolella. Alkuun kaikki sujui hyvin. Syntejä tuntui löytyvän. Vaikeudet alkoivat, kun en enää keksinyt uusia syntejä tunnustettavaksi. Se aiheutti minussa syvää syyllisyyttä.

Nynnykästä
villikoksi

Vaikka Päivikin suhde lapsuudenkotinsa hengelliseen perintöön on ongelmia täynnä, Antolan sisaruksista sikisi pappissuku. Kaikki kolme poikaa ovat pappeja, samoin kaksi tytärtä. Kaksi sisarta puolestaan avioituivat pappien kanssa.

– Pappisvanhemman virka nostaa lapsenkin helposti jalustalle. Papinlapsen oletetaan saaneen osan isänsä 'pyhyydestä' ja hyvyydestä. Suuri ongelma on kiltteyden syndrooma. Se saattaa kätkeä sisäänsä syyllisyyden ja häpeän. Kiltin papinlapsen kuvitellaan olevan hajuton, väritön ja mauton nynnykkä.

– Vielä tavallisempi on uskomus: 'Papinlapset ovat pahimmat'. Sen mukaan papinlapset ovat villikkoja, joille vain pahin on kyllin hyvää. Ne papinlapset, joita on potkittu uskonnolla päähän, ovatkin usein joko estoisia mykkiä tai rempseitä suupaltteja. Harvoin keskitien kulkijoita, Päivikki Antola arvioi.

Hän huomauttaa, että uskonnon ylenpalttisella pakkosyötöllä voidaan kristityissä perheissä aiheuttaa elämän pituisia traumoja.

– Minä tunnustaudun uskonnon uhriksi. Kokemukseni on kuitenkin yksilöllinen omankin perheeni sisällä. Se, minkä yksi kokee uskonnollisena väkivaltana ja painostuksena, ei toiselle merkitse mitään. Näin meidänkin perheessämme.

Aika ja armo
parantavat haavat?

Päivikki Antola näkee, että kirkko on tullut lähemmäksi ihmisten nykypäivää, eikä sananjulistuksessakaan haluta olla etäällä ihmisten arjesta.

– Armosta puhutaan saarnoissa paljon, ja mielestäni kirkko on muuttunut monessa suhteessa armollisemmaksi. Kirkolla on nyt katto korkealla ja seinät leveällä, ja sinne on helppo mennä.

Työn alla olevaa tuoretta saarnatutkimustaan varten ahkera tutkija osallistui lähes sataan ehtoollisjumalanpalvelukseen eli messuun, joista viimeisin oli pyhäinpäivänä marraskuussa. Kirkkoon liittyvistä kriittisistä huomioistaan huolimatta häntä vetävät messuun muutkin kuin tutkimukselliset syyt.

– Rakastan tätä työtä, johon minulla liittyy suuri intohimo. Kirkkomiljöö on jo sinänsä hyvin vaikuttava ja rauhoittava. Nautin myös kirkkomusiikista, ja lauloin itsekin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kuorossa.

– Joka kerta ehtoollisella muistan puolisoani ja vanhempiani, jotka ovat jo alttarikaiteen toisella puolella. He näkyvät siinä toisessa puoliympyrässä, niin kuin isäni minulle aikanaan opetti, pohtii Päivikki Antola.

Kirkosta pari vuotta sitten eronnut ja kristinuskonsa menettänyt nainen on kiertänyt vielä isänsä kuoleman jälkeenkin, työnsä puolesta, sinnikkäästi missioissa ja kirkonmenoissa. Hän jos kuka on kuullut paljon kristillistä julistusta, epäilemättä myös ehtaa Sanaa.

Kristinuskon armollinen Jumala on jäänyt lapsuuden ankaran jumalakuvan jyräämäksi, mutta totuuden ja mielen tasapainon etsijä kohdannee varmaan vielä Hänetkin. Aika ja armo kun parantavat usein haavat.

”Ehkä kirvelevien kokemusten muistot haalistuvat aikanaan. Eräänä päivänä huomaa voivansa luopua menneisyyden taakasta ja nauttivansa nykyhetkestä”, professori Päivikki Antola kirjoittaa.

"Se, minkä yksi kokee uskonnollisena väkivaltana ja painostuksena, ei toiselle merkitse mitään."