Pauliina Pölönen löysi elämäänsä uuden sävelen

 

Pauliina Pölönen, 21, on soittanut selloa pikkutyttöstä alkaen. Lapsuusvuosina se oli monesti pakkopullaa, kun määrätietoiset vanhemmat patistivat tytön soittamaan ja harjoittelemaan. Jos halusi päästä illalla ulos, harjoituksen oli tehtävä tunnollisesti. Väkinäistä vaihetta kesti pari kolme vuotta.

 

Opettajiensa kannustamana musikaalinen ja luova nuori kehittyikin upeasti. Hän pyrki Sibelius-Akatemiaan kolmasti, mutta ei päässyt haluamaansa arvostettuun opinahjoon. Oikeastaan hänellä itsellä ei ollut vahvaa motivaatiota päästä sisään, vaan teki sen enemmän muiden halusta. Soitosta puuttui sitä jotakin, vaikka se teknisesti olikin jo erinomaisella tasolla.

 

Harva kuitenkaan pääsee Sibikseen ensimmäisellä yrittämällä, joten alle kaksikymppisellä Pauliinalla oli vielä monta mahdollisuutta. Vaatimuksista kertoo jotain sekin, ettei oppilaitokseen joka vuosi välttämättä oteta uusia oppilaita kaikille linjoille.

 

Opiskeleminen on Pauliina Pölöselle ollut aina mieluista. Hän on pärjännyt lahjakkuudellaan, eikä ole missään vaiheessa joutunut todella hikoilemaan kirjoittaakseen ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Samaan aikaan hän opiskeli sellonsoittoa Helsingin konservatoriossa.

 

Hän päätti vielä kerran hakea Sibelius-Akatemiaan. Neljäs kertako toden sanoo?

 

Kiitollinen kaikista
epäonnistumisista

 

Oli kesä 2006. Pauliina Pölönen harjoitteli määrätietoisesti pääsykokeita varten. Koko ajan hänellä oli tunne, että sisäänpääsy on täysin mahdotonta. Mutta toivo eli ja soitonopettaja innosti. Sitä paitsi nuori muusikko ei ollut tottunut antamaan ihan helpolla periksi.

 

– Itse asiassa kyse oli siitä, että sain Jumalalta tietoisuuden, että minun vain on soitettava selloa. Aloitin joka päivä harjoittelun kiittämällä Jumalaa ja rukoilemalla siunausta sen päivän työlle, Pauliina Pölönen sanoo.

 

Hän kertoo, ettei hänen kiinalainen edullinen sellonsakaan edesauttanut pääsykokeissa.

 

– Se ei ole mikään huippusoitin, mutta sen päällä oli siunaus.

 

Jokin aika kolmansien pääsykokeiden jälkeen hän oli harjoittelemassa luokkahuoneessa. Pauliina ruoti epäonnistumisiaan, mutta alkoi ajatella niitä uudesta näkökulmasta. Virheet ja epäonnistumiset jäivät taka-alalle.

 

– Vihdoinkin, kolmen vuoden epäonnistumisen jälkeen olin vapaa kaikista paineista ja kaikista odotuksista. Yhtäkkiä harjoittelukopissa ei ollutkaan enää ketään muita kuin minä - ja sitten Jeesus.

 

Pauliina tajusi, että jokainen epäonnistuminen oli johtanut hänet tähän pisteeseen.

 

– Siinä onkin salattu siunaus. Olen saanut kasvaa, muovautua ja vahvistua niiden kautta. Kiitin Jumalaa kaikista virheistä.

 

– Lopetin tuijottamasta itseeni epäonnistujana. Se tilanne oli niin voimakas ja elävä. Koin, että siitä lähtien halusin ja saan soittaa vain Jumalalle. Muulla ei olisi enää väliä. Jos en saisi tehdä sitä, kaikki soittaminen voisi jäädä.

 

Tämä vahva hengellinen kokemus, Jeesuksen kohtaaminen, muutti nuoren muusikon suhtautumisen musiikkiin. Se oli avain uusiin ulottuvuuksiin. Kokemus vaikutti hänen soittamiseen tavalla, jonka hän täysin tajusi vasta myöhemmin.

 

Koesoitto lähestyi. Motivaatio oli kohdallaan. Nyt oli näytettävä kykynsä.

 

Kohtalokas
koesoitto

 

Opettaja, joka aina oli kannustava ja rohkaiseva, olikin jostain syystä juuri ennen pääsykokeita ankara. Pauliina oli murtunut ja koki, ettei hänestä ole mihinkään. Riittämättömyyden tunne vyöryi kuin hyökyaalto. Hän itki ja oli peloissaan. Miten nyt kävisi?

 

– Uskovat ystäväni auttoivat minua ja saivat minut rauhoittumaan. Yksi heistä katsoi minua silmiin ja sanoi, että lautakunta tulee kuulemaan rauhaa ja iloa, joka ei ole tästä maailmasta.

 

Kolmen tuskaisen tunnin jälkeen pelko helpotti aivan yhtäkkiä. Yöllä sisimmässä oli käsittämätön rauha.

 

– Kun sitten kello 10 seuraavana aamuna olin salissa odottamassa lautakunnan saapumista ja lämmittelemässä sormiani, en jännittänyt yhtään. Minulla oli juuri se rauha, ja mikä käsittämätöntä, myös ilo, mistä ystäväni oli puhunut, Pauliina muistaa.

 

Odotellessaan salissa hän soitti virttä 600, ”Hyvyyden voiman ihmeellisen...” Sitten oli sello-ohjelmiston vuoro, Shostakovitshia, Kokkosen sellokonsertto ja Valentinin sonaatti.

 

– Minä soitin ja soitin. En muista koko tilanteesta juuri muuta kuin ensimmäisen nuotin. Sitten vain elin soiton mukana.

 

Pauliina Pölönen pääsi Sibelius-Akatemiaan!

 

Nyt hänellä on menossa toinen vuosi ja tähtäimenä valmistua aikanaan musiikin maisteriksi esittävän säveltaiteen koulutusohjelmasta. Pääaineena on tietysti sello.

 

Halu kertoa
Jeesuksesta

 

Vaikka Pauliina oli aktiivinen kristitty, tuo kokemus harjoitusluokassa oli käänteentekevä. Sen hän tajusi päästyään akatemiaan. Hän oli valmis luopumaan kokonaan soittamisesta, joka oli ollut hänelle tärkeä osa elämää. Se oli osa hänen identiteettiään jopa siinä määrin, että koki saavansa arvostusta vain soittonsa kautta. Häntä arvioitiin aina sellistinä, mutta ihmisenä hän ei ollut mitään erityistä ennen kuin hän itse löysi hyväksymään itsensä.

 

– Nyt tiedän kuka olen Kristuksessa. Hänen kauttaan opin luottamaan. Aiemmin näytti siltä, että muusikkona minun piti palvella musiikkia, mutta nyt on päin vastoin. Musiikki palvelee minun tavoitteitani. Musiikki palvelee aina jotain tarkoitusta.

 

Pauliina Pölönen ei ujostele kertoa uskostaan ja soittonsa perimmäisestä tarkoituksesta. Opiskelijoiden keskuudessa hän kertoo uskostaan, joka on hänelle enemmän kuin musiikki.

 

Klassista musiikkia
seurakuntiin

 

Pauliina Pölönen on löytänyt tehtävän, jossa hän voi toteuttaa unelmaansa, julistaa musiikin avulla. Maailmanlaajuisen järjestön nimi on Crescendo, jonka tehtävänä on saattaa kristittyjä muusikoita yhteen. Nämä klassisen musiikin opiskelijat ja ammattimuusikot kohtaavat säännöllisesti seminaareihin ja pitävät konsertteja. Näin Suomeenkin rakennetaan verkostoa, joka yhdessä seurakuntien kanssa järjestää musiikkitapahtumia, jotka julistavat Jumalan kunniaa.

 

Viimeksi elokuussa hän oli järjestämässä Uskon yö -tapahtumaa Lohjan Vivamossa. Palaute on ollut erittäin myönteistä. Viime keväänä pidettiin Lohjalla ensimmäinen Crescendo-konsertti. Syyskuun lopussa Pauliina osallistui Ruotsin Malmössä pidettyyn kansainväliseen Crescendo-konferenssiin.

 

Kolmen vuoden ajan Pauliina on osallistunut Vivamon Raamattukylän toimintaan. Siinä hän on elänyt tiiviissä yhteisössä ja saanut oppia tiimityön periaatteita näytelmiä ja musiikkia tuottaessaan.

 

– Kansan Raamattuseura on ollut minulle pelastus, sisäiset haavani ovat parantuneet, Pauliina kertoo.

 

Nuoruusvuosiin liittyi paljon vaikeuksia, masennusta ja yksinäisyyttä. Olosuhteiden pakosta hän joutui muuttamaan yksin asumaan jo 16-vuotiaana.

 

– Olen kokenut ihmeellistä eheytymistä, mutta edessä on vielä pitkä tie, Pauliina Pölönen toteaa.

 

Teksti ja kuvat:
Alexandra ja Kaj Aalto