Parantumattomasti sairas

Vielä vuosi sitten kaikki oli hyvin järvenpääläisen Sirkka Karulinnan elämässä. Kolmen lapsen äiti ja kahdeksan lapsen isoäiti tunsi olevansa elämänsä vedossa. Hän oli juuri myynyt puolisonsa kanssa turhan suurelta tuntuvan omakotitalon ja uuden asunnon valmistumista odoteltaessa pariskunta vietti syksyllä kaksi kuukautta Espanjassa.

 

– Se oli ihanaa. Pitkästä aikaa meillä oli tilaisuus todella olla toistemme kanssa. Teimme yhdessä kaikkea mukavaa, juttelimme ja vietimme aikaa kahdestaan, Sirkka iloitsee.

 

Jäljelle jää
suostuminen

 

Alkutalvesta Karulinnat pääsivät muuttamaan valoisaan kotiin, jonka ikkunoista näkyy Tuusulanjärvi. Uusi elämänvaihe oli alkamassa ja Sirkka totesi tyttärelleen, kuinka hienosti kaikki on ja kuinka tervekin hän on saanut olla kaiken muun hyvän lisäksi.

 

Mutta helmikuussa hyvä elämä meni palasiksi. Sirkalla todettiin pitkälle levinnyt munuaissyöpä, jonka kanssa ei ole muuta tehtävissä kuin oireiden hoitaminen.

 

– Tieto sairastumisesta oli tietenkin aluksi valtava sokki. Tuntui kuin olisin ollut keskellä painajaista, joka jatkui ja jatkui ja josta en millään herännyt.

 

– Koko sydämeni pohjasta toivoisin saavani elää vielä. Mutta totuus on, että minä kuolen tähän. Jokainen päivä diagnoosin jälkeen on ollut jatkoaikaa, Sirkka Karulinna sanoo seitsemän kuukauden kuluttua sairauden toteamisesta.

 

Hänen toinen munuaisensa poistettiin maaliskuussa, mutta puolen vuoden kuluttua syöpä löydettiin toisestakin. Myös uusia etäpesäkkeitä löydettiin keuhkoista, lonkaluusta ja maksasta. Hän saa sädehoitoa oireiden lievitykseen, mutta kivut ovat kovat.

 

– Kun lääkärit kertoivat, kuinka laajalle sairaus oli levinnyt, olin ensin vihainen. Minusta tuntui, että Jumala hylkäsi minut kokonaan.

 

Onneksi Sirkalla on ollut pitkiä hyviä ja lähes oireettomia kausia. Kesällä hän saattoi välillä unohtaa sairauden kokonaan. Syksyllä kivut kuitenkin palasivat ja ovat lisääntyneet. Monet lääkkeet, jotka voisivat hidastaa taudin etenemistä tai ainakin helpottaa oireita, eivät sovi hänelle.

 

– Tässä tilanteessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostuminen. Aikaisemmin rukoilin, että loppu ei olisi kovin tuskallinen. Mutta nyt olen alkanut ajatella, että kyllä ihminen kaiken kestää. Kivunkin, jota ensin pelkäsin niin kovasti.

 

Halu elää,
pakko kuolla

 

Sirkka Karulinna tunnistaa itsessään ihmisen ikuisen ristiriidan: Halun jatkaa elämää samalla kun tietää, että siitä on luovuttava. Kuolemaa ei pääse pakoon, sen kanssa ei neuvotella eikä käydä kauppaa. Niinpä ihminen mieluimmin työntää syrjään ajatuksen kuolemasta niin kauan kuin voi. Kerran sitä on kuitenkin katsottava silmästä silmään.

 

– Nyt on sitten tullut minun vuoroni.

 

Sirkka ei puhu kuolemasta kevyesti eikä hengellisin korulausein. Hän tietää, että vakava sairaus riisuu suojaksi rakennetut kulissit ja paljastaa ihmisen perimmäisen orpouden. Kuoleman edessä jokainen on yksin.

 

– Kun tietää kuolevansa, epäoleellinen menettää merkityksensä. Sen sijaan se, mikä elämässä on todella tärkeää, näkyy selvemmin kuin ennen.

 

– Vaikka diagnoosi järkytti koko olemassaoloani, sen kuullessani pystyin kuitenkin myös kiittämään sairastumisestani. Se nimittäin toi Jumalan minua lähemmäksi. Siinä mielessä sairaus on tavallaan tehnyt minut etuoikeutetuksi.

 

– Tajusin silloin aivan selvästi, että Jumala on ihan oikeasti minun kanssani. Samaan aikaan hän on kaiken yläpuolella ja tietää kaiken, sairauteni, elämäni ja kuolemanikin. Mitä pelättävää minulla siis on?

 

Sairaus on herkistänyt naista, jonka silmät kostuvat tämän tästä. Kuten hänen kertoessaan unesta, jonka puoliso näki viime kesänä.

 

– Unessa sänkymme päädyssä seisoivat jo edesmenneet isoäitini ja isäni. He sanoivat miehelleni tulevansa hakemaan minut, kun aika on. Ja miehenkin, kun hänen aikansa koittaa.

 

– Silloin ajattelin, että mikäpä minulla on lähtiessä, kun nämä rakkaani ovat minua vastassa, Sirkka toteaa ja siteeraa Elina Pohjanpäätä:

 

Mikäpä minun on lähtiessä

kun suuri rakkaus siivittää

lentoni tuntemattomaan.

 

Kuoleman läheisyys
koskettaa

 

Vakava sairaus koskettaa aina läheisiä ja tuttavapiiriä. Se herättää monenlaisia tunteita ja kukin suhtautuu tietoon persoonansa mukaan. Jotkut eivät uskalla lähestyä sairasta ollenkaan, toiset osoittavat avoimesti pelkonsa tai kysyvät suoraan, kuinka paha tilanne on.

 

– Kuultuaan sairastumisestani yksi tuttava kysyi, olenko jo käynyt ’rukoiltavana’. Siis että rukoiltaisiin parantumista. Ymmärrän toki, että kysymys nousi siitä, että hän ei haluaisi minun vielä kuolevan. Enhän itsekään vielä haluaisi lähteä, Sirkka Karulinna myöntää.

 

– Mutta silti vierastan ajatusta, että juoksisin rukousjonoissa. Puheet ihmeparantumisista tuntuvat minusta kaukaisilta. Uskon kyllä, että Jumala voi tehdä ihmeen ja parantaa silloinkin, kun kaikki inhimilliset keinot ovat loppuneet. Silti palavat rukoukset paranemisen puolesta kertovat mielestäni enemmän ihmisten kuolemanpelosta kuin uskosta. Kehotukset ’pitää vain uskoa’, vaikuttavat minusta oudoilta. On aika vaikea uskoa, etten ole sairas, kun kivut muistuttavat siitä alinomaa.

 

– Ei ole väärin rukoilla että saisi elää, mutta entä jos se estää valmistautumisen väistämättömään? Mielestäni on tärkeintä suostua luopumaan elämästä, kun sen aika on. Ja valmistautua kuolemaan.

 

– Kuolemanpelko on tuntemattoman pelkoa. Siihen auttaa usko armoon ja ylösnousemukseen.

 

Tässä se oli,
minun elämäni

 

Sirkka Karulinna kertoo, kuinka tieto lähestyvästä kuolemasta on pistänyt hänet tekemään tiliä menneen kanssa. Hänellä on tuttu pappi sielunhoitajana. He käyvät yhdessä läpi Sirkan elämänvaiheita.

 

– Epäilyksen hetkinä kysyn itseltäni, olenko ollut niin paha ja syntinen ihminen, että Jumala rankaisee minua näin? On niin helppoa olla jälkiviisas ja sanoa, että olisi pitänyt elää näin tai noin. Kaikissa vaiheissa kuitenkin olen tehnyt parhaani sillä ymmärryksellä, niillä voimavaroilla ja kyvyillä, jotka minulla sillä hetkellä on ollut. Jos se ei riitä, mikä sitten riittää?

 

– En voi tosissani uskoa, että armollinen Jumala olisi niin pikkumainen, että käyttäisi kärsimystä kostokeinona. Näen asian ennemmin niin, että tässä se oli, minun elämäni. Siinä minä olin pääosassa ja nyt on aika päättää tämä tarina.

 

Sirkka Karulinna kertoo kaikkien äitien tavoin rukoilleensa saavansa elää niin kauan kuin lapset tarvitsisivat häntä. Niin ok käynyt, sillä tyttäret ovat jo maailmalla ja heillä on omat perheensä.

 

– Vaikka en olisikaan tehnyt mitään muuta arvokasta, nämä tytöt olen saanut. Heistä on kasvanut suurenmoisia ihmisiä. Mitä enempää äiti voisi pyytää, hän kysyy.

 

Nuoruuden rakkaus
kantaa taas

 

Karulinnat ovat olleet naimisissa 47 vuotta. Kun Sirkka 1950-luvun lopulla tapasi tulevan aviomiehensä, hän oli alle parikymppinen tytönheilakka eikä poikakaan ollut paljoa vanhempi. Nuoret rakastuivat silmittömästi ja jo puolen vuoden kuluttua oltiin naimisissa. Lapset syntyivät parin vuoden välein ja arki peittosi romantiikan.

 

– Pitkiin vuosiin on mahtunut monenlaisia vaiheita. On pitänyt sopeutua toisen erilaisuuteen, väistyä ja antaa periksi. Välillä kävi avioerokin mielessä monta kertaa. Mutta nyt ajattelen, että onneksi ei erottu.

 

– Sairaus ja kaikki siihen liittyvä koettelee rakkauttamme ja kestokykyämme. Mieheni on tässä todella lujilla, vaikka hän koettaakin minun nähteni esittää vahvaa. Olenkin tyttärille sanonut, että pitäisivät isästä huolta, kun minua ei enää ole.

 

– Kun diagnoosi tuli, mies lupasi hoitaa minut loppuun asti. Ei se aina helppoa ole ja välillä käymme toistemme hermoille. Silti tuntuu, että olen saanut takaisin nuoruuden rakkauteni, niin hellä ja huolehtivainen hän on minua kohtaan, Sirkka kertoo silmät kyynelissä.

 

Mutta ei huumorintajuinen nainen jaksa koko aikaa itkeä. Pilke silmäkulmassa Sirkka Karulinna paljastaa miettivänsä muistokirjoitusvärssyä ja käyvänsä hautaustoimistossa arkkuja katsomassa. Hänethän siihen pistetään. Kuolemaan valmistautumiseen kuuluu myös lupa nauraa.

 

– Olen hyväksynyt sen, että minun aikani on täyttymässä. Kerran täältä on jokaisen lähdettävä. Miksi ei siis yhtä hyvin nyt?

 

 

Teksti: Sari Varpula

Kuvat: Jani Laukkanen