Pentti Ruohotie: Jumala ei sivuuta ihmisen vaikeita vaiheita

Alle kolmekymppinen, pari vuotta kirjankustannusalallakin toiminut maisteri, äidinkielenopettaja Pentti Ruohotie pakkasi tavaransa ja lähti uuteen ympäristöön Keski-Suomeen, Saarijärvelle, heinäkuussa 1974. Siitä lähtien hänellä on ollut siellä työ, koti – ja vähän myöhemmin myös perhe.

 

– Täällä olen elänyt elämäni onnelliset ja onnettomat hetket, Ruohotie toteaa.

 

Elämän eri puoliin Ruohotie oli ennen Saarijärveä tutustunut lapsuuden kotikaupungissaan Tampereella, opiskelukaupungissaan Turussa sekä ensimmäisessä työpaikassaan Vantaalla.

 

– Keväällä, armeijan jälkeen, tein viimeiset opintoni. Kun sitten kesällä mietin, mitä ryhtyisin tekemään, silmiini osui lehti-ilmoitus, jossa haettiin oikolukijaa tietokirjaprojektiin.

 

Kolmiosaisen Ison Raamatun tietosanakirjan julkaiseminen suomeksi oli 1970-luvun alun suuri yhteiskristillinen hanke, ja työ sen parissa kiinnosti Ruohotietä. Hän sai hakemansa paikan. Tosin toimenkuvaa räätälöitiin työntekijän mukaisesti niin, että päätehtäväksi tuli tietosanakirjan asia- ja kielentarkastus.

 

– Raamatuntuntemukseni laveni samalla kun pääsin sisään kirjankustannusalan kysymyksiin, Ruohotie summaa tuon ajan oppejaan.

 

Siinä, että ensimmäinen työpaikka sijaitsi helluntailaisen kustannusliikkeen Ristin Voiton tiloissa, ei ollut mitään kummallista: Ruohotie on kolmannen polven helluntailainen.

 

Työ on

siunaus

 

Elämänkatsomuksen ja työkokemuksen ansiota oli, että Ruohotie kutsuttiin töihin Saarijärvelle – kustantamaan kristillisiä kirjoja Ari-painon leipiin.

 

Yrityksen nimi on matkan varrella vaihtunut Saarijärven Offset Oy:ksi ja Ruohotien titteli kustannusliikkeen johtajasta myynti- ja markkinointipäälliköksi. Yrityksen keskittyessä varsinaiseen toimialaansa kirjapainopalveluihin Ruohotie ryhtyi markkinoimaan niitä.

 

Raamatut ja kristilliset kirjat eivät kuitenkaan ole taakse jäänyttä elämää, sillä asiakaskuntaan kuuluu kristillisiä kustantajia ja lähetysjärjestöjä.

 

– Suomessa on vain kolme kirjapainoa, joissa pystytään painamaan ohuelle raamattupaperille.

 

Kun Saarijärvi vielä kaiken lisäksi sijaitsee niin mainiossa paikassa – idän ja lännen välillä, melkein keskellä maailmaa – on siellä painettu Raamattua 40 eri kielellä: viime aikoina muun muassa hepreankielisiä Uusia testamentteja Israeliin, amharankielisiä kokoraamattuja Etiopiaan ja englanninkielisiä King James -käännöksiä eri puolille Afrikkaa.

 

– Työ on siunaus, Pentti Ruohotie sanoo eikä hän puhu vain sellaisesta työstä, jonka kautta pystyy levittämään kristillistä sanomaa eteenpäin.

 

Ruohotien isä oli kotoisin Karjalan kannakselta, äiti Ikaalisista. Nuoruudessaan isä toimi työnjohtajana puolustusvoimissa ja varastonhoitajana VR:llä. Äiti oli tehdastyöläinen, joka haaveili kaupan pitämisestä – kauppiaiksi vanhemmat päätyivätkin.

 

– Aluksi oli pieni pullakauppa. Kun se menestyi, yritys kasvoi valintamyymäläksi.

 

Perheyritys työllisti myös perheen pojat, Pentin lisäksi hänen kaksoisveljensä Pekan ja pikkuveljen Veikon. Oppikoululaisena Pentti oli kassalla joka lauantai, ja loma-aikoina hänet löysi samasta työpaikasta vielä opiskeluaikoinakin.

 

– Se tuntui silloin mielekkäältä, ja vielä jälkikäteenkin ajatellen tuntuu tärkeältä, että opin tekemään työtä. Monilla nykynuorilla tuntuu olevan sellainen väärä mielikuva, että raha tulee helposti.

 

Yritteliäisyys

 palkittiin

 

Ruohotien veljekset olivat aikanaan sukunsa ensimmäiset ylioppilaat.

 

– Aika hyvin olemme pärjänneet. Koulussa olimme keskinkertaisia, joskin yritteliäitä oppilaita – meitä ei ollut sitä rasitetta, että olisimme olleet luokan parhaasta päästä. Olemme löytäneet paikkamme yhteiskunnasta ja päässeet tekemään töitä, joista pidämme.

 

Tätä nykyä Pekka-veli on ammattikasvatuksen professori Tampereen yliopistossa, ja lääkäriveli Veikko on toisena työnään kuvannut lähetystyöstä kertovia videoita Fidalle ja Suomen Lähetysseuralle.

 

Aivan yksitotiseksi puurtamiseksi ei Pentinkään työ - samassa firmassa ja samalla paikkakunnalla - ole käynyt.

 

– Innostuin aikamiehenä suorittamaan työn ohella lisensiaatin tutkinnon kasvatustieteen alalta. En tietenkään Tampereella, vaan jääviyssyistä Helsingissä. Piti katsoa, kuinka puheet elinikäisestä oppimisesta sopivat minuun.

 

Moni on kysellyt, onko lisensiaatin opinnoille tulossa vielä joskus jatkoa.

 

– Ehkä minun olisi pitänyt heti jatkaa tohtoriksi saman tien. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei lisäopeilla olisi enää kovin paljon käyttöä. Mutta toisaalta en voi vielä tietää, mitä ajattelen sitten joskus 60-vuotiaana, 58-vuotias Pentti Ruohotie hymyilee.

 

Vaimon kuolema

oli valoisa

 

Ajatus opintojen jatkamisesta tuntui varsin kaukaiselta, ja mahdottomaltakin, siinä vaiheessa, kun Pentti Ruohotien vaimo kuoli neljä vuotta sitten. Kuolema yllätti, vaikka vaimo oli sairastanut syöpää yli kahdeksan vuotta.

 

– Vaimoni ei ollut laihtuneen eikä riutuneen näköinen niin kuin useimmat syöpäsairaat, kun neste korvasi hävinneet kudokset. Sen takia kuolema pääsi yllättämään.

 

Perheenäiti oli vielä kevään lopussa mukana keskimmäisen tyttärensä ylioppilasjuhlissa, mutta joutui heti niiden jälkeen sairaalaan. Pari viikkoa myöhemmin, kesäsunnuntaina, jolloin kuolema tuli, se ei kuitenkaan ollut yllätys kuolevalle itselleen.

 

– Vähän ennen kuolemaansa vaimoni avasi silmänsä, ja näin, että hän halusi halata minua. Hän kiitti minua yli kahdestakymmenestä yhteisestä vuodesta ja kyseli, mitä lapsille kuuluu.

 

Sitten vaimo kertoi olevansa lähdössä taivaan kotiin.

 

– Hän kehotti minua ja lapsia rakastamaan toisiamme ja kilvoittelemaan niin, että me kaikki voisimme aikanaan yhdessä perheenä olla taivaan kodissa.

 

– Vaimoni kuolema oli valoisa tapahtuma: siinä onnellinen Jumalan lapsi lähti taivaallisen Isänsä luo.

 

Elämään kuuluu 

sairaus ja kuolema

 

Vaimon sairauden ajasta ja kuolemasta tuli Pentti Ruohotielle paitsi henkilökohtainen koettelemus ja menetys myös hengellinen ja teologinen korkeakoulu. Hän joutui moneen kertaan miettimään, millaiseksi Jumala on tarkoittanut ihmisen elämän.

 

– Vakavan sairauden aikana kuulee monia katteettomia puheita ja profetioita, joissa luvataan tervehtymistä – sitä, ettei tauti ole kuolemaksi, vaikkei kenelläkään ole Jumalalta valtuutusta luvata terveyttä.

 

Ruohotien mukaan löysien lupausten sijasta olisi monesti paljon enemmän paikallaan antaa konkreettista apuaan, siis tekoja, tai ”rukoilla sitä armon ihmettä, että sairas jaksaisi jatkaa uuteen päivään”.

 

– On ihmisyyden lakien vastaista ajatella, ettei elämään kuulu myös sairaus, kuolemanläheisyys, eripura, lastenkasvatusongelmat, taloudelliset vaikeudet tai työttömyys.

 

Ruohotietä epäilyttävät sellaiset nykykristilliset virtaukset ja leviämässä olevat yhden asian liikkeet, jotka keskittyvät vain hengellisyyteen ja ylistykseen – ja samalla kieltävät sen, että kokonaiseen elämään kuuluvat onnen lisäksi myös tuska, ahdistus ja suru.

 

– Olen minä sen verran kasvatustieteitä lukenut, että tiedän, miten ihminen voidaan saada manipuloitua mukaan sellaiseen, mikä ei ole kovin viisasta.

 

Yksipuolisuuden tilalle Ruohotie suosittaa paluuta jumalanpalveluksen ytimeen, yksinkertaista lääkettä, Sanan saarnaa, jolla on monia vaikutuksia: Raamattu ei sivuuta ihmiselämän vaikeita vaiheita ja kipukohtia. Jumalan suojassa olevan ihmisen ei tarvitse vain käväistä niissä, vaan hänellä on myös lupa olla ja viipyä niissä.

 

Yksihuoltajana isä

 joutui heikoille

 

Vaimonsa kuoltua Pentti Ruohotie ymmärsi olevansa kolmen 13–21-vuotiaan tyttärensä yksinhuoltaja. Isänä oleminen olisi lähiajat hänen päätehtävänsä.

 

– Jos isä jää yksinhuoltajaksi ja joutuu mitenkään valmistautumatta kokemaan murrosikäisen tyttären oikut, niin kyllä siinä voi kokea olevansa aika heikoilla, Ruohotie pohtii.

 

Tilannetta helpotti sentään se, että perheen kaksi vanhempaa tyttöä paljasti isälleen, etteivät kyseessä olleet aivan ainutlaatuiset ongelmat.

 

– Silloin kun äiti toimi puskurina, isä ei tiennyt, mitä kaikkea äiti joutui kokemaan. Eipä siinä isälle ollut oikein muuta reseptiä kuin yrittää sietää, rakastaa ja rukoilla. Nykyään tilanne on aivan toinen, kun kuopuskin on jo 18. Luotan siihen, että kaikki tyttäret löytävät oman paikkansa elämässä.

 

Niiltä ajoilta, jolloin äiti oli kuollut vastikään, isän mieleen muistuu perheen hartaushetki. Aavistellessaan miten vaikealta äidin menettäminen voi tyttäristä tuntua isä neuvoi heitä puhelemaan siitä rukouksessa Jumalalle.

 

– Silloin nuorin tytär sanoi uhmakkaasti, että hän haluaa kysyä Jumalalta, miksi tämä on niin epäoikeudenmukainen, että otti äidin pois. Ymmärsin tytön kysymyksen. Edes vanhempana tai kypsempänä kristittynä en pystynyt sanomaan siihen mitään. En voinut muuta kuin olla hiljaa.

 

Aina ei muuta voi kuin olla paikallaan hiljaa.

 

 

Teksti Ulla-MaijaVilmi

Kuvat Thorleif Johansson